Onko järjen käyttö siis sallittua vai ei ja jos on, onko mitä käyttää?

 

Typeryyden riemujuhlat eli rajapolitiikan helmi

 

Jatkosodan aikana vankileirien tarkastaja pohdiskeli mietinnössään, että se valtava määrä sotavankeja, joka oli joutunut Suomen valtaan ja sen huollettavaksi, oli myös resurssi, kun ajateltiin tulevaisuuden naapurisuhteita.

Sotavankeuden tapaisessa asiassa oli tietenkin oltava tiukkoja sääntöjä, mutta samalla oli oltava oikeudenmukainen. Etenkin upseerivangit olivat sitä ainesta, joka myös toimi naapurimaan johtotehtävissä ja olisi tärkeää saada osakseen sen sympatiat. Naapurimaa tulisi siinä vieressä aina olemaan ja sen kanssa oli pärjättävä.

No, sekin homma hoidettiin sitten niin kuin hoidettiin. Kuten tiedetään, monilla sotavangeilla kyllä oli Suomesta mieluisia muistoja, etenkin niiltä ajoilta, kun heitä sai sijoittaa suomalaisiin taloihin ns. kotiryssiksi, kuten silloin sanottiin.

Toisaalta paine oli myös kova sotavankien ns. hellittelyä vastaan. Siellähän nyt samaan aikaan omat miehet majailivat nälän ja vilun kourissa maakuopissa, samaan aikaan, kun vihollinen oli isäntien kotona ja saattoi siellä hoitaa ties miten monenlaistakin virkaa.

Koska jokainen r***ä oli jopa tapauksessa r***ä, kuten näiden intellektuellien logiikka vakuutti, oli heidän oloistaan tehtävä ikävät. Esimerkiksi ylimääräisen ruoan tarjoaminen oli pian ehdottomasti kielletty ja joksikin aikaa lopetettiin myös sijoittaminen taloihin.

Tätä politiikkaa täytyy nimittää lähinnä ääliömäiseksi. Varsinaisen kansanmurhan tunnusmerkkejä sille ei voi antaa, mutta tulokset olivat joka tapauksessa rumat. Ensimmäisenä sotatalvena vankeja kuoli kuin kärpäsiä. Tämän typerän politiikan rasite painaa Suomea yhä, vaikka monelle sotavangille jäi valoisiakin muistoja. Kokonaisuus oli masentava, eikä kaikki selittynyt yleisellä elintarvikepulalla.

Nyt sitten on itäraja pantu kiinni, mikä näyttää johtuvan EU-suhteistamme ja toiseksi myös sen ääliölauman kovaäänisyydestä, joka hokee sitä truismia, että jokainen r***ä on r***ä ja omaan älykkyyteensä ihastuneena vaatii, että joka ainoan venäläisen pääsy maahamme on estettävä.

No, syntyyhän tällaisesta ajattelusta tuloksiakin. Menneenä perjantaina odottelin vieraakseni merkittävää pietarilaista intellektuellia nimeltä Lev Lurje, joka on julkaissut paljon historia-aiheisia kirjoja. Hänen oli määrä pitää luento Suomen ja Venäjän suhteista. Odotimme hyvin kiinnostavaa asiantuntijan katsausta pietarilaisen älymystön mielialoihin.

En ollut vielä ehtinyt lähteä linja-autoasemalle, kun saapui viesti, ettei Lurje pääsekään rajan yli. Tämä oli uskomatonta, sillä viisumi oli annettu vain viikkoa aiemmin ja Lurjella ja hänen vaimollaan oli myös Israelin passit. Heidän oli määrä lentää Tel Aviviin sunnuntaina. Paluulippuja ei vielä ollut. En ruvennut utelemaan, milloin sellaisia oli ajatus hankkia.

Lurje ja hänen ystävänsä, joista useita tunnistin myös suuriksi Suomen ystäviksi, keskustelivat pian aiheesta Facebookissa. Kiinnostuneet löytänevät tämän pitkän keskustelun helposti (ks. https://www.facebook.com/lev.lurie ).

Suomen viranomaisten pässinpäisyys herätti ansaitun reaktion. Myönnetään ensin viisumi ja kieltäydytään sitten sitä hyväksymästä -tämähän oli selvää neuvostoliittolaista touhua. Miten Suomen kaltainen, yleensä niin mainio maa oli siihen sortunut?

Mitään järkeä ei tähän löytynyt enkä minäkään sitä löydä. Samaan aikaan, kun Lurjen pariskuntaa estettiin tulemasta, pääsivät jotkut toiset maahan ns. kulttuurivaihtoviisumilla. Lurjen tapauksessa kyseessä oli kauttakulku ja sen lisäksi turismi, koska luentoa ei voitu pitää varsinaisesti työnä. Transitviisumilla taas sai viipyä maan alueella vain ehdottoman minimiajan ja minä olin erehtynyt varaamaan -ja maksamaan- kaksi yötä hotellissa, jotta asiat sujuisivat kohtuullisen mukavasti. Sinne menivät ne rahatkin.

Armeijassa on järjen käyttö vartiopalveluksessa kiellettyä. Jos se sallittaisiin, avautuisi ovi kaiken maailman luikureille, jotka äkkiä puhuisivat vartiomiehen pyörryksiin. Ei siis mitään harkintavaltaa, vaan täysin selkeä tehtävä kuin kahlekoiralla.

Mutta kun Suomen rajaviranomaisilla kuulemma on sitä harkintavaltaa ja he tekevät sen viho viimeisen päätöksen rajalla. Vaan käyttävätkö he järkeä ja jos eivät käytä, niin miksi?

Pelkään pahoin, että sinnekin on nyt levinnyt pahin sodanaikainen älyttömyys: kun ei voida naapurista eroonkaan päästä, niin tehdään kiusaa niin paljon kuin voidaan. Saahan sitten se rikolliselle hyökkäyssodalle hurraava kansa omissakin nahoissaan maistaa itsekin edes vähän ikävyyksiä…

Ikävä juttu tällaisen primitiivisen psykologian kohdalla on, että siitä kärsivät aivan satunnaiset tahot ja viime kädessä myös sen omistaja itse.

Sotaa on nimitetty psyykkisen taantumisen ajaksi ja sotapsykologiahan meille on jo saatu, aina viranomaistasolle saakka. Sen innostamina sitten torjutaan kaikki sodan vastustajat ja kohdellaan heitä a priori vihollisina, jos he kerran tuon viholliskansan piiristä tulevat… Lyödään varmuudeksi niitäkin!

Voi pyhä yksinkertaisuus. Missä järki, missä oikeus ja kohtuus? Liikaako meillä on ystäviä itärajan takana?