Dostojevskin politiikka

 

Neron todelliset ajatukset

 

Fjodor Dostojevski, Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä. Suomentanut Tiina Kartano. Käännöksen tarkistanut Arja Pikkupeura. niin&näin 2015, 265 s.

 

Tässä on taas yksi suomalaisen käännöskirjallisuuden helmistä, jota en muista lainkaan mainitun suomalaisessa julkisuudessa. Tilasin aikoinaan jopa hesaria, mutta en huomannut tästä mainintaa.

Toki sen lehden kulttuurisivuilla tällaisen teoksen käsittely olisi kai mahdotonta. Siellähän täytyy toimittajattarien päästä päivästä toiseen kirjoittamaan omia poliittisesti korrekteja alakouluaineitaan sen sijaan, että joku siellä pitäisi silmällä maailmankulttuurin suuria kysymyksiä.

Muistan lukeneeni aiemmankin Tiina Kartanon suomennoksen Dostojevskin publisistiikasta. Tämä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista on ehdottoman kiinnostava ja kuvaa mestarin suhdetta ja kosketuksia ajan ranskalaiseen kulttuuriin.

Joka tapauksessa nimenomaan Dostojevskin ja hänen vaimonsa henkilökohtaiset dokumentit sekä hänen lehtiartikkelinsa (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tiinahttps://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tiina+kartano  sekä https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tiina ) ovat järkevin tapa yrittää ymmärtää, millaisia mielipiteitä mestarilla oikein oli. Tästä muistuttaa myös lehtimateriaalin ansiokas suomentaja ja kommentoija Tiina Kartano.

Kuten tunnettua, Dostojevski osallistui aikansa sosialistiseen (oikeastaan kommunistiseen) salaseuraan, ns. Petraševskin piiriin ja keisarillisen huumorintajun mukaan hän ja hänen seuratoverinsa tuomittiin ammuttaviksi, mutta teloituspaikalla sitten yllättäen armahdettiin ja lähetettiin pakkotyöhön Siperiaan.

Pian Pietariin palattuaan Dostojevski ryhtyi veljensä kanssa vuonna 1860 julkaisemaan uutta lehteä Vremja, jonka edusti tiukkaa kulttuuripoliittista suuntausta. Sitä on kutsuttu nimellä potšvennitšestvo (potšva -maaperä, pohja) ja se edusti tavallaan välittävää kantaa tai kolmatta voimaa slavofiilien ja zapadnikien välillä.

Dostojevski ei halunnut slavofiilien tavoin työntää länsimaalaistunutta intelligentsijaa pois venäläisyyden piiristä, vaan uskoi, että sen piirissä oli paljon aitoa ja kansanomaista venäjämielisyyttä, vaikka se saattoi olla jopa ranskankielistä.

1860-luvun alussa elettiin yhtä Venäjän historian suurimmista murroksista. Ensin vapautettiin maaorjat, sitten synnytettiin zemstvolaitos ja uudistettiin oikeuslaitos. Koko yhteiskunta oli muutoksessa sisimpiä ytimiään myöten.

Monet tietenkin näkivät tämän kehityksen länsimaalaistumisena, vaikka ikivanhaksi venäläiseksi instituutioksi uskottu, mutta suhteellisen uusi kyläyhteisö vielä säilyikin ja katsoivat Venäjän tulevaisuuden nyt olevan valinkauhassa.

Dostojevski ei hyväksynyt slavofiilien keinotekoiseksi tuomitsemaansa yritystä ryhtyä jäljittelemään musikoita ja laskeutumista heidän oletetulle tasolleen. Myös sivistyneistössä hän näki todellista venäläisyyttä, joka lähti venäläiseltä pohjalta ja rakensi sille.

Puškin oli Dostojevskille vuosisataisnero ja hänen kuuluisa puheensa Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa 1880 on jokunen vuosi sitten suomennetukin ja sisältyy Vesa Oittisen toimittamaan kokoelmaan Venäjä ja Eurooppa, joka nyt on joka suhteessa erittäin tarpeellista luettavaa itse kullekin.

Tuossa puheessa kiteytetyt ajatukset ovat Dostojevskilla enemmän tai vähemmän valmiina jo 1860-luvun alun lehtikirjoituksissa: venäläisyys on ennen muuta yleisinhimillisyyttä (vsetšelovetšestvo). Kun Euroopan kansat ovat rajoittuneita ja nationalismissaan omahyväisiä, pystyy venäläinen sen sijaan eläytymään kaikkien muiden kansojen riemuun ja tuskaan. Tämä ei ole luonteettomuutta, vaan sielun laajuutta.

Dostojevski oli epäilemättä naiivin hyväuskoinen suurpolitiikan realiteetteihin ja juoniin nähden. Myöhemmissä kirjoituksissaan Turkin-sodan (1877-1878) ajalta hän valitti, etteivät eurooppalaiset kykene käsittämään, ettei Venäjällä ole mitään itsekkäitä pyyteitä se mennessä auttamaan Balkanin kansoja. Sitä paitsi on kohtalon määräämää ja kohtuullista, että Konstantinopoli kuuluu Venäjälle ja sille se enemmin tai myöhemmin joka tapauksessa putoaa.

Tässä nyt käsillä olevassa aineistossakin mestari kuvailee ihastuneesti venäläisen sotilaan yksinkertaista jaloutta, joka perustuu siihen, että hän tunsi aina myötätuntoa vihollistaankin kohtaan: Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia…

No, suuret romaanit nykyisestä Ukrainan sodasta ovat vielä ilmestymättä. Ehkäpä saamme niistä sitten ajanmukaista tietoa siitä, miten asiat nyt ovat. Epäilemättä ylenmääräinen patriotismi esti Dostojevskia ymmärtämästä ihan kaikkea näkemäänsä, mutta tuskinpa meillä on syytä epäillä hänen rehellisyyttään.

Aivan erityisen myrkyllinen Dostojevski on kuvatessaan sitä venäläistä sivistyneistöä, joka puhui keskenään ranskaa. Sitä kieltä olivat natiivit bonnet opettaneet heille jo taaperoiästä lähtien, mutta sittenkään siitä ei koskaan tullut eikä voinut tulla heidän äidinkieltään. Puškinille sentään oli hänen njanjansa Arina Rodionovna avannut koko venäläisen sielunmaiseman venäjän kielellä.

Venäläiset ranskan puhujat voitiin Dostojevskin mukaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka kiistatta puhuivat huonosti ranskaa ja niihin, jotka kuuluivat ylimpään yhteiskuntaluokkaan ja kuvittelivat puhuvansa kuin aidot pariisilaiset, mutta silti puhuivat yhtä kiistattoman huonosti.

Miten vastenmielistä olikaan kuulla venäläisen pariskunnan saksalaisessa kylpylässä puhuvan perheasioistaan ranskaksi. He puhuivat kirjakielisesti, kuihtunein ja kömpelöin fraasein ja heillä oli toisinaan vaikeuksia ilmaista ajatustaan tai sen sävyä, mikä sai toisen kärsimättömästi jatkamaan toisen ajatusta…

Ylimmän luokan ääntäminen oli oma lukunsa, heidän kurkkunsa korisi liioitellusti heidän ääntäessään karkeasti ranskalaista r-äännettä. Heidän kunnianhimonsa oli pystyä puheessaan jäljittelemään pariisilaista parturinapulaista…

No, tämä ilmiö on omasta maastamme ja nykyisyydestämme liiankin tuttu, aivan kuten Nikolai Tšernyševskin piruilu siitä, että Pietarissa oli ehdottoman välttämätöntä antaa vaikka ompeluliikkeelle ranskankielinen nimi. Eihän kukaan kunnon ihmisenä itseään pitävä olisi muuten sinne tullut asioimaan…

Sen sijaan, että nuo hienoutta tavoittelevat tolvanat olisivat pyrkineet syvällisesti hallitsemaan oman äidinkielensä, he pyrkivät kaikin keinoin erottautumaan rahvaasta ja mitäpä tuo rahvas olikaan? Se oli heidän oma kansansa, josta heidän tuli olla osa, mikäli he halusivat olla jotakin merkityksellistä. Muuten he olivat parhaimmillaankin vain eurooppalaisia keskinkertaisuuksia, joita kaikki tuulenpuuskat heittelivät.

Ajan todellinen suuri kysymys oli kansanopetuksen järjestäminen, se oli nyt opetettava lukemaan. Päämääränä ei ollut vain yksinkertaistettujen kirjojen tekeminen rahvaalle, vaan rahvaan korottaminen sille tasolle, että se kykenisi omaksumaan olemassa olevan kulttuurin ja lisäksi luomaan vielä omansa, jopa tuon entisen päälle asettuvan ja sen arvollisen jatkajan.

Ehkäpä Venäjän kulttuuri hautaisi Euroopan ikäkulun ja rajoittuneen kulttuurin, kuten lasten on haudattava vanhempansa ja astuttava itse aikuisuuteen?

Näitä lukiessa kannattaa muistaa, että Suomessa painiskeltiin aivan samanlaisten kysymysten parissa. Suomenkielisyys ja suomenmielisyys, kansakoulujen perustaminen, suomalaisen kulttuurin luominen, kaikki tämä oli ajankohtaista myös meillä.

Kaikki politiikka on sidottu aikaansa ja politiikkaanhan nämäkin aikakauslehtiartikkelit viime kädessä kuuluvat. Nykyisen sodan taustaa vasten kirjailijan jotkut arvioinnit saattavat kuulostaa jopa irvokkailta. Niidenkin tunteminen on siitä huolimatta tarpeen, sillä juuri sen kaltainen materiaali on merkittävä osa sitä aineistoa, jonka pohjalta venäläisten kulttuurinen omakuva tälläkin hetkellä on muodostunut.

Nikolai Gogol huomautti aikoinaan, etteivät venäläiset tainneet ymmärtää, että mikäli heidän naamansa näytti peilissä vinolta, ei se ollutkaan peilin vika.

Ehkäpä realismiin sentään tässä pikku hiljaa palaillaan, kun totuuden osaset tunkeutuvat suojauksen läpi.