keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Romantiikan hedelmiä

 

Varsinainen saippuaooppera

 

Stendhal (Henri Beyle), Parman kartusiaaniluostari. Suomentanut Aimo Sakari. Otava 1971 (1839), 423 s.

 

Luin joskus puoli vuosisataa sitten Stendhalin kuuluisan teoksen Punaista ja mustaa ja ostin sitten ranskaksi taskukirjana saman tekijän pikku tiiliskiven La Chartreuse de Parme. Ajattelin hankkia kielitaitoa lukemalla simppeliä tekstiä.

Lukeminen kangerteli heti ensi sivuilla ja jämähti sitten kokonaan. Juttu oli niin koukeroista ja sen koko idea tuntui niin arvaamattomalta, ettei lukemisesta tullut mitään.

Kun kirja sentään on klassikko ja Honoré de Balzac on jopa nimittänyt sitä suurimmaksi ranskalaiseksi romaaniksi, päätin korjata yhden aukon yleissivistyksessäni ja lainasin kirjan suomennettuna pari kuukautta sitten.

Kuten huomataan, sitä ei käynyt lukeminen yhdellä hotkaisulla eikä parillakaan. Punaista ja mustaa oli sentään aikalaisromaani, jossa vallankumouksen ja restauraation jälkeiset tunnelmat ja asenteet nousivat kiintoisasti esille, mutta tämä kirja sijoittui todellakin Italiaan, Parman tuolloin itsenäiseen valtioon, jonka tavat olivat kirjoittajallekin selvästi aika eksoottisia. Vähän väliä hän toteaakin, että se ja se ilmiö olisi outo Alppien pohjoispuolella, mutta Italiassa aivan normaali.

Mitä itse tarinaan tulee, arvelin löytäväni kirjasta kuvausta tuon ajan luostarin elämästä ja suhteesta ympäröivään maailmaan, kukaties siellä kerrottaisiin myös kuuluisan Chartreuse-liköörin valmistamisesta. Sehän on se todellinen munkkilikööri, jota yhä tehdään luostareissa, ei sen sijaan benediktiini, jolle koko tarina luostareista on ollut vain markkinointikeino.

No, eihän siinä tuosta luostarista kerrottu yhtään mitään. Itse asiassa se mainitaan vain kerran, kirjan viimeisellä sivulla, jossa kerrotaan päähenkilön vetäytyneen sinne ja kenties siellä pian kuolleenkin, ainakin hänen sanotaan viettäneen siellä vain vuoden.

Päähenkilö on nuori ja tavattoman kaunis ja hurmaava nuorukainen, joka alaikäisenä änkeää mukaan Napoleonin joukkoihin satapäiväisen keisariuden aikana. Hän pääseekin Waterloohon saakka, mutta ei ole oikein varma, osallistuiko hän todella taisteluun, vai oliko tuo päätön ratsastelu ja ammunta itse asiassa jotakin muuta.

Tämä kirjan alkuosa onkin aivan viihdyttävä ja lupaa kiinnostavaa ajankuvaa ja huumorin särvittämää kerrontaa myös jatkossa.

Jatko on kuitenkin ihan muuta. J.W. Goethe sanoi aikoinaan ”Schaff Bilder, Künstler, rede nicht!” eli kehotti kirjailijaakin luomaan kuvia sen sijaan, että puhuisi käsitteillä, jotka nyt sentään ovat toisen kertaluokan todellisuutta.

Mutta tässä kirjassa kirjoittaja nimenomaan puhuu puhumistaan. Hän kuvailee Parman pientä hovia, sen itsevaltiaan julmuutta, juonia ja typeryyttä ja tasavaltalaisen opposition pelkoa.

Keskeinen teema on kuitenkin nuoren Fabrizion rakkaus ja intohimo tai pikemminkin kysymys siitä, tunteeko hän ihan todella sitä varsinaista intohimoa, jota hän joka tapauksessa hellittämättä etsii ja hurmaantuu aina silloin tällöin kauniisiin tyttöihin. Tärkein rakkaussuhde Fabriziolla kuitenkin on hänen omaan, nuoreen tätiinsä…

Vanhan kaskun mukaan aloittelevalle kirjoittajalle sanottiin, että menestysromaanin ainekset olivat: uskonto, korkea-arvoiset henkilöt, rakkaus ja yllättävä loppu.

Muuan lakoniseen ilmaisuun taipuvainen oppilas kirjoitti tämän idean pohjalta hyvin lyhyen romaanin, joka kuuluu seuraavasti: ”Hyvä Jumala, huudahti kreivitär: olen raskaana! Mutta kenelle! Ah, kenelle!”

Stendhal on noudattanut samaa neuvoa, mutta paljon monisanaisemmin. Sivun toisensa jälkeen hän on sanellut (koko romaani saneltiin muutamassa viikossa) kertomuksia mitä ihmeellisimmistä juonitteluista, joita korkea-arvoiset henkilöt harjoittivat Parman hovissa. Intohimoa tunnetaan aivan tavattomassa määrin, turhamaisuus viettelee korkeimpiakin herroja ja vääriä tuomioita, lahjontaa ja kaikkia konnuuksia harjoitetaan päivät pääksytysten.

Onneton päähenkilö viruu väärin tuomittuna vankeudessa, jossa häntä uhkaa kuolemantuomio ja sitten myrkyttäminen, mutta jonne kuitenkin myös ulottuu lemmenkipeiden naisten vaikutusvalta. Mitä bysanttilaisimpia salajuonia punotaan aivan uskomattomilla tavoilla. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Päähenkilö muuten on monsignore, hengenmies, joka ei kuitenkaan ole sidottu esimerkiksi selibaattiin, sillä hän pitää sinipunaisia sukkia, jotka riisuessaan palaa taas maallikoksi.

Lopulta sankari saa lapsen, joka on salaisten tapaamisten hedelmä. Nämä tapaamiset tapahtuvat ehdottomasti aina pimeässä, sillä naispuolinen osapuoli on antanut rippi-isälleen lupauksen, ettei koskaan näkisi Fabriziota…

Viho viimeiseksi lopuksi Fabrizio siis menee tuohon mainittuun kartusiaaniluostariin, jossa ehtii olla vain vuoden.

Kirja päättyy arvoituksellisiin englanninkielisiin sanoihin: To the happy few.

Ota tuostakin selvä.

11 kommenttia:

  1. Aihe ei taida vetää puoleensa. Ranskalainen Victor Hugo tai englantilainen Charles Dickens olisi ollut parempi valinta. Jos pitää valita, valitsen valitsen mieluummin Dickensin kuin Hugon.

    Olen jo jonkin aikaa ajatellut lukevani jonkun Dickensin kirjoittaman kirjan, ehkä Saiturin joulun.

    Vierailin viimeksi eräässä luostarissa, kun vietimme anopin synttäreitä.

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä puolestani pidän hiukan enemmän Hugosta: Yhdeksänkymmentäkolme, Notre Damen kellonsoittaja ja Kurjat. Dickensillä on liikaa rääsyläisromantikkaa ja huumoria (?).

      Puhuakseni blogista Punaista ja mustaa teki nuoria vaikutuksen, joten pitänee harkita Parhaan tutustumista.

      Yhdistävä kytkentä: Kurkien Waterloo-kuvaus on kyllä ylittämätön hirmumyrskyn (Ranskan kyrasieerien) ja tulivuoren (Englannin jalkaväkineliöiden) kohtaamiseen. Silloin sotaa saattoi vielä kuvata romanttisen sankarillisesti.


      Poista
    2. Korjaus varalta: luonnollisesti Kurjien Waterloo-kuvaus

      Poista
    3. Hugo vetosi nuoreen ja romanttiseen minääni, joka on vieläkin varsin pinnassa. Dickens ei ole koskaan jaksanut oikein käynnistyä. Ehkä siinä on Harry Potter-ilmiö. Pitäisi koittaa englanniksi. On vaan niin paljon muuta luettavaa.

      Poista
    4. Tuohon ongelmaan olen itsekin kielitaidon laki törmännyt. Itse olen ratkaissut siten, että kaunokirjallisuuden luen hyvän kääntäjän, joka hallitsee kielen vivahteet, kautta mutta tietokirjoja, jos aihe on riittävän kiinnostava, myös englanniksi. Valitettavasti aikaa menee kolminkertainen määrä, mutta minkä teet kun antiikin historiaa ei juurikaan käännetä. Onneksi alkuperäisiä lähteitä on kuitenkin tullut, esim Livius-sarja ja Ciceron kirjeitä.

      Poista
    5. Arvostan Hugoa kirjailijana, mutta kun luen hänen käsityksiään kirkon tarpeellisuudesta, kaiketi myös muidenkin kristillisten kirkkojen kuin vain katolisen (mitä vastaan hän tunsi kielteisiä tunteita), niin harmittelen.

      Minunkin isäni sanoi aina joskus jostakin, mikä oli hänen mielestään puppua, että se on paavia.

      Luulen, että suomalaiset taitavat ajatella katolisesta kirkosta etupäässä kielteisesti.

      Palaan Hugoon.

      Toisin edelliseen heti pitää sanoa, että en tiedä, mitä Hugo ajatteli sairas- tai kuolinvuoteellaan. Kaiketi hän oli kristitty, vaikka jotkut väittävät, että hän ei viimeisillään enää ollut kristitty.

      M

      Poista
    6. Kannattaisiko sinun jättää tuo turha kristillisyys pois kriteereistä ja lukea kirja kirjana?

      Poista
  2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos keskustelun "rikastamisesta" tuolla syvällisellä kommentilla. Kukin tappaa tyylillään, kykyjensä rajoissa.

      Poista
  3. Kevytkenkäisiä nuo ranskalaiset! Jostakin syystä vain vetoavat minuun. Ja 1800-luvun romantiikka puhuttelee maalaustaiteessa. Sillä tyylisuunnallahan taisi olla yhteyksiä sotaan ja Saksan silloiseen tilanteeseen.

    VastaaPoista
  4. Kommentointi: Kysyisin selvennykseksi, onko Anonyymi-nimimerkillä kirjoittavia tekstin tuottajia useampia kuin yksi ? Vai kommentoiko yllä pirstoutumassa oleva ensimmäinen A. toista A:ta, itseään ?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.