sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Laivamatkan kuvaus

 

Liha on heikko

 

Juhani Aho, Kosioretkestä Maailman murjomaan. Yhdeksän kertomusta. WSOY 1948, 409 s.

 

Juhani Aho on epäilemättä maamme suuria kirjailijoita. Omana aikanakin hänen arvonsa ymmärrettiin, vaikka ainahan niitä vastustajiakin löytyi. Ehkä se onkin merkittävän kirjailijan kohdalla väistämätöntä.

Ahon kirjoista olen silloin tällöin kirjoittanutkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=aho ). Pienempiä teoksiaan Aho ei erityisesti arvostanut ja nimitti ainakin osaa niistä lastuiksi: kun teki jotakin tarpeellista ja merkittävää, syntyi sen ohessa kaikenlaista sälää.

Kuitenkin juuri monissa Ahon pikku teoksissa on laatukuvamaista tarkkuutta, psykologista herkkyyttä ja sellaista toden tuntua, jota harvemmin löytää myöhemmistä, saati aikaisemmista suomalaisista tai muun maalaisista kaunokirjallisuuden tuotteista.

Tämä käteeni sattunut kokoelma koostuu 1800-luvun lopun tuotannosta ja on aikansa kuvana korvaamaton. Olihan niitä muitakin aika samanlaisista aihepiireistä kirjoittaneita, Kauppis-Heikistä ja Kalle Kajanderista Arvid Järnefeltiin ja Minna Canthiin, mutta Ahon tekstejä leimaa niin suuri, sanoisinko, puolueettomuus ja rakkaus aiheeseen, että ne ovat kyllä omaa luokkaansa.

Toki Aho oli aikaansa seuraava lehtimies ja siis tavallaan politiikan palvelija, joka osasi piirtää hullunkurisen myrkyllisiä kuvia aikansa mahtimiehistä. Kansanihmisten elämää kohtaan hän sen sijaan tunsi aitoa kiintymystä ja pyyteetöntä myötätuntoa ja hänen hahmonsa vaikuttavat usein täysin todellisilta, olkoonkin, että kaunokirjallisia hahmojahan ne ovat. Mikään kansanryhmä ei ole hänen vihansa kohde.

Tässä kokoelmassa on sattunut montakin epäonnista ja suorastaan traagista tyyppiä keskushenkilöiksi: vanhapoika, joka saa aivan vain rukkaset, kievarinpitäjä, joka tyhmyyttään keljuilee aivan väärälle kohteelle, räätälin oppipoika, joka ylpeilee kellostaan, kunnes kadottaa sen, lahjakas kansanrunoilija, jonka harrastukselle vaimo ei anna mitään arvoa.

 Koomisia ovat  tuittupäinen Hellmannin herra, jolle hyvät veljet tekevät kelpo kepposen ja nuori pappismies, joka ajan muodin mukaisesti on jättänyt alkoholin nauttimisen ja yrittää tupakkalakkoakin.

Lohduton tarina on onnettomalla Maailman murjomalla. Hän on pilkattu ja syrjitty mies, jonka elämäntyön tuhoaa uuden ajan ihme -rautatie. Mutta lähes yhtä surkea taitaa olla se nuori ylioppilas, joka matkustaa Kuopiosta Helsinkiin, ensin laivalla Lappeenrantaan ja sieltä junalla päämäärään.

Parin päivän matkan aikana siirrytään huolettoman ja lupaavan tulevaisuuden odottelusta onnettomuuden syövereihin.

Kuvaus on laatukuvamaista ja psykologisesti uskottavaa, vaikka saattaahan siinä olla karrikointiakin mukana. Joka tapauksessa Helsinkiin -novellin keskushenkilö on liki valokuvamaisen tarkasti kuvattu aikansa ilmiö ja myös ajan uudet suuntaukset maalaisylioppilaineen, kielitaisteluineen ja uusine ja vanhoine asenteineen ovat hyvin todentuntuisia.

Ruotsinkieliselle puolelle ajan suuressa kielitaistelussa asettunut poika pääsee nyt ensi kertaa elämässään irtautumaan perheestään ja laivan salongissa hän yrittää ryhtyä oitis maailmanmieheksi, joka juo totia ja polttaa sikaria sinä kuin muutkin herrasmiehet, laivan kapteeni mukaan lukien. Tietenkin myös kauniimman sukupuolen salaperäiset houkutukset kiinnostavat erittäin paljon.

Tällaista nuorten ylioppilaiden saapumista uuteen maailmaansa on kirjallisuudessa ja muistelmissa kuvattu runsaasti hamasta Topeliuksesta lähtien. Yleensä kuvaus keskittyy itse kaupunkiin, mutta tässä tapauksessa jo laivamatka merkitsee aivan uuteen maailmaan astumista.

Laivalla maailman houkutukset alkavat vaikuttaa jo Kallaveden puolella, mutta vasta Savonlinnasta lähtien alkaa todellinen myllytys. Sinne saapuu muutamia muita Helsinkiin menijöitä, varsinaisia juupeliyliopilaita, kuten ennen sanottiin.

Kuvaus laivan pysähtymisestä Savonlinnassa on jo sellaisenaan aivan verraton sketsi koko tämän pienen kaupungin herroista: kun laiva pysähtyy, he tapansa mukaan tulevat miehissä salonkiin juomaan niin monta konjakkia kuin ehtivät.

Virantoimitukseen nämä kansan palvelijat menevät useinkin tuhdisti päissään ja ryyppäävät rutiininomaisesti useamman päivän putkia. Välillä sentään syödään Nälkälinnassa, mikä todistaa, ettei kyseessä ilmeisesti ole vielä krooninen alkoholismi.

Savonlinnasta laivan matka jatkuu uudessa seurassa Lappeenrantaan. Junamatka ravintola-asemineen Kaipiaisissa ja eksoottisine matkustajineen on tai olisi jo uusi ja ihmeellinen kokemus, mutta vahvasti liikutetussa seurassa sankarin tajunta alkaa jo toimia puolivaloilla.

Helsingissä ajetaan heti Kappeliin eikä sen sulkeuduttuakaan mennä hotelliin, vaan erääseen noista sen ajan ilopaikoista, joissa oli seikkailuja tarjolla hyvästä maksusta. Äidin Kuopion laiturilla antama setelikäärö joutuukin pian muihin taskuihin. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, ymmärtää lukija.

Novellin voi siis ymmärtää vaikkapa moraliteettina, mitä se saattaa ollakin, mutta joka tapauksessa sen ns. sanoma ei tunnu häiritsevältä. Eihän kirjoittajakaan ollut mikään puritaani, vaan pikemmin boheemi polyamoristi, jolleajan tapaan normaalit ruokajuomat kyllä maistuivat.

Itse asiassa kirjailija taitaakin irvailla sille nuorelle papille, joka on saanut päähänsä, ettei pappien enää ole suotavaa juoda ollenkaan alkoholia, jota sentään pappiloissa oli hyvässä porvarillisessa mitassa nautittu ylimuistoisista ajoista saakka. Tupakanpolton hylkääminen, johon hyvesignalointi pappia ajaa, on hänelle kuitenkin jo ylivoimaista.

Henki tosin on altis, mutta liha on heikko, sanotaan raamatussa. Se on tosiasia, joka on syytä hyväksyä sine ira et studio. Toinen on heikompi toista, mutta sehän ei ole syy häntä vihata, sääli on jalompikin tunne.

16 kommenttia:

  1. Minulla on jossain joku vanha kirja, jossa laiva tulee Käkisalmeen. Kirjailija toteaa, että mitään Siperiaa ei tarvita. Niin ankeaa seutua, että kaikki järjelliset tappavat itsensä mieluummin kuin siellä elävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisiko Leskovin Lumottu vaeltaja? Siinä myöskin muistaakseni Käkisalmea eli Korelaa pidettiin Venäjän vanhimpana kaupunkina, joka taisi olla jossain vaiheessa yleinen uskomus.

      Poista
    2. Laiva ei muuten käynyt Käkisalmessa.

      Poista
    3. Saattoi olla Sortavalakin. Minä tarkistan kun löydän opuksen.

      Poista
  2. "Helsinkiin" on hauska ja elävä tarina, seilailee ja kiinnittyy laituriin myös Joel Lehtosen myöhemmin kuvaamilla kotivesillä. Lukaisin sen Doriasta pari vuotta sitten. Helsinki on rautatieteellisesti onneksi umpiperä. Ei käy niin kuin meikäläisen opiskelumuistoissa, tosin kotilomalle tullessa, että ajaa Jyväskylän ohi ja konduktööri herättää Hankasalmella. Hauska muuten havaita, että Aho kirjoittaa pariin kolmeen kertaan laivan tulosta "Leppävirroille". Rinnan taidetaan nykysinkin käyttää yksikköä ja monikkoa tuossa, vaikka yksikkö on niin sanotusti virallinen ja ainoa "oikea". Ja onhan meillä sitten myös tämä lähisukuinen paikannimi Virrat ja usein nähdyt todelliset kömpelyydet sen taivutuksessa.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Hyvä välillä tällainen ajattoman aiheen kirjoitus. Ahon teksti on ajatonta, unohtaa ei pidä tämän roolia kääntäjänä (esim Topeliuksen Välskärin kertomukset).

    VastaaPoista
  5. Onko Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi ajaton kuvaus?

    Minun on vaikea lukea Kiannon, Linnan tai jopa Kiven tekstejä, sillä niissä suoraan tai epäsuorasti hyökätään ja pilkataan kristinuskoa ja Raamatun ihmisiä. Itse asiassa en edes halua lukea Linnaa, joka oli ateisti miehekseen. Kianto papin poikana osasi taidon piikitellä. Ja Kivi oli myös omituinen. En tiedä, oliko Oksanen kokonaan väärässä.

    Ja jos en väärin muista, niin kirjailija Kiven veljen perhe (joskus vuonna 1900) koki aika kovan kohtalon.

    Siksi luen mieluummin tietokirjoja ja tiedeaiheisia julkaisuja kuin yllä mainittujen kirjoja.

    Olen kyllä lukenut uskonnottoman Enqvistin ja agnostikko Valtaojan teoksia, joissa on asiaa, ateismia ja asenteista. Enqvist oli nuorempana aika kova ivaaja. Minulle tulee epämiellyttävä olo kristinuskosta tietämättömien herrojen käsityksistä.

    Seppo Heikinheimo oli mielenkiintoinen kirjoittaja, jonka musiikkiaiheisista kirjoituksista Hesarissa yleensä pidin (ennen kääntymystäni). Hänen muistelmakirjansa ilmestyi vuonna 1997.

    Heikinheimo etsi Jumalaa, mutta ei löytänyt. Hän liittyi jopa ortodoksikirkkoon venäläisen (musiikki)kulttuurin ihailussaan, mutta erosi, kun ei pitänyt kirkon tavoista (suutelusta jne.). Hän masentui ja tappoi itsensä. Vaikea sanoa tarkasti, kun en tiedä kaikkia syitä. Tietääkö joku?

    M


    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä suomalaisilla on oma kieli jolla tietään etsivä voi kysellä, mutta ei sillä pidä kysellä pelastuksen kielen perään, se on se toinen kieli. Kovemman koulun käyneet virolaiset kuten muut nykyajan läntiset ajattelijat ruotsalaisten tavoin luottavat kaikessa omaan kieleensä.

      Poista
  6. Ihmissuhteissa avioero ja perinnönjako aiheuttavat usein katkeria riitoja, mustasukkaisuuta ja kateutta. Niin on käynyt myös Ukrainan pyrkiessä flirttailemaan länteen päin vanhan Venäjä kumppanin vetäistäessä herneen nenänsä. Samasta syystä Petteri Urpo muiden johtavien poliitikkojen mukana vahvistaa uskollisuuttaan Svea Mammalle. Professorit täyttävät oman osansa vatvomalla Venäjän historiaa. Jos lännen ajattellua seurattaisiin, ymmärrettäisiin kaikessa olevan kysymys ihmisluonteen paljastumisesta uskonnon ja muun historian kasaaman kuonan alta.

    VastaaPoista
  7. Isoäidin perintönä löytyy Juhani Ahon kirjat koottuina teoksina kirjahyllystä. Vain osa luettuna, täytyy tunnustaa. Se oli mainio teos, missä kuvattiin kristinuskon ja pakanuuden kohtaamista Suomessa kansanuskon johtajan näkökulmasta. Kertokaapa nimi, jos muistatte. En saa nyt päähäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Panu. Mutta kyllä Kevät ja takatalvi on parempi.

      Poista
    2. Ok. Luen! Panu se oli. Hyvä kirja. Eläydyin.

      Poista
  8. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.