Totaaliseen sotaan?

 

Vastavuoroisuus ja sota

 

Joku valistusajan filosofi väitti, että vaikka Jumala voisi tehdä mitä muuta tahansa, ei hänkään pystyisi rikkomaan tasapuolisuuden periaatetta, siis tekemään epäreilusta reilua.

Kuten usein saatamme havaita tämä oikeudenmukaisuuden vaatimus on hyvin voimakkaana esillä jo lapsissa, jotka eivät aina tosin käsitä, milloin sitä toteutetaan ja milloin ei.

Joka tapauksessa meidän olisi aina syytä mitata kaikkia ihmisiä ja heidän tekojaan samoilla mitoilla. Jos meille tehdään vääryyttä, olemme syystä pahastuneita ja näin tulisi olla myös silloin, kun vääryyttä tehdään muille. Vääryys huutaa hyvitystä.

Epäilemättä pahanteko saattaa kuitenkin aiheuttaa meissä myönteisiä reaktioita silloin, kun se kohdistuu sellaisen ryhmän jäseniin, joka kollektiivina syyllistyy kataliin rikoksiin. Ikivanha lex talionis-periaate, silmä silmästä, hammas hampaasta on psykologisella tasolla elävää nykyaikaa.

Venäläiset ovat aivan poikkeuksellinen kansa siinä suhteessa, että he ovat niin usein imarrelleet itseään ylivertaisen suuresta empatiakyvystään, jota jo Dostojevski korosti. Toisen maailmansodan venäläistä sotilasta ylisti niin ikään ajan propaganda sekä hänen urhoollisuutensa että hänen kiltin luontonsa ja hyväntahtoisuutensa takia.

Net tšužoj boli -vierasta tuskaa ei ole, on tyypillinen venäläinen sanonta. Kehittynyt inhimillinen olento kärsii aina myös vieraasta kärsimyksestä, vahingonilo on hänelle vierasta.

Joskus olen huomannut jonkun anglosaksin onnittelevan itseään siitä, ettei englannin kielessä edes ole sanaa vahingonilo, se on pitänyt lainata saksasta: Schadenfreude. Venäjässä sana sen sijaan kyllä on: zloradstvo. Puškinilla on jopa pirullinen runo, joka hekumoi tyrannin ja vielä hänen lastensakin tuhosta:

Самовластительный Злодей!
Тебя, твой трон я ненавижу,
Твою погибель, смерть детей
 С жестокой радостию вижу.

 

Sä rikollinen itsevaltias!

ma sua ja valtiuttasi inhoan

Sun kuolemaasi, lastes tuhoa

niin julman iloista on katsella.

Runosta on eri versioita ja muistan ainakin neuvostoaikana sen olleen muodossa tebja, tvoj rod eikä tebja, tvoj tron. Viha kohdistui siis rotuun tai kategoriaan (rod -rotu, laji, suku). Joka tapauksessa ilo tässä tapauksessa saatiin ruumiillistuneen pahuuden tuhosta.

Kun Venäjällä nyt mahdollisesti iloitaan veljeskansan miljoonaisten joukkojen kärsimyksistä, kun heidän elämänsä perusta tuhotaan voimalaitosten, lämmön, veden ja muiden perustarpeiden hävittämisen kautta, saattaa taustalla olla primitiivinen ajatus siitä, että kyseessä ovat joka tapauksessa vain ruumiillistuneen pahuuden edustajat: natsit, joita jo isoisät joutuivat tuhoamaan ihmiskunnan onnen nimissä.

Tällainen on tietenkin aivan primitiivistä ajattelua, mutta sikäli kuin somen perusteella voi tehdä johtopäätöksiä, ei se niinkään harvinaista ole. Suurvallan puolesta on närkästytty -za deržavu obydno, kuten muuan toinen lentävä sanonta kuuluu. Siinäpä saavat uhmastaan maksaa kaikki vastustajat ja heidän naapurinsa yhtä lailla, kuten terroripommituksissa.

Nyt näyttää vihdoinkin siltä, että myös Ukraina on iskenyt siihen valtioon, joka on sitä kiduttanut jo kuukausia. Tähän sillä yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisen politiikan sääntöjen mukaan onkin kaikki oikeudet.

Kaikista raakuuksistaan huolimatta nykyinen sota ei ole ollut varsinaista totaalista sotaa, sillä nimenomaan Ukraina ei ole vastannut alueeseensa kohdistuviin iskuihin hyökkääjän alueelle kohdistuvilla iskuilla.

Tilanne on siis ollut täysin epäsymmetrinen, hyökkääjä on saanut harjoittaa rikollista toimintaansa luottaen siihen, että sen väkivaltakoneiston sotilaat, varastot, tehtaat, logistiikka ja johto ovat turvassa maansa rajan takana, sen siviiliväestöstä puhumatta.

Tämä räikeä epäsymmetrisyys näyttäisi johtuvan Ukrainan pitkän kantomatkan aseiden puutteesta. Tietenkin, sikäli kuin asia koskee maan politiikan johtokeskuksia, esimerkiksi Venäjän Kremlin ja valtakunnanduuman pommittaminen aiheuttaisi vastaavia kostotoimia Ukrainassa, niin mainiosti kuin juuri ne ansaitsisivat tulla tuhotuiksi.

Venäjä on nyt astunut terrorin tiellä uudelle tasolle, Ukrainan väestö joutuu ensi talvena varmasti koville. Miljoonia ihmisikä uhkaava katastrofi on kokonaan ja jäännöksettömästi Venäjän syytä ja huutaa kostoa.

Nykyaikaisilla aseilla on mahdollista luoda uusi Leningradin piiritystä muistuttava tilanne myös Moskovan, Pietarin ja monien muiden kaupunkien asukkaille, kuten se nyt näyttää uhkaavan Ukrainan kaupunkeja. Mutta tuottaisiko tämä todella jonkinlaista julmaa iloa sen aikaansaajille?

Ne, jotka tällaisia saavat aikaan, ovat noita Puškinin runossaan mainitsemia itsevaltaisia tyranneja. Puškin toki ottaa esimerkikseen sangen viattoman Ludvig XVI:n, jonka omallatunnolla tuskin oli montakaan murhaa, tappoa ja kuolemantuottamusta.

Putinin ja hänen klikkinsä omallatunnolla niitä sen sijaan alkaa olla jo kuusinumeroinen luku ja se saattaa vielä piankin oleellisesti kasvaa. Sitä paitsi ruumiiden laskeminen on erittäin primitiivinen tapa mitata aiheutettua vahinkoa. Putin on massamurhaaja ja tuhoaja paljon syvemmässä ja laajemmassakin mielessä. Hän on koko aikakauden suurin konna, jonka teot saattavat vielä nousta apokalyptisiin mittoihin.

Putin ansaitsee ehdottomasti rangaistuksensa ja samaa on sanottava siitä valtakunnanduuman suuresta enemmistöstä, joka tahri kätensä verisillä ja mielettömillä päätöksillä uskaltamatta nousta puolustamaan sitä asiaa, jonka he varmasti ymmärsivät oikeaksi, eli sodan lopettamista niin pian kuin mahdollista.

Suuret kansajoukot taas ovat nyt Venäjällä osoittautuneet yhtä typeriksi kuin suuret kansanjoukot aina osoittautuvat. Primitiivisessä ajattelussa vieras tuska aiheuttaa vain vahingoniloa. Venäläisten klassikkojen itsekehu, jossa väitetään päinvastaista, on osoittautunut tyhjäksi puheeksi.

Olisiko sentään kouriintuntuvaa havainto-opetusta, mikäli edes yhden venäläisen suurkaupungin infra tuhottaisiin ja sen asukkaat saisivat itse maistaa niitä lääkkeitä, joita heidän kannattamansa hallitus syöttää naapurikansalle?

Pelkään pahoin, että tässäkin tapauksessa pahantahtoisuus ja haluttomuus rauhaan vaan lisääntyisivät. Avainasemassa ei ole kansa, vaan johto, poliittiset päätöksentekijät. Kansoilla ei ole aivoja.

Venäjällä on intelligentsija kyllä perinteisesti ottanut itselleen kansan aivojen roolin ja menestynyt siinä hyvin vaihtelevasti. Lenin sanoi, ettei intelligentsija ole kansan aivot, vaan sen paska, ja osui itsensä osalta aivan naulan kantaan, tuskin muiden.

Taistelussaan tsarismia vastaan intelligentsija sai todennäköisesti aikaan ennen muuta korjaamattomia vahinkoja, mutta ainakin sen edustajat uhrautuivat muiden puolesta järjestäessään attentaatteja ja päästäessään päiviltä monia potentaatteja.

Tälle työlle olisi nyt suuri sosiaalinen tilaus. Ukrainan kansalla ja muillakin putinismin kataluuksien katsojilla on nyt oikeus odottaa, että jostakin löytyy sankari, joka ei sääli omaa henkeään tehdäkseen lopun tyrannista ja hänen kätyreistään.

Siviileihin kohdistuvan terrorin laajeneminen ei ole kenenkään intresseissä ja se olisi ennen muuta pyrittävä estämään. Toki on syytä muistaa, etteivät myöskään sotilaat ole a priori mitään konnia, joiden kärsimyksistä olisi syytä iloita.