Ennen kieltolakia.

 

In dulce jubilo

 

Väinö Kolkkala, Juupeliylioppilas. Otava 1923, 151 s.

 

Nyt jo unohdettu Väinö Kolkkala oli aikanaan suosittu ja tuottelias kirjailija (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kolkkala ). Myös juupeliylioppilaan käsite oli hyvin tunnettu. Sehän tarkoitti akateemisella urallaan paikalleen jämähtänyttä nuorta miestä, joka yhä uudelleen matkusti Helsinkiin lukujaan jatkamaan, eleli siellä taas vuoden velaksi eikä saanut mitään aikaan.

Lukumiehiä tarvittiin siihen aikaan, siis 1800-luvulla varsin vähän ja opiskelijoitakin yliopistossa oli pitkään vain muutama sata. Käytännössä kaikki tunsivat toisensa ja etenkin saman osakunnan jäsenillä oli paljonkin yhteisiä harrastuksia.

Jo 1920-luvulla ruvettiin puhumaan ylioppilastulvasta, joka näytti johtavan siihen, etteivät kaikki kalliisti koulutetut tutentit saisikaan ansaitsemaansa paikkaa ja asemaa. Onneksi myös yhteiskunta kehittyi huimaa vauhtia ja vaikka ylioppilaita vuosi vuodelta tuli yhä enemmän ja enemmän, löytyi myös yhä enemmän heille sopivia töitä.

Samalla koko ylioppiluus menetti gloriansa ja ns. akateemisesta urasta tuli vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Mutta vuosisadan vaihteessa asiat eivät vielä olleet niin.

Juupeliylioppilaita oli aina tietty prosentti populaatiosta ja joskus he vajosivat nurkkakirjureiksi ja asioitsijoiksi tyyppiä brännvinsadvokat -jokainenhan näet joutui opinnoissaan opiskelemaan myös tietyn määrän lakia- nimismieheksikin saattoi päästä ja lehtimieheksi nyt ainakin.

Myös opettajina toimi, aatteen elähdyttämien kansankynttilöiden ohella, erinäinen määrä maaseudulle pelastautuneita juupeliylioppilaita, mutta se vaati raakaa työtä ja palkkakin oli kurja, huomautetaan kirjassa.

Tässä kirjassa on otsikon mukaan vain yksi juupeliylioppilas ja kirjoittajan mukaan joku henkilöistä on hän itse. Arvannee tuon nyt ken haluaa.

Joka tapauksessa kirja kertoilee sitä aikakauden tavallista tarinaa hilpeästä nuorukaisjoukosta, joka kiertelee Esplanadin ravintoloita. Siellähän olivat niin oopris eli Oopperakellari, Catani, Kappeli ja Kämp ja aivan vieressä vielä Gambrini ja König.

Gambrinissa, kuten muuten myös Ylioppilastalolla oli viinasamovaari, jonka antimet kuuluivat voileipäpöydän hintaan. Siinä oli useita hanoja erityyppisille viinoille. Tapana oli ottaa siitä vain kaksi ryyppyä, mutta sen jälkeen tietenkin tilattiin kaikenlaista, konjakkia ja punssia nyt ainakin. Tosin olut oli tietenkin Gambrinin erikoisuus ja siellä kuuluu olleen myynnissä aitoa saksalaistakin.

Tämä on aihepiiri, josta nyt ei selvän ihmisen luettavaksi kovin paljon irtoa. Kaikenlaista pikku nokkeluutta aikakauden tyyliin hiprakassa tietenkin syntyy ja sitä tarjoillaan lukijalle, joka saa käsityksen henkevyyden tasosta. Se ei näin jälkikäteen tunnu kovinkaan korkealta, mutta ainahan aika muuttuu.

Kirjassa liikutaan myös poikkeuksellisen paljon Turussa ja kun yksi seurueen jäsenistä on hankkinut purjeveneen, ”kutterin”, lähdetään sillä seikkailemaan aina Kumlingeen asti. Toisin kuin voisi arvailla, mitään suurempia kommelluksia ei satu, vaikka monet ovatkin enimmäkseen tuhannen päissään. Katteini on kuitenkin selvä.

Muuten kirjassa ei esitetä mainittavia tapahtumia, vain tyyppejä, joista joku jossakin vaiheessa vihdoin valmistuu papiksi, toinen rupeaa nimismieheksi, kolmas lehtoriksi ja niin edelleen. Sen jälkeen on entinen ylioppilaselämä takana päin ja sitä sopii korkeintaan muistella joskus maaseudulla, kun vanhoja tovereita saapuu vieraisille.

Kirja rajoittuu lähes kokonaan Bacchuksen ja hiukkasen Venuksenkin palvontaan eikä juuri sisällä kosketuskohtia aikakauden poliittisiin ja kulttuurihistoriallisiin murroksiin.