Koko maailman esikuvasta kuilun pohjalle.

 

Muistojen kuurnitsemista

 

Neuvostoliitto muistoissa ja mielikuvissa. Toimittaneet Anna Helle & Pia Koivunen, SKS 2022, 276 s.

 

Niin sanotuin sosialistisen järjestelmän romahtaminen ei suinkaan merkinnyt vain helpottavaa vapautumista väkivaltaisen yhteiskuntajärjestyksen pakkopaidasta. Kaikkialla entisissä sosialistisissa valtioissa syntyi myös sitkeää nostalgiaa vanhaan hyvään aikaan ja kaikkialle jäi myös selviä jälkiä ihmisten käyttäytymiseen ja ajatteluun. Ne eivät vieläkään ota lähteäkseen. Selvimpinä esimerkkeinä ovat Itä-Saksa (ostalgia) ja Venäjä.

Asia on ymmärrettävä. Totaaliseen kansanjoukkojen ja yksilöiden hallintaan pyrkivä järjestelmä, jolla oli käytettävissään kaikki nykyaikaisen valtion voimavarat julkisesta sanasta kulttuurielämän hallintaan, sensuuriin ja matkustamisen rajoittamiseen, halusi tunkeutua myös ihmisten koteihin ja heidän aivoihinsakin. Joiltakin osin se siihen myös pystyi.

Tietyissä maissa, joissa systeemin ymmärrettiin aivan yleisesti perustuvan väkivaltaiseen maahantunkeutumiseen, kuten Puolassa ja Virossa, tilanne oli monimutkaisempi. Kuitenkin järjestelmä oli asia, jota ei ymmärretty väliaikaiseksi. Oli kaikki syyt uskoa sen kestävän maailman tappiin saakka. Kuten Alexei Yurchak otsikoi kirjansa: Everything was forever, until it was no more.

Sosialistisella järjestelmällä oli olennaisissa kohdissa yhtäläisyyksiä fasismiin ja trotskilaiset pitivätkin sitä perustellusti yhtenä fasismin muotona. Kyseessähän oli ennen muuta kaikkialle tunkeutuva valtiokeskeisyys, etatismi ja vaatimus ihmisen alistumisesta kokonaan valtion määräysvaltaan. Putinismihan yrittää nyt samaa uudestaan.

Harvoissa poikkeusihmisissä heräsi tämän takia aktiivisen vastustamisen halu ja he kävivät toivotonta taistelua valtakoneiston kaikkivaltaa vastaan. Useimmat sen sijaan alistuivat ylivoiman edessä ja kehittivät omat strategiansa, joissa hyödynnettiin systeemin heikkouksia: vastavuoroisten palvelusten järjestelmä eli blat korvasi puuttuvan markkinamekanismin ja kaikenlainen silmänpalvonta ja fiktiiviset suoritukset auttoivat pitämään pienen ihmisen puolta Isoa veljeä vastaan.

Itse asiassa yksilö saattoi sosialismissa elää huolettomasti ja, kuten sanotaan, teeskennellä tekevänsä töitä, kun valtio puolestaan teeskenteli maksavansa siitä palkkaa. Joka apauksessa, merkittävän filosofin Aleksandr Zinovjevin mukaan, hyötysuhde jäi yksilön kannalta erinomaiseksi eikä hänen tarvinnut keskimäärin kantaa mitään vastuuta mistään eikä pyrkiä mihinkään sellaiseen, johon ei pääsyä kuitenkaan ollut.

Joku sovjetologi sanoi joskus, että jos haluaa ymmärtää neuvostosysteemiä, täytyy ajatella USA:n armeijaa: sama byrokraattinen kankeus, sama tarve osoittaa muka tehneensä jotakin, sama alaisten solidaarisuus ylempiä vastaan ja sama pyrkimys aina mahdollisuuksien mukaan pinnata ja kähveltää tai vaikka turmella ”kenellekään kuulumatonta” omaisuutta olivat molemmissa tapauksissa olemassa ja keskeisiä systeemin aiheuttamia olosuhteita eikä yksilöllisiä paheita.

Neuvostosysteemin keskeisiin vikoihin kuuluivat itsepintainen valehtelu ilmeisimmistäkin asioista ja puolueen vallankäytön periaatteellinen rajattomuus, mikä toteutui esimerkiksi hallintovallan ja tuomiovallan erillisyyden puutteena. Systeemin ytimessä oli alun perin terrori, pelko, joka istutettiin kansaan niin tehokkaasti, ettei varsinaisia rangaistuksia sitten tarvinnut käyttää kuin ani harvoin.

Sille, joka oppi elämään systeemissä, se tarjosi lokoisia paikkoja laiskotella, hoitaa keskeisiksi muodostuvia henkilökohtaisia suhteita ja joskus jopa ansaita sievoisia summia rahaa ilman riskiä tai ponnisteluja. Rahalla tosin ei saanut monia asioita, mutta ne voi hoitaa muuten, mikäli kykyjä ja harrastusta liikeni. Oman puutarhansa hoitamiseen keskittyville kyse saattoi olla ihanteellisesta rauhan tyyssijasta, kunhan asian välttämättömät edellytykset oli hoidettu.

Sosialismin kuolema romutti tuon rauhan ja paljasti armottomasti jopa sen mieluisan ja kansaa imartelevan valheen, jonka varassa se oli elänyt ja aina aika ajoin onnitellut itseään omasta erinomaisuudestaan. Jo glasnost oli paha merkki systeemiin hyvin juurtuneille. Siinähän tosiasiassa sanottiin, että koko tarina oli ollut valhetta.

Se oli kuin paavi olisi Pietarinkirkon aukiolla olevalle kansalle kuuluttanut: anteeksi nyt kaikki, olemme puhuneet täyttä roskaa: ei täällä ole mitään taivasta, demokratiaa, oikeutta eikä vaurautta, eikä näillä eväillä tulekaan… Aletaanpa siis opiskella ihan oikeaa demokratiaa ja oikeusvaltiota…

Mutta jotakin siellä oli ja se saatettiin kokea kiehtovana. Merkittävä lapsuuden tutkija ja teoreetikko amerikkalainen Urie Bronfenbrenner kirjoitti Suomessakin vuonna 1974 kuuluisuutta saaneen kirjan Kaksi lapsuuden maailmaa. Siinä hän vertasi USA:ta ja Neuvostoliittoa lapsen kasvuympäristönä ja vaaka kallistui erittäin vahvasti jälkimmäisen eduksi.

En tiedä, miten hyvin kirjoittaja itse asiassa tunsi venäläisen kasvatuksen käytännöt, joihin esimerkiksi ruumiillinen rangaistus kuului olennaisena osana, mutta niinhän se silloin vielä usein kuului suomalaiseen ja amerikkalaiseenkin systeemiin. Joka tapauksessa yleinen lämmin suhde kaikkiin lapsiin poikkesi edukseen amerikkalaisesta erilaisten fobioiden täyttämästä ilmapiiristä, sikäli kuin nyt kirjaa muistan.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa tutkitaan vain lapsuuden valokuvarepresentaatioita valokuvanäyttelyissä, mikä mielestäni on turhan kapea näkökulma, vaikka tietysti kiinnostava sekin. Muutenkin kirjan nuorta polvea edustavat kirjoittajat, joilla ei ole omakohtaisia muistoja ainakaan neuvostosysteemin kukoistusajasta eli 1960-70-luvuyista, joutuvat käsittelemään aihettaan vain jäämistön perusteella, historiantutkimuksen tai tässä tapauksessa pikemmin kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen keinoin, mikä tekee lukemisesta hieman puuduttavaa, mutta sellaistahan se kollegoille suunnattu tutkimus on.

Kiinnostava aihe on Stalinin nauttiman suosion vaihtelu aikojen kuluessa. Stalinhan oli tavalliselle poroporvarille kaiken vallan -ja siis kaiken hyvän- ylivertainen symboli eläessään ja maineensa menettämisen jälkeen hän koki sitten pitkällä viiveellä suosionsa uuden nousun, mikä ei vähiten johtunut uuden ja yksilölle usein raskaan yhteiskuntajärjestelmän tulemisesta entisen huolettoman vankilan tilalle.

Myös pitkään istuneilla vankilan kundeilla on usein kaipuu takaisin laitokseensa ja näin saattoi olla jopa stalinismin aikoina. Suurelta zonalta, eli vapaudesta voitiin kaivata vanhaa laitosta, jos oli onnistunut järjestämään olonsa siellä siedettäviksi. Sitä paitsi Stalin teki selvää niistä roistoista, jotka olivat olleet syynä kaikkiin väärinkäytöksiin, mikä tuntui suloiselta ajatella.

Ja nostihan Stalin Neuvostoliiton virsujalkaisten sahraviljelijöiden maasta supervallaksi, jota kaikki pelkäsivät. Ja mahdin synnyttämä pelko on se, mitä neuvostoihminen eniten kunnioittaa. Mika Perkiömäki julkaisee artikkelissaan kiinnostavat graafit Stalinia koskevien arvioiden muutoksesta postkommunistisena aikana.

Muutokset ovat yllättävän suuria ja Stalinin edustama glooria on yhä ajankohtaisempi juuri nyt… Neuvostonostalgia oli välillä selvästi pienempi, mutta nyt se on taas kasvanut. Suurvaltaan kuulumisen tunne on kuin onkin ollut neuvostoihmiselle hyvin tärkeä asia.

Kirjassa on artikkeleita myös jääkiekon ”punakoneesta”, Gorbatšov-ilmiöstä, Itä-Karjalan lehden satiiriosastosta ja Neuvosto-Virosta. Parikin artikkelia keskittyy erityisesti itse muistamisen ongelmiin. Yhden kiintoisan esimerkin tarjoavat Konkan perheen pojat Juhani ja Eero (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konkka ).

Kaiken kaikkiaan on hienoa, että Neuvostoliiton muistaminen ja jopa siihen liittyvä nostalgia on otettu tutkimuskohteeksi. Itse katsoisin kyllä, että kirja olisi voinut olla kunnianhimoisempikin ja siinä olisi ehkä kannattanut yrittää porautua syvemmälle itse neuvostosysteemin erikoisuuksiin.

Vanhana kokoomateosten toimittajana ymmärrän kyllä, ettei tämä niinkään helppoa ole. Joka tapauksessa nuorten tutkijoiden pitää aina saada artikkelinsa julkisuuteen. Arvonsa se on silläkin eikä niin pieni.