Heikosti meni

 

Maineeton sota

 

Teemu Keskisarja, Hattujen sota. Siltala 2022, 271 s.

 

Keskisarjan mukaan Hattujen sota (1741-1743) on Suomen historian alitutkituin. Asialle saattaa olla luonnollinen selityksensä. Ne, jotka sotaa hinkuivat, huomasivat liian myöhään, ettei voittoisalle sodalle ollut mitään edellytyksiä ja että sodankäynti muutenkin oli kovin turhauttavaa puuhaa, ainakin Suomessa tuona aikana ja silloisilla resursseilla.

Tutkimuksiahan sodasta tehtiin ihan tuoreeltaan ja kaksi sodanjohtajaa pääsi niiden takia hengestään. Ainakin toinen heistä, eli Carl Emil Lewenhaupt oli Keskisarjan letkautuksen mukaan Ruotsin sotahistorian huonoin kenraali, mikä ei ollut vähän sanottu…

Sotaan syyhyttiin Ruotsissa kyllä kovasti, kun valtiopäivillä hattupuolue pääsi niskan päälle. Rumaa peliä pelattiin toisaallakin eli myssyjen piirissä, kun siellä vehkeiltiin jopa Venäjän armeijan ja laivaston kutsumiseksi paikalle osallistumaan Ruotsin sisäisiin riitoihin…

Hattupuolue joka tapauksessa osasi uljaasti esiintymisen taidon. Edellisestä sodasta oli jäänyt paljon hampaankoloon ja ainakin nyt Karjala Viipureineen piti palautettaman. Ruotsin kunnia vaati tällaista ja tavaksihan oli tullut pitää Ruotsin armeijaa maailman parhaana, muisteltakoon nyt vaikka ja erityisesti Narvan taisteluakin.

Narvaa tosiaan muisteltiin ja erinäiset muut taistelut sen sijaan haluttiin unohtaa. Sitä paitsi Ranska tarjosi rahaa siitä, että Ruotsi sitoisi Venäjän pohjoiseen, pois manner Euroopan pesänjaosta.

Venäjän valtaistuimelle nousi lapsi, itse asiassa vielä vauva, Iivana VI, jonka surkeaksi kohtaloksi sitten jäi viettää koko elämänsä erityksissä Pähkinälinnassa, kunnes hänet käskyn mukaisesti tapettiin, kun palatsivallankumouksen uhka seuraavan kerran tuli Venäjälle. Vauva-hallitsija houkutteli yritteliästä.

Palatsivallankumous tuli nyt, kuin tilauksesta, Ruotsin tarpeisiin. Pietari Suuren tytär Elisabeth halusi valtaistuimelle ja hänelle ruotsalaisuhka tuli kuin tilauksesta. Hän jopa tiettävästi innosti ruotsalaisia toimintaan ja lupaili näille asianmukaista korvausta.

Mutta mitään kirjallisia välipuheita ei tehty tai ainakaan niitä ei ole löydetty. Kun Elisabeth oli valtaistuimella, ei hänen tietenkään sopinut häpäistä asemaansa luovuttamalla Venäjän valloituksia, sen sijaan hän hankki uusia ja raja siirtyi länteen, kuten tiedetään, Kymijoelle ja Puumalaan saakka. Savonlinnakin muuttui rauhanteossa nyt venäläiseksi linnoitukseksi.

Mutta miten selitetään Ruotsin armeijan täydellisen kelvoton suoritus tässä sodassa? Eihän se tehnyt muuta kuin hölmöili ja luovutti hyvät asemat toisensa jälkeen? Upseerit kiiruhtivat valtiopäiville ja jättivät taakseen nälkää näkevät joukkonsa, joista suuri osa oli kuoleman kielissä kenttäkuumeen takia.

Koko hommassa ei ollut järjen hiventäkään ja kun ylipäällikkö Lewenhauptilta (Leijonanpää) kysyttiin suunnitelmaa, hän osoitti arvokkaasti päätään. Se oli itse asiassa typötyhjä ja irrotettiin pian sodan jälkeen muusta ruumiista.

Kuitenkin armeijassa oli paljon vanhoja karoliiniupseereita. Näyte vanhasta hengestä nähtiin Lappeenrannassa, jossa puolta pienempi ruotsalaisjoukko kävi venäläisten kimppuun avoimella kentällä sen sijaan, että olisi odotellut voimasuhteet tasaavaa apuvoimaa, joka oli jo lähellä tulossa.

Seurauksena oli verilöyly, jonka syihin lienee laskettava, kuten tapana on ollut, venäläisten neuvottelijoiden ampuminen. Tämä taistelu ei sinänsä vielä kuitenkaan ratkaissut mitään, sillä venäläisillä ei ollut voimia jatkaa hyökkäystä.

Hyökkäys jatkui sitten myöhemmin pitkin rantatietä, jonne rakennettiin hyvät asemat -vain hylättäviksi. Haminan linnoitettu kaupunki suurine varastoineen pantiin palamaan vihollisen hämmästykseksi.

Viimein leiriydyttiin Tuomarinkylän pelloille älyttömään paikkaan, mutta siirryttiin sentään sieltäkin vielä antautumaan Helsinkiin, Kampin kentälle. Vihollinen oli moisesta liikkeestä ällikällä lyöty, mutta otti mielellään vastaan samanvahvuisen vihollisen antautumisen. Sitä saattoi jopa pitää ajan mittapuiden mukaan ehdoiltaan ns. kunniakkaana ruotsinmaalaisille, jotka saivat pitää aseensa siirtyessään kotimaahansa -mitäpä kaiken maailman torrakoilla olisi tehnyt.

Ainakin sodan alkaessa Rotsin laivasto oli selvästi vahvempi kuin venäläisten lahonneet laivat. Sen lamautti kuitenkin tauti, joka vei myös laivaston komentajan Rajalinin. Vara-amiraali Thomas von Rajalin oli suomalaista talonpoikais- ja pappissukua Huittisista. Sulkavalla oli muuten joskus 60-luvulla myös konstaapeli Rajalin, joka on kaiketi ollut samaa sukua.

Sotaa ei ole erityisemmin muisteltu, minkä hyvin ymmärtää. Suomalaiset eivät siinä keskimäärin osoittaneet edes kiinnostusta puolustaa edes kotimaataan sen jälkeen kun Ruotsin armeija oli -taas- jättänyt itäsuomalaisten kotikonnut lähes vastarinnatta taakseen. Olavinlinnakin antautui ilman taistelua.

Jotakin ilkeyttä sentään tehtiin rajalla puolin ja toisin, myös Savossa Kerimäellä asti poltettiin taloja ja vietiin vankeja. Kiteen pappilan petollinen verilöyly jäi kansan muistiin.

Moniaalla vannottiin myös venäläisten vaatimia uskollisuudenvaloja uudelle venäläiselle esivallalle ja kuuluisaksi tuli uuden keisarinna Elisabethin manifesti, jossa hän lupasi Suomelle itsenäisyyttä. Tuo lupaus ei sen jälkeen jättänyt Suomen ylimpiä kerroksia rauhaan ja kuten tunnettua, Sprengtporten ja hänen hengenheimolaisensa vehkeilivät aktiivisestikin tämän päämäärän hyväksi. Suomi omaksi kokonaisuudekseen ymmärrettynä vahvistui edelleen sen asukkaiden identiteetin kohteena.

Elisabeth tyytyi lopulta varsin pieneen alueeseen, joka käsitti lähes asumiskelvotonta maata sen ajan mittapuiden mukaan. Se antoi sitten Katariina Suurelle aiheen kauhistella, että moisen pirunpellon takia oli uhrattu ihmishenkiäkin.

Poliittisesti Elisabeth piti tärkeänä saada Ruotsille uusi, oman tallin kuningas, mikä loppujen lopuksi ei kyllä paljoa politiikassa painanut. Ruotsalaiset halusivat ja valitsivatkin jo Holsteinin herttuan Karl Peter Ulrichin, joka kieltäytyi ja josta sitten tulikin Venäjän hallitsija Pietari III. Olisipa tuo ollut kiinnostavaa, jos hänellä olisikin ollut sekä Ruotsi että Venäjä, mutta eihän se ollut realistista.

Keskisarjan kieli on monen mielestä tympäisevää omatekoisine neologismeineen. Minua se ei häiritse lainkaan ja sopii mielestäni hyvin kertojan eläytyvään lähestymistapaa, jossa hän yrittää ymmärrellä kaikkia asianosaisia.

Kirjoittajan tapa käyttää ajan henkilöistä heidän itsensä käyttämiä nimiä ei minusta vaikuta hyvältä. Etenkin hallitsijoita, joilla useinkin oli raamatullinen nimi, on Euroopassa aina ollut tapana nimittää jokaisessa maassa sen maan kielellä. Niinpä sama hallitsija on Venäjällä Pjotr, Suomessa Pietari, germaanisella alueella Peter, Espanjassa Pedro, Italiassa Pietro ja niin edelleen. En usko, että saavutamme mitään hyödyllistä käyttämällä kaikkialla alkukielisiä muotoja. Ehkä korkeintaan voitaisiin palata kaikille yhteisiin latinalaisiin muotoihin. Siis Petrus, Carolus, Paulus ja niin edelleen.

Pisteitä kirjottajalle siitä, että hän on huomioinut myös venäläisen tutkimuskirjallisuuden, Mirko Harjulan avustuksella. Eipä sikäli, ovat suonalaiset tutkijat sitä ennenkin käyttäneet.

Kaiken kaikkiaan, tämä sota, josta tuli Keskisarjan termiä käyttäen tragifarssi, saattaisi antaa aihetta lisätutkimuksiinkin. Ainahan historialla voisi olla meille jotakin opettavaista kerrottavaa.