Huhhahhei

 

Annosviinoja

 

Viina-asioista on joskus tullutkin kirjoiteltua (ks. esim. Vihavainen: Haun tost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinahan on aivan keskeinen kulttuuritekijä, joka hallitsee noin puolta ihmiskunnasta ja jonka valta ulottuu napapiirin takaa tropiikkeihin. Suomi on ollut nimenomaan väkevän viinan aluetta, mikä yhä lyö leimansa sen kulttuuriin (ks. Vihavainen: Haun känni tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinalla on taipumus viedä järki käyttäjältään ja tässä suhteessa se on monin kerroin väkevämpi kuin sen veljet olut ja viini. Kaikki alkoholi aiheuttaa lopulta riippuvuutta, mikä perustuu sen aikaansaamaan mielihyvän tunteeseen ja rentoutumiseen. Sillä voi lääkitä stressiä, mutta van hetkellisesti. Yleensä se palaa kahta kauheampana.

Viina on ollut tyypillistä ylellisyyttä. Ilman sitä ihminen tulee erinomaisesti toimeen arkielämässään, mutta sen avulla hän saattaa päästä sen yläpuolelle ja saada siivet selkäänsä ja pyllyynsä pitkän pyrstön, kuten Nummisuutarien Esko. Känni on juhla ja köyhän miehen Rolex, on sanottu.

Nyt näyttää siltä, että väkeviä viinoja on kaikkialla ruvettu karsastamaan. Venäjälläkin saattaa käydä niin, että vodkalasit jätetään rauhaan ja siemaillaan sen sijaan viiniä tai olutta. Kaupassa vodkaa tosin kyllä menee kovaa tahtia ja se on hyvin halpaa, kuten Kiinassakin.

Sen sijaan eurooppalaisessa ravintolassa yhden ryypyn määrä on nyt kaksi senttilitraa, mikä ei varmasti riitä päihtymiseen. Venäjälläkin tavallinen annos on nyt viisi senttilitraa, kuten se oli Suomessa vielä pari vuosikymmentä sitten. Aiemminhan Venäjällä otettiin aina sata grammaa ja kaikki suomalaisetkin alan miehet osasivat tilata sen: sto gram!

Meillä on tietenkin siirrytty eurooppalaisiin standardeihin ja omatkin ryyppymme on nuo samat kaksi senttilitraa. Sellainen liittyy aivan toisenlaiseen kulttuuriin kun oma perinnäinen ryyppymme (ks. Vihavainen: Haun hirvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinan merkitys armeijoille on tunnettu. Sotilaita koetettiin estää nauttimasta vettä, mikä oli vaarallista ja aiheutti usein suolistosairauksia. Niiden torjumiseksi tarjottiin veden asemesta juomaksi olutta, joka kuitenkin vei valtavasti tilaa. Niinpä siirryttiin väkeviin, maalla tarjottiin viinaa ja merellä rommia, halvinta väkevää alkoholia.

Viina oli tärkeä terveystekijä, mutta samalla myös hengen nostattaja ja pientä arkipäivän luksusta. Venäjällä tarjottiin sotilaalle vodka-annos tsaarin aikana ja taas uudelleen talvisodasta lähtien. Silloin se oli sata grammaa rivimiehille ja 150 grammaa upseereille.

Miten paljon päivässä tarjottiin tsaarin aikana? Yleensä käytettynä terminä oli tšarka (siitä suomen ”sarkka”), joka vetomittana oli 1,2 desilitraa (noin 100 grammaa) eli siis kuusi ja puoli noita 0.2 desin pikku ryyppyjä.

Oliko tuo kolme kertaa päivässä upseereille tarjottu ryyppy tosiaan noin suuri? Ei välttämättä. Moni on nähnyt Pietarissa Fabergén museossa rykmenttien viinasammioita, joiden laidoilla roikkuvat kunkin upseerin nimikirjoituksella varustetut mukit (stopka). Ovatko ne sarkan vetoisia? Ehkäpä kyseessä käytännössä oli vain puoli sarkkaa eli škalik?

Olipa miten vain, tuo sata grammaa oli ja pysyi niin sanottuna miehen mittana myös neuvostoaikana. Nyt siitä siis on luisuttu ja normina on tuo 50 ml eli puoli desiä, kuten meilläkin vielä viinakorttiaikaan.

Entä mikä oli meillä sopivana pidetty miehen annos? Kustaa H. Vilkuna on selvittänyt sen, miten paljon oli oikeuden mielestä sopivaa juoda, ettei tullut arvioiduksi humalaiseksi, mikä saattoi olla raskauttavaa.

Seitsemässä veljeksessä joka tapauksessa humalassa saarnaava Lauri ilmoittaa, mikä kansan syvien rivien mielestä oli normina ryyppäämisessä: tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi!

Kyseessä on tietenkin humalaisen kohellus: tuopin vetoisuus on 1,3 litraa ja kortteli oli 0,3 litraa. Lippari taas oli lantrinkia, laimentamista varten. Itse asiassa kaksi korttelia viinaa ja tuoppi olutta lippariksi saattoi olla se määrä, mistä tässä tehtiin pilaa. Kukapa tiennee.

Mutta se mitta, jolla viinaa annosteltiin armeijassa, oli jumpru (jungfru), 0,08 litraa. Ainakin teoriassa kuului saaristolaivaston eli armeijan laivaston miesten ruokalistaan kolme jumprua viinaa päivässä eli siis yhteensä 0,24 litraa, siis 12 kertaa tuo nykyinen ryyppymme.

Ei siitä nyt ihan humalaan tullut, mutta tuskinpa ihan selviäkään oltiin, ainakaan, mikäli päälle vedettiin olutta, joka tosin saattoi usein olla melkoista litkua, luulisin. Armeijan hankkijat ovat aina olleet huonossa maineessa.

Entäpä tuo kuuluisa englantilainen rommiannos, jonka jakelusta oli lehdissä kuvia vielä joskus 1960-luvulla, kun kuninkaallinen laivasto teki laivastovierailun Helsinkiin. Tuo annoshan jäi pois käytöstä vasta vuonna 1970.

Annoksen koko oli tuolloin 1/8 pinttiä eli 71 ml ja se jaettiin puolen päivän aikaan. Rommin väkevyys oli noin 55 tilavuusprosenttia, joten annos vastasi hyvinkin yhtä desilitraa tavallista suomalaista tai venäläistä viinaa. Kyseessä oli siis kerralla viisi nykyaikaista paukkua ja vieläpä puolen päivän aikaan.

1600-luvulta 1700-luvulle rommin määrä oli ollut peräti puoli pinttiä (1 pint: 568 ml), mutta annosta pienennettiin ja rommia laimennettiin (Amiraali Vernon, ”Old Grog” 1740) ja annostelukin jaettiin kahtia, puolet aamulla ja puolet illalla.

Pakko lienee joka tapauksessa sanoa, että viinanhuurua laivastossa riitti. Kaipa se antoi pientä lohtua niille, jotka saivat viettää elämäänsä vetoisissa ja kylmän kosteissa riippumatoissaan tykkiensä vieressä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ankealta se kohtalo saattoi silti tuntua ja harva sinne vapaaehtoisesti pyrki.

Kuten Samuel Johnson lausahti, Englannin vankiloissa oli paremmat olosuhteet, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa. Jälkimmäisessä kuitenkin sai viinaa ja vieläpä aika runsaasti.

Siinä saattoikin olla yksi niin sanotuista sotilaselämän viehätyksistä. Leo Tolstoi on arvellut, että sen suurimpia viehätyksiä oli pakollinen joutilaisuus. Sehän itse asiassa on seikka, joka mahdollistaa myös kulttuurin harrastamisen, mikä vielä 1800-luvn upseeriston keskuudessa nousi usein merkittävän korkealle tasolle.

Toki uhkapeli, naiset, tappelut ja viinan kanssa läträäminen olivat tuolloin vaihtoehto kulttuuriharrastuksille ja ovat sitä vieläkin.

Tylsyyttä kohti

 

Kirjojen jälkeinen maailma

 

Ray Bradbury, Fahrenheit 451. Suomentanut Einari Aaltonen. Sammakko 2024, 223 s.

 

Viime vuosisadan merkittävimmät dystopiat, Jevgeni Zamjatinin Me, Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja George Orwellin 1984 sisältävät paljon samoja elementtejä. Klassikoiden joukkoon voidaan lisätä vielä Neil Postman ja hänen varoituksensa tylsän massaviihteen merkityksestä Huvitamme itsemme hengiltä.

Kaikki ne kertovat massaihmisestä, jonka älylliset ja moraaliset kyvyt totalitaarinen valtio on typistänyt olemattomiin hallitakseen rajattomalla vallalla ihmisten ajatuksiakin.

Tavoitteena on utopian luominen ja se taas on edellyttänyt uutta ihmistä, joka olisi vapaa menneiden sukupolvien toisenlaisesta ajattelusta eli irrationaalisuudesta. Niinpä menneisyyden jälkien hävittäminen on aina ollut keskeinen tehtävä.

Orwellin kiteytyksen mukaan se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Uljaassa uudessa maailmassa tiedot menneisyydestä ovat muuttuneet harvinaisuuksiksi, joiden varaan on vaikea kovinaan paljon rakentaa.

Virallinen narratiivi on pyhä ja oikea, mutta siinä voi havaita halkeamia, jotka paljastavat sen keinotekoisen luonteen. Se ei ole kokonaan valheellinen, mutta olennaisissa asioissa se on ja se myös tuottaa aivan hullunkurisia käsityksiä, joita kuitenkin pidetään alkeistotuuksina.

Todellisuudessakin Neuvostoliitto rakensi aikoinaan sellaista historiakuvaa, joka hyvin suuressa määrin noudatti Orwellin siitä maalaamaa karikatyyriä. Sosialistisen onnen ajan taustaksi oli rakennettu kuva menneisyyden maailmasta käsittämättömän riiston ja kärsimyksen näyttämönä.

Neuvostoliiton romahtaessa tämä kuva sitten purettiin ja mentiin osin toiseen äärimmäisyyteen.

Sosialistinen järjestelmä oli maanpäällinen utopia (ks. Vihavainen: Haun idolien marssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Päämääränä oli uudenlaisten käyttäytymisnormien ja arvojen iskostaminen ihmisiin eli uuden ihmisen rakentaminen. Sen väitettiin jo itse asiassa tapahtuneenkin. Toki säännön vahvistavia poиkkeuksia, menneisyyden jäänteitä (пережитки прошлого) löytyi yhä.

Tosiasiassahan menestys oli kaikkein olennaisimmissa asioissa, kuten suhtautumisessa ns. yhteiseen omaisuuteen varsin kyseenalaista. Muutosta kuitenkin myös epäilemättä tapahtui, mikä nykyään aiheettomasti sivuutetaan.

 Keskeisiä ongelmia tuossa ihmisen muokkaustyössä kuitenkin oli, että yksi sen tukijalka, oikeaoppinen kertomus menneisyydestä, ei koskaan tullut täysin uskottavaksi.

Bolševikkivalta kyllä esti vahingollisen informaation saapumisen kapitalismin maailmasta ja oli varsin uutterasti takavarikoinut vanhoja kirjoja, jotka edustivat väärää tietoisuutta ja hävittänyt niitä tai ainakin siirtänyt tavallisen lukijan  ulottumattomiin niin sanottuun erikoisvarastoon -spetshran.

Yksi alue kuitenkin oli jäänyt kunnolla perkaamatta ja se oli klassinen kaunokirjallisuus. Toki neuvostoaikana oli vaikea saada käsiinsä esimerkiksi Dostojevskin Riivaajia, jotka olivat varsin uskollinen kuvaus 1800-luvun narodovoltsien liikkeestä ja sen psykologiasta.

Dostojevski kuului kuitenkin maailmankirjallisuuden klassikoihin, eikä häntä voinut suoraan kieltääkään. Sen sijaan tyydyttiin ottamaan vaarallisimmista kirjoista hyvin pieniä painoksia ja pitämään niitä poissa tiedostavan etujoukon ulottuvilta.

Sellaiset kirjailijat kuin Tolstoi, Gogol ja Tšehov sen sijaan kuluivat jokaisen intellektuellin lukemistoon. Niiden antama kuva menneisyydestä ja sen ihmisistä ei ollut oikeaoppinen. Se oli usein toinen kuin virallisen ideologian haluama.

 Ideologian mukaan bolševismi kuitenkin rakensi maailmankulttuurin parhaiden saavutusten varaan ja oli niiden ainoa oikea perillinen. Kuinka nuo saavutukset olisikaan voitu kieltää?

Kun amerikkalaisista yliopistoista nyt meillekin virtaavat anti-intellektuaaliset muodit edellyttävät myös suurten klassikoiden muuttamista ideologiaan sopiviksi, on jo menty askeleen verran kauemmas totalitarismin tiellä kuin Neuvostoliitossa aikoinaan.

Suunta kohti oikeaoppisuutta on joka tapauksessa sama ja osin menetelmätkin: vanhat kirjat ovat vihollinen, joka on tavalla tai toisella eliminoitava. Ratkaiseva askel voisi olla lukutaidon yleinen hävittäminen.

Ray Bradburyn kirja on oikeastaan aika tylsä tekele, joka ei mitenkään perustele sanomaansa eikä vaivaudu mitenkään vakuuttamaan lukijaansa. Kenties tekijä on jättänyt sen puolen edeltäjiensä huoleksi ja ajatellut, että lukija tuntee ne.

Henkilöhahmot ja toiminta ovat ikään kuin päälle liimattuja ja jostakin tuntemattomasta maailmasta tulleita. Koko tarina on unenomainen ja ehdottoman epärealistinen.

Toki sanoma on sitäkin selkeämmin esillä: valta pyrkii tekemään ihmiset ajatuksettomiksi ja tylsämielisiksi oikeaoppisen television avulla. Kirjat, jotka edellyttävät ajattelua ja voivat herättää sitä, pyritään hävittämään viimeistä myöten. Hävitys tapahtuu polttamalla ja vieläpä paikan päällä. Samalla voidaan polttaa talot ja ihmisetkin.

Onhan siinä dystopiaa kylliksi, kun kuvaan lisätään vielä ydinsota tai parikin. Sota kestää nyt vain minuutteja, joten edistystä maailmansotiin nähden on saavutettu valtavasti.

Bradbury on kertonut yhdeksi intohimokseen taistelun poliittista korrektiutta vastaan, mikä on ymmärrettävää. Juuri tällä nimellähän totalitaariset pyrkimykset ovat viime vuosikymmeninä esiintyneet. Woke on vain tämän asian yksi muoto.

Mikäli ajatellaan alussa mainittuja 1900-luvun totalitarismin kriitikoita, ei tulisi mieleen pitää Bradburya yhtenä penaalin terävimmistä kynistä. Pikemmin hän in vain yksi kanssamatkustaja.

Saattaa kyllä olla, että visuaalisessa  muodossa hänen unimaisemansa saattaa hyvinkin toimia ja vedota juuri noihin uuslukutaidottomiin ja horroksen vallassa vaeltaviin ääliöihin, joita kirjan mukaan ollaan massaviihteen avulla rakentamassa.

 

 

Alastoman apinan seikkailuja

 

Tavallinen elukka

 

Ihmisen ja eläimen välinen raja on viimeisten parin sadan vuoden aikana käynyt yhä epäselvemmäksi, sikäli kuin ei ole kokonaan hävinnyt.

Vielä hiljattain ja minun muistini aikana komeasti luomakunnan herraksi itseään tituleerannut ihmisuros ymmärtää nyt yhä selvemmin olevansa monessa suhteessa samalla viivalla esimerkiksi nilviäisten, raakkujen kanssa. Sama koskenee naaraita.

Hiljattain luin jostakin lehdestä kuvauksen siitä, miten lemmikkejä siunattiin ja pappi itämaisten uskontojen hengessä todisti yhteenkuuluvaisuuttamme eläinten kanssa. Eläinhän ihminenkin on.

Toki kuulumme yhteen myös muun, mukaan lukien epäorgaanisen luomakunnan kanssa, mutta eläimellisyytemme on epäilemättä kiinnostavampaa.

Eläimet, jotka elävät vaistojensa varassa, ovat tavallaan paratiisillisessa tilassa. Kenenpä mieleen juolahtaisi nuhdella sutta siitä, että se syö koiran tai edes minkkiä siitä, että se saattaa tappaa kokonaisen kanatarhan kerralla. Sehän on vain sen luonto. Sitähän me ihailemme.

Ihmisellä luonnon päälle on muodostunut kasvatuksen kerros, joka eläimiltä puuttuu tai jää aivan ohueksi. Toki pennut saattavat oppia vaikkapa joitakin metsästyksen taitoja harjoittelemalla. Ihmisillä kasvatuksen ja kulttuurin kerros, ”nurture”, on aivan olennainen osa heitä. Luonto, ”nature” on alistetussa asemassa. Ainakin se on ollut.

Aikoinaan ihminen ylpeili ylivertaisesta kulttuuristaan, kasaantuneesta järjestä, joka lukemattomien sukupolvien kartuttamana antoi hänelle vallan muun luomakunnan yli.

Nyt on toisin. Jos joku sanoo epähuomiossa, että ihmisiähän koiratkin ovat, hän tulee samalla sanoneeksi jotakin olennaista ajastamme. Koiraa ei enää pidetä alempiarvoisena, vaan tasa-arvoisena perheen jäsenenä.

Kyseessä on historiallinen muutos, jonka vaiheet kaipaisivat jo tutkimusta. Ihmisen nimien antamine koiralle, kaulapantojen korvaaminen valjailla, kalliiden koirasairaaloiden, hotellien ja päiväkotien ilmaantuminen on uusi asia.

Sanon varmuuden vuoksi, etten asiaa paheksu, totean vain. Sitä paitsi olen vanha koiraihminen ja osaan arvostaa tuota ihastuttavaa sukukuntaa.

Jostakin siis luin hiljattain jotakin koirien siunaamisesta ja papin julistuksesta, jonka mukaan kuulumme molemmat eläinkuntaan. Jo aiemmin olen kuullut, että lemmikit kohdataan uudelleen paratiisissa, mikä lienee monelle hyvin tärkeä asia.

En missään tapauksessa haluaisi karkottaa lemmikkejä paratiisista, jos sinne joskus pääsisin, ehkäpä käärmeetkin voisivat siellä olla, tuskin sekään on minulta pois. Ihmisen eläimellistymiseen tässä maailmassa liittyy kuitenkin monia ongelmia, joista ihmiskunta on jo niin sanoakseni saanut nauttia esimakua.

Mikäli ihminen näet on vain tai ainakin ennen muuta eläin, fyysinen geeniensä kantaja, on lähellä ajatus, että hänen keskeinen biologinen tehtävänsä on toteuttaa geeniensä itsekkyyttä. Natsien ihailema ”vaalea peto” (ja tietenkin myös tumma) on silloin vapautettava toteuttamaan luontoaan ja niinhän se aikoinaan vapautettiinkin. Entistä paremman eläimen, itse asiassa ylieläimen jalostaminen tukahtui sitten alkuunsa.

Tässä kyse oli sangen primitiivisestä paluusta luontoon, pelkkään biologiaan ja yrityksestä kehittää ihmistä siltä pohjalta. Stalinin lähestymistapa oli kunnianhimoisempi, hän kun pyrki luomaan yli-ihmisen ennen muuta kulttuurin kautta, mutta epäonnistui niin ikään.

Mutta ihmisen eläimellistymisen ongelmia eivät nuo kaksi ratkaisuyritystä suinkaan tyhjentäneet. Jos olemme johdonmukaisia hyväksyessämme eläimellisyytemme, emme anna kulttuurisille rajoituksille mitään arvoa sinänsä. Niillä saattaa olla välinearvoa, mutta alkuperäiset vietit ja vaistothan ne ovat, joita meidän tulee kunnioittaa ja niille kumartaa.

Onpa muuten tainnut elokuvateattereissakin olla parikin filmiä, joiden nimessä on sana ”instinct”. Mihin tuo asia liittyy, on kai selvää. Hillittömästä petomaisuudestahan on kyse.

Jokunen vuosi sitten muuan terävä aikakautemme tarkkailija kirjoitti romaanin ihmisestä, joka eläimellistyy nauttimansa lääkkeen ansiosta. Lääke ei muuta ihmisen perusluontoa mitenkään, aiheuttaa vain sen, että opitut reagointitavat tiettyihin asioihin nähden jäävät pois ja tilalle tulee aito ja koristelematon vaistojen valta:

 

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Eläimellistymisen kysymyksiä

 

Erään eläimen kokemuksia

 

Michel Houellebecq, Sérotonine. Flammarion 2019, 347 s.

 

Michel Houellebecq on kiinnostavimpia nykykirjailijoita, joten kiiruhdin ostamaan hänen uutuuskirjansa jo ennen kuin sitä on suomennettu.

Pari vuotta sitten ilmestynyt Alistuminen (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=houellebecq ) kohahdutti aikanaan Ranskassa ja siellä tekijä taitaa vieläkin herättää suuria tunteita etenkin ns. edistyksellisissä piireissä, niin vanha vasemmistolainen kuin tiettävästi onkin.

Täytyy sanoa, että kirja on erikoislaatuinen, etten sanoisi omituinen. Sen ideana näyttää olevan osoittaa, millaiseksi maailma tulee, kun ihminen manipuloi psyykeään antidepressanteilla, jotka lisäävät serotoniinin tuotantoa.

Kirjan lopussa kirjoittaja ikään kuin vetää yhteen esittämiensä kokemusten velan tuolle pienelle valkoiselle pillerille. Pillerin rooli on erikoinen: se ei luo, eikä muuta, vaan tulkitsee.

Selkeät asiat se päästää läpi, muut jättää seulaansa. Se luo uuden tulkinnan elämästä, vähemmän rikkaan, vähemmän keinotekoisen ja tietyssä mielessä jäykän. Se ei anna mitään onnentunnetta eikä edes todellista lohtua. Sen sijaan se tekee elämästä muodollisuuksien jatkumon. Näin se auttaa ihmistä -joka muutoin kärsisi masennuksesta- jäämään henkiin ainakin joksikin aikaa.

Siinä mielessä kuin päähenkilö asiat kokee, kyse näyttää olevan tietystä eläimellistymisestä. Kirjan ehdottomana keskipisteenä ovat animaaliset halut, seksi ja ruoka ja jälkimmäiseen lisättynä vielä viini ja muu alkoholi.

Tämä uuden ajan soma ei siis ole onnellisuuspilleri eikä myöskään se rohto, joka Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa auttoi antamaan ihmisille aina silloin tällöin tarvittaessa rajuja kokemuksia (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=huxley) .

Tämä näyttääkin olevan portti kylmäveriseen eläimellisyyteen.

Kirjan alkupuolella kertoja lähtee rakastajattarensa luota, kun paljastuu, että hän on vain yksi monista seksipartnereista, joiden joukossa on myös runsaasti erirotuisia koiria… Kyseinen tyttö on japanilainen ja kertoja päättelee, että kaiketi myös seksi hänen kanssaan oli tytölle merkinnyt tietynlaista eläimellisyyttä.

Seksiasiaa kirjassa on muutenkin niin paljon, ettei vanha sanakirjani riitä alkuunkaan moninaisten termien tulkitsemiseen, mutta suurimman osanhan voi ilman muuta päätellä asiayhteydestä.

Varsin pirulliselta tuntuu kuvaus eräästä would-be -näyttelijästä, joka oli onnistunut saamaan esitykselleen sivun Le Monden kulttuuriosastosta ja kaksi Libérationista. Kyseessä oli esitys, jossa tyttö masturboi jalat harallaan yleisön suuntaan ja joku luki samaan aikaan Jacques Bataillen tekstejä…

Mutta sen kauemmas syvällisiin, eli siis ainakin vielä 90-luvulla muodikkaisiin ranskalaisten halufilosofien hörhöilyhin kirjoittaja ei viitsi mennä, vaikka hänen tuotantoonsa näyttääkin kuuluvan muuan alan teos.

Sen sijaan elämän keskipisteeksi muodostuu seksin kaipaaminen, kun on tullut jätettyä kaksikin suurta rakkautta.

Toinen suuri teema on ruoka, joskin kulinaarisia nautintoja kuvataan vain nimikkeiden avulla. Vaikeaahan makukokemusten välittäminen sanallisesti onkin, mutta eivät ne itse asiassa näytäkään kovin merkittäviltä. Sama koskee viinejä, joiden ohella kertoja päihdyttäytyy usein ja määrätietoisesti.

Joskus menee monia pulloja viiniä yhtä soittoa ja väkeviä päälle. Sitten aletaan käyttää kovempia. Kertojan ystävä, traagisen kohtalon saava vanhan aatelissuvun viimeinen vihanta juo systemaattisesti vodkaa melkoisia määriä. Kertoja tykkää konjakista ja likööreistä.

Lukemattomien ruokailujen kuvaaminen on muuan kirjan kiinnostava piirre ja samaa voi sanoa huolellisesti kirjatuista alkoholiannoksista. Kun ne Ranskan ravintoloissa ovat pieniä, 2-4 cl, ottaa kertoja joskus yksin tein triplat.

Tästä muistuukin mieleeni Joel Lehtosen Pariisiin sijoittama suomalainen eläinlääkäri Hirvo Törsö, joka on Ranskaan perinpohjin pettynyt, kun ei maassa saa kunnon ryyppyjä, toisin kuin spriikauden Suomessa.

Joka tapauksessa serotoniini näyttää aiheuttavan jonkinlaisen eplkän eläimellisyyden tilan muuttumisen luonnolliseksi ja kylmäverisesti omaksutuksi.

Kertojan vanha ystävä kokoaa normandialaiset maidontuottajat pysäyttämään Brasiliasta ja Irlannista tullutta maitoerää, eikä tyydy pelkkään kaluston tuhoamiseen ja vandalismiin. Hän alkaa myös tulittaa santarmeja rynnäkkökiväärillä. Kuolonuhreja tulee kymmenkunta…

Ystävä ampuu myös itsensä. Niin ikään kertoja suunnittelee kylmäverisesti itsemurhaa, mutta ei tule sitä tehneeksi.

Kaameaa sen sijaan jo on, kun hän tähtää kiikarikiväärillä entisen rakastajattarensa lasta. Hän on saanut päähänsä, että kyseessä on yksinkertainen yhtälö: joko hän tai minä. Tarvitaanko koko asiassa oikeastaan mitään moraalia: eläinurokset tappavat aivan normaalisti ja vaistomaisesti naaraiden aiemmilta uroksita saamat pennut…

Maali on erinomainen, palapeliä tarkkaavaisesti kokoava lapsi. Liipasimesta sentään jää vetämättä, mutta sen enempää vaikutusta tällä eläimellisyyden puuskalla ei ole.

Itsemurhakin jää tekemättä ja kirjan lopussa kertoja kysyy, eikö hänen oikeastaan pitäisikin antaa elämänsä kurjien hyväksi? Kristuksen esimerkki alkaa tuntua ymmärrettävältä, se, miten tämä aina harmistui sydänten kovettumisesta: ihmisille oli kaikki merkit annettu, mutta he eivät niistä välittäneet.

Itse asiassa kirjan loppu tuntuu minusta jotenkin päälle liimatulta. Viittaako se kukaties siihen, että hän olisi voinut tehdä kaksikin naista onnellisiksi, mutta ei ottanut tilaisuudesta vaaria, vaikka merkit oli annettu?

Johtuiko se ajan hengestä, loputtoman vapauden kuvitelmasta, johon me mukaudumme, ja joka meidät kukistaa?

Viittaako kirjoittaja siis kertojan elämän tyhjyyteen ja eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka hän torjuu serotoniinillä? Lakkaako kertoja käyttämästä rohtoa kirjan lopussa? Ei sitäkään kerrota.

Ilmeiseltä joka tapauksessa näyttää, että vanhaksipojaksi jääminen tilanteessa, jossa myös seksin tuoma hurmio alkaa yhä enemmän paeta ulottuvilta, on kirjan pohjimmainen, eksistentiaalinen tilanne. Sen lääkitseminen kemian keinoin ei ainakaan tässä tapauksessa ole ratkaisu, vaan tie eläimellisyyteen.

Mutta onhan kirjassa runsaasti ruokasanastoa ja kiinnostavaa kuvausta etenkin Normandiasta.

 

Uuspeilit

 

Muodit  ja ylellisyys

 

Joskus on tullut jo kirjoitettua laumailmiöistä, jotka ovat tyypillisiä koko lajillemme. Niin sanottujen median sopuli-ilmiöiden ohella asia koskee muotia yleensä. Ihmispopulaatiot, naiset etunenässä, ovat valmiita uhraamaan paljon pysyäkseen muodin eturintamassa.

Naisen biologisen tehtävän ja siis vaistojen kannalta tuota naisten taipumusta voi pitää jopa pohjimmiltaan rationaalisena ja kukaties sillä on ollut jokin biologinen tehtävänsä muitakin populaatioita ajatellen. Muodit eivät ole pelkästään naisten asia, vaikka he noudattavat niitä näkyvimmin ja koskaan kyseenalaistamatta.

Viileälle tarkkailijalle, joka edes yrittää ajatella rationaalisesti, jäävät muotien oikullinen vaihtuminen ja siihen uhratut miljardien pääomat mystilliseksi ilmiöksi. Tietenkin joku aina rahastaa asialla mutta miksi siihen menevät mukaan sellaiset, joille asia tuottaa palkkiä kuluja ja hankaluksia?

Jo muotien olemassaolo todistaa vakuuttavasti, että ihminen on olemukseltaan irrationaalinen laumaolento. Tuota olemus-käsitettä, jota postmodernistit (onko heitä yhä?) karttoivat kuin ruttoa, käytin piruuttani. Mikäli se kielletään, tullaan ennen pitkää sinne, minne kukaan ei halunnut.

Onhan sinne jo päästykin. Ihmisen pohjimmainen irrationaalisuus näkyy lukemattomissa asioissa sille, joka haluaa katsoa, mutta yksi on ylitse muiden, eikä sitä edes voi olla katsomatta ja se on muoti.

Kun Marx ja sittemmin Lenin kaavailivat kommunistista yhteiskuntaa, he olivat kokonaan sen tiedon varassa, joka heillä oli ihmiskunnan tähänastisesta kehityksestä. Niin sanottu tieteellinen kommunismi oli aikansa tulevaisuudentutkimusta eli siis yritti tutkia sellaista, mitä ei ollut lainaan olemassa.

Se, joka lukee kriittisellä silmällä vaikkapa Marxin tai Leninin käsityksiä siitä tulevaisuuden yhteiskunnasta, jota nimitettiin kommunstiseksi (vt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), ei voi olla tyrmistymättä sen ihmiskäsityksen primitiivisyydestä, joka kursailematta esitetään tulevaisuutta koskevien uskomusten perustana.

Koska kulttuurin katsottiin seuraavan yhteiskunnan alarakenteesta eli tuotantovoimien järjestelystä, oli toki luonnollista olettaa, että kommunistnen kulttuuri eli ihmisten suhde toisiinsa ja itseensä olisi uudessa yhteiskunnassa kokonaan toisenlainen, kuin se oli kapitalistisen yhteskunnan oloissa.

Vuonna 1961 aloitettiin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen ja luvattiin pyhästi koko puolueen arvovallalla, että se olisi olennaisilta osin valmiina vuoteen 1980 mennessä.

Tässä ei ole aihetta toistaa sitä tarinaa, joka sitten seurasi. Siitä olen jo usein kirjoittanut. Tässä yhteydessä haluan vain kiinnittää huomiota yhteen sellaisen seikkaan, joka toimi kommunismin rakentajia vastaan. Se tuskin oli edes yksi tärkeimmistä, mutta se kuului näkyvimpiin ja sillä on suuri oirearvo.

Tarkoitan muotia. Neuvostoliitossa oli kyllä huomattu, että ihmiset käyttäytyivät lauman lailla ja halusivat hyvin voimakkaasti samaistua joihinkin toisiin imisiin ja matkia heitä joka suhteessa, esimerkiksi pukeutumsessa, puhetavassa, ilmeiden ja eleiden kielessä ja niin edelleen.

Erityisen tärkeää oli pukeutua tietyllä tavalla. Kommunistinen utopia oli lähtenyt siitä, että ihmisille turvattaisiin riittävä määrä korkealaatuisa ravintoa, hyvä ja ämmin vaatetus ja toimiva asunto sekä mielekästä työtä.

Kaikki tämä kuuluukin ihmisten perustarpeisiin, joiden tyydyttäminen kaikkia koskevana oli vielä viime vuosisadan puoliväliin saakka kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys myös Euroopassa. Mutta se ei suinkaan ollut kaikki, mitä ihmiset halusivat.

Niin pian kuin perustarpeet oli tyydytetty, alettiin keskittyä sekundäärisiin asioihin, kulttuuriin sanan  ylellisyyttä, luksusta tarkoittavassa mielessä. Keskeisiä mielenkiinnon kohteita oli nyt muoti, jopa vaatemuoti.

Sellaisestakin asiasta kuin farkuista tuli Neuvostoliitossa todellisen kultin kohde (vt. Vihavainen: Haun hvostov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja sama koski coca-colaa. On sattuvasti sanottu, että venäläisiltä kesti sukupolven ajan ymmärtää, että cokis on vain virvoitusjuomaa, limonaatia, kuten meillä sanotaan.

Neuvostoliitossa kehitettiin omaa elokuva- ja estraditaidetta ja omia henkilökultteja myös pop-maailmassa. Muotia pyrittiin luomaan omasta takaa, muun muassa Riiassa. Sergei Žuravljov ja Jukka Gronow ja eräät muutkin ovat tutkineet noita ilmiöitä.

Muoti on kuitenkin hallitsematon ilmiö. Se ylitti rajat jo kylmän sodan aikana, toki sillä oli esteitä markalla ja ne hidastivat prosesseja, mutta silti rajat ylitettiin. Muodikkaat eli stiljagat olivat 1950-luvulta lähtien kirosana niille kommunisteille, jotka halusivat uskoa Neuvostoliiton etevämmyyteen myös tällä alalla.

Länsimainen muoti oli ja on hämmästyttävän voimakas kansainvälinen ilmiö, jota koko maailman niin sanottu pintajengi ja sen perässä suuret massat parhaansa mukaan seuraavat ja apinoivat. Tämä koskee sekä pukeutumista, viihdettä että niin sanottua radikaalia aatemuotia (radical chic).

Muodeille on ominaista turhuus ja niiden perässä juoksijoille vastaavasti turhamaisuus (vrt. Vihavainen: Haun turhuuden viettelys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Muoti ei tyydytä materiaalisia perustarpeita, vaan yksinomaan laumasidonnaisuuteen liittyvää pätemisen tarvetta.

 Se on periaatteessa pätemistä kaikkein alkeellisimmalla tasolla, vaikka esiintyyykin mielellään eksklusiivisuuden puvussa, ylellisyytenä eli luksuksena (ks. Vihavainen: Haun ylellisyys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Antiikin aikana ylellisyyden tavoittelua pidettiin kaikkien paheiden äitinä ja moraalisen rappeutumisen olennaisimpana merkkinä ja jopa sisältönä.

Mitäpä muuta se olisikaan? Entä missä ovat vaihtoehdot?

 

Aikamme aatteet

 

Pushpin

 

Prejudice apart, the game of push-pin is of equal value

with the arts and sciences of music and poetry.

(Jeremy Bentham)

 

Utilitarismin perustaja Jeremy Bentham halusi tehdä etiikasta yhtä täydellisen tieteen, kuin Newton oli tehnyt fysiikasta. Tarvittiin siis jotakin, joka olisi yhtä universaali ja kaikkivoipa voima kuin painovoima oli fysiikassa.

Sellaiseksi löytyi mielihyvä, pleasure. Sitä ihmiset tavoittelivat aina tavalla tai toisella, vaikka saattoivat salata ja naamioida asian.

Benthamin ja hänen työtoverinsa James Millin vaikutus koko länsimaiseen ajatteluun oli mullistava. Siitä seurasi paljon hyvää, esimerkiksi rikoslain ja rangaistuslaitoksien uudistamisen alalla, mihin Bentham suoraan vaikutti.

James Millin pojan John Stuart Millin kautta utilitarismi siirtyi liberalismiin, jonka aatteet levisivät laajasti politiikkaan ja ovat tänäkin päivänä koko läntisen pallonpuoliskon arvomaailman perusta. Mill oli myös naisasian suuri nimi.

Mikäpä instituutio meillä nykyään kieltäytyisikään hyväksymästä sitä ajatusta, että jokaisella on oikeus hankkia mielihyvänsä omalla tavallaan. Kyseessä on itse asiassa pyhä asia. Jokaista tekoa on arvioitava vain sen asianosaisille tuottaman mielihyvän saldon perusteella. Ulkopuolisilla taas ei ole asiassa osaa eikä arpaa.

Tämä postuloi samalla suvaitsevaisuuden, johon liittyy tuo samainen pyhyys. Sen arvon kiistäminen olisi moraalinen itsemurha jokaisessa modernissa ympäristössä, kirkkoa myöten.

Toki filosofit ovat jaksaneet taittaa peistä siitä, mitä Bentham oikeastaan tarkoitti ja onko erilaisilla mielihyvän muodoilla ajateltava olevan erilainen status: onko nyt tuolla motossa mainittu pushpin (lasten leikki, jonka suomennan ehdollisesti nappikuopan pelaamiseksi) suorastaan parempaa kuin runous.

 Ilmeistä ainakin on, ettei meillä ole objektiivisia edellytyksiä osoittaa sitä huonommaksi, mikäli se tuottaa saman määrän mielihyvää. Mikäli se tuottaa sitä enemmän, on se tietenkin parempaa.

Ongelmaksi jää mielihyvän mittaaminen, mutta sehän on pelkkää tekniikkaa ja psykologitkin kyennevät ratkaisemaan sellaisen ongelman. Käytännössä jokainen asettaa päivittäin erilaiset mielihyvän lähteensä arvojärjestykseen. Ei siitä sen enempää. Itse periaate on tärkeä.

Tuo periaate on joka tapauksessa yhtä simppeli eli siis tieteellisesti kaunis, kuin se on arkielämässämme pyhä. Kuten aina teologiassa, myös sekulaarisessa, syntyy erilaisten pyhyyksien välille kuitenkin helposti ristiriitoja, jotka saattavat johtaa skismoihin, ja sitä mukaa kenties sotiin ja veritöihin, kuin vihapuhe ikään.

Niinpä on turvauduttava tabuihin, kieltoihin, joilla ei ole intellektuaalisia perusteta, mutta jotka ovat ehdottomia. Niitähän on jokaisessa uskonnossa.

Bentham, joka halusi ajatella tieteellisesti, huomasi, ettei samaan aikaan innokkaasti julistetuilla ihmisoikeuksilla ole mitään tieteellistä pohjaa. Ne ovat yksinkertaisesti vain julistuksia, joiden totuusarvoa ei ole millään perusteltu ja jotka voidaan mitätöidä toisilla julistuksilla.

Bentham teki johtopäätöksensä ja julisti puolestaan, että ihmisoikeudet ovat yksikertaisesti humpuukia ja synnynnäiset ja luovuttamattomat ihmisoikeudet ovat humpuukia puujaloilla. Tieteellinen etiikka ja siis myös politiikka lähtee ja voi lähteä vain mielihyväperiaatteesta.

Kuten helposti huomaamme, kuuluvat nykyiseen länsimaiseen ideologiaan rinnakkain sekä mielihyväperiaatteen pohjalle rakentuva utilitarismi että oppi synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista.

Myös jälkimmäisiä on visusti varottava sekä arvostelemasta että jopa ottamasta rationaalisen analyysin kohteeksi. Kehotan kaikkia omaa parastaan ajattelevia välttämään kaikkia mahdollisia julkisia ja yksityisiä esiintymisiä, joissa edes kyseltäisiin niiden alkuperän ja todistusvoiman perään.

Mikäli ihmisoikeusien äärettömän arvon suhteen ollaan johdonmukaisia, päädytään oitis Karamazovin veljesten Ivanin dilemmaan, mistä ei tässä sen enempää. Mystiikkaanhan siinä törmätään.

Mutta entäpä, jos ollaan johdonmukaisia edes tämän utilitarismin perusväittämän, suurimman ihmismäärän suurimman mahdollisen onnen (mielihyvän) tavoittelun kanssa?

Kun asia siirretään politiikan piiriin, voidaan todeta, etteivät nykyiset instituutiot ole omiaan turvaamaan tuon tavoitteen toteutumista.

Ajatelmaamme nyt vaikkapa sellaista instituutiota kuin valtio. Valtion kansalaisethan säännönmukaisesti samastuvat valtioonsa, sen menestyksellä on heidän mielihyvätaloutensa kannalta erittäin suuri merkitys.

Demokratia palvelee lähes ihanteellisesti utilitarismin periaatteiden toteutumista. Se on järjestelmä, jonka sisäänrakennettuna ominaisuutena on pyrkimys koko kansan tai ainakin enemmistön hyvinvointiin. Äänestyksissä voittaa enemmistön kanta, mitä pidetään itsestään selvänä.

Mutta kun siirrytään kansainväliselle tasolle, asia tulee monimutkaisemmaksi. Venäjällä on jo kauan vaikuttanut puolue, joka kantaa liberaalis-demokraattisen puolueen nimeä. Sen johtaja Vladimir Žirinovski on soveltanut noita aatteita rohkeasti ja johdonmukaisesti.

Žirinovski on muun muassa esittänyt, että Turkki olisi liitettävä Venäjään. Tämä tapahtuisi demokraattisesti, äänestämällä. Koska venäläisiä on enemmän kuin turkkilaisia, he voittaisivat.

Utilitarismin kannalta tulos olisi luultavasti myös oikea, sehän riippuisi asiaan liittyvien populaatioiden yhteenlasketusta mielihyväsaldosta, jonka mittaaminen on, kuten sanottu, vielä nykyään ongelmallista, mutta ei toki periaatteessa mahdotonta.

Žirinovski ei tullut maininneeksi sitä, että saman periaatteen mukaisesti Venäjän liittäminen Kiinaan saattaisi olla vielä paljonkin parempi asia, mikäli kiinalaiset todella haluaisivat sen valtakuntaansa. He saattaisivat myös saada hyvin suurta mielihyvää siitä, että Venäjää rankaistaisiin sen ns. epäyhdenvertaisesta politiikasta, joka alkoi jo 1600-luvun Nertšinskin sopimuksesta.

Benthamilainen utilitarismi oli ja on epäilemättä tieteellistä ajattelua samassa mielessä kuin ns. tieteellinen sosialismi oli sitä. Kyseessä oli uskomusjärjestelmä, joka oli järjestetty tieteellisten periaatteiden mukaisesti.

Kuitenkaan kyseessä ei ollut eikä ole varsinainen tiede, vaan eräänlainen uskonto, joka ei salli perusteidensa arvostelua. Toki sen saa tehdä jossakin tutkijankammiossa, mutta mikäli poliitikko tai kirkonmies tekee sen julkisesti, hän saa heti niskaansa tapauskovaisten raakkuvan varis- tai sopulilauman.

 Häntä vastaan hyökkäävät myös ne hänen älykkäämmät kollegansa, jotka kyllä ymmärtävät asian, mutta tietävät myös, mitkä asiat ovat julkisuudessa tabuja. Sakastissa ja puoluetoimistossa niille toki sopii nauraa.

 

Herrasmiehiä ja muita

 

Jaloutta ja alhaista mieltä

 

Henry Fielding, Tom Jones. (The History of Tom Jones, A Foundling, 1749). Suomentanut Olli Nuorto. WSOY 1959, 547 s.

 

Henry Fielding oli porvarillisen romaanin suuria uranuurtajia ja mainio satiirikko, joka teki myös pilkkaa aikansa tekohurskaista kollegoista, kuten Samuel Richardsonista, jonka teos ”Pamela eli palkittu hyve” edusti ajan falskimpaa romaaniperinnettä.

Fielding oli ammatiltaan tuomari ja tunsi kyllin hyvin ihmisluonnon taipuvaisuuden totuuden venyttämiseen ja suoranaiseen valehteluunkin silloin, kun olosuhteet siihen kehottivat tai olivat muuten suosiolliset.

Tom Jones on kauttaaltaan satiirinen kirja, jonka komeiden fraasien takaa pilkistää alastoin todellisuus, jota kirjoittaja ei tosiasiassa haluakaan peitellä.

Romaanissa keskeisiin teemoihin kuuluvat hieno syntyperä ja varallisuus. Normaalisti ne liittyivät aina toisiinsa, sillä tuohon aikaan rikkaus merkitsi perittyä rikkautta. Perimysasioissa taas perheiden naimaikäiset tyttäret olivat se keskeinen resurssi, jota vanhemmat halusivat kaikin mokomin hyödyntää.

Tyttöjen omaa mielipidettä ei välttämättä kysytty ja mikäli se sattuikin olemaan hyvälle naimakaupalle epäsuotuisa, odotettiin lapsen joka tapauksessa tottelevan vanhempiaan ja tekevän heille mieliksi.

Rakkaus, suuri ja suorastaan kaikkea muuta suurempi romanttinen tunne, jonka suuren ajan ajatellaan yleensä olleen vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen, oli myös 1700-luvulla arvossaan kaikesta aikakauden rationaalisuuden palvonnasta huolimatta. Neitojen ja ylkämiesten, etenkin hylättyjen, tunne-elämä nousi arvoon arvaamattomaan.

Näin on tässäkin kirjassa, jossa rakkaudella on aivan keskeinen rooli. Nuoren Tomin kohdalla rakkaus on sekä ihanteellista, neitseellisen perijättäreen kohdistuvaa, että lihallista, mihin luonto häntä vetää ja yhä uudet naisihmiset viettelevät.

Itse asiassa juuri tuo ”tenhottarien” lumovoima on se, joka ajaa nuorukaista yhä uusiin seikkailuihin ja sitä myöten vaikeuksiin. Seksiseikkailut uhkaavat myös vaikuttaa sydämen valitun tunteisiin.

Seksin ohella kirja keskittyy ajan yhteiskunnan ilmiöihin. Rikkaat ja jalosukuiset ovat yleensä kaikkien ja erityisesti heille palveluksiaan myyvän väen kunnioittamia, mutta kunnioitus on riippuvaista vallasväen anteliaisuudesta ja saattaa syntyä ja hävitä silmänräpäyksessä, mikäli aineellinen perusta muuttuu.

Epärehellisyys on muuan kirjan läpikäyvä teema. Pahansuovaa panettelua ja vääriä todistuksia syydetään suurella innolla ja ihmisten kunniaa pyritään tahraamaan, mikä taas aiheuttaa vastatoimia.

Päivänpolitiikka on runsaasti kuvassa mukana, erityisesti Hannover-suvun pääsy valtaistuimelle ja Stuart-sukua edustavien jakobiittien yritys nousta uudelleen valtaistuimelle.

Yrjö-kuninkaita pidettiin Englannissa yleisesti vähälahjaisina ja huonoa englantia mongertavina ulkomaalaisina, joiden rinnalla Stuart-sukuinen kruununtavoittelija, ”Bonnie Prince Charlie” oli monelle parempi vaihtoehto.

Kirja sijoittuu aikaan, kun kruununtavoittelija oli ranskalaisten tuella noussut maihin Skotlannissa ja marssi kohti etelää. Ihmiset ottivat tietenkin häneen kantaa puolesta ja vastaan, mutta yllättävän kovaa kieltä käytti muuan kirjan keskushenkilöistä, karkeatapainen maalaisjunkkeri, joka suorastaan puhui ”hannoverilaisista rotista” ja ”syöpäläisistä”, jotka olivat asettuneet hoviin.

Junkkeri vihasi myös lordeja, jotka juonittelivat parlamentissa ja upseereita, jotka hänen verorahoillaan kukkoilivat komeissa uniformuissaan. Toki hänet joka tapauksessa kuvataan yksinkertaisena hahmona, jonka elämän pääsisältö oli ketunmetsästys.

Yhtä kaikki, eläintieteellisten termien käyttäminen kuninkaasta, joka sentään kirjan ilmestyessä oli maan hallitsija, tuntuu nykyajan ihmisestä hätkähdyttävältä. Olivatko tuon ajan ihmiset kyllin sivistyneitä ymmärtääkseen ilman muuta, etteivät romaanissa käytetyt sanat kontekstinsa ulkopuolella merkitse yhtään mitään.

Ne eivät siis tarkoita tekijän kannanottoa ja suorastaan majesteettirikosta, vaan ovat nimenomaan yhden romaanihenkilön puhetta. Nykyäänhän sen sijaan… No olkoon, kaikkihan me tiedämme.

Sivumennen sanoen kirjassa toistuu parikin kertaa sanapari ”vale ja vihapuhe”. Facebookia ja sensitiivisyyslukijoita ei silloin kuitenkaan ollut, joten vihapuhetta sai esittää ja esitettiin.

Toisen kerran, kirjailijan kuvatessa kelvottomia upseerilurjuksia, hän ehättää sanomaan, ettei lukijan suinkaan pidä luulla hänen tässä antavan todistusta koko Englannin maineikkaasta upseerikunnasta.

Tässä, kuten muuallakin, lukija haistaa heti kirjailijan monimielisen tyylin takaa hänen todellisen tarkoituksensa, joka mitä todennäköisimmin oli kuin olikin kuvata eräitä ilmiöitä, jotka jullisuudessa oli tapana sivuuttaa vaieten.

Kautta koko kirjan tekijä viljelee runsasta satiiria ja lukija saa päätellä, että hänen tarkoituksensa on kertoa jotakin päinvastaista kuin hän sanoo. Kun sankari ja muuan kukkea vallasnainen viettävät kertojen mukaan koko yön mitä säädyllisimmin keskustelemassa vakavista asioista, on lukijan pakko ymmärtää, että itse asiassa kyseessä olivat tuimat lemmenleikit.

Fieldingin satiiri myös tekohurskaita pappeja kohtaan on herkullista. Muuan lurjus on hurskasteleva pastori Thwackum, jonka nimikin muistuttaa ruoskan läimähdystä. Hänen intohimonsa on päästä pieksämään lapsia näiden kasvattamisen varjolla.

Suuria lurjuksia löytyy paitsi rappeutuneiden nurkkakirjurien, myös varsinaisten asianajajien joukosta. Itse asiassa niitä on kaikkialla ja todellisia jaloja hahmoja, joissa yhdistyy oikeassa suhteessa sekä arvokkuus, että anteeksiantavaisuus, on harvassa. Totuutta ja oikeutta väännellään mielin määrin ja rahalla pyritään vaikuttamaan kaikkeen, eikä yleensä turhaan.

Lukijan tyydytykseksi oikeus sentään voittaa ja valheiden ja kataluuksien loputtoman sotkut selviävät. Lukija kyllä saattaa jäädä ihmettelemään, kuinka kauan tämä idyllinen tilanne voi kestää noin matoisessa maailmassa.

 

Yksinkertaista

 

Likbez

 

It’s elementary, my dear Watson, sanoi Sherlock Holmes ystävälleen käyttäen aito brittiläistä understatementia.

Hän antoi ymmärtää, että jo kuka tahansa alkeisoppia (vrt. elementary school) saanut olisi oikeastaan voinut tehdä saman johtopäätöksen, kuin tuo nerokas salapoliisi.

Myös venäjäksi sanottaisiin samassa tilanteessa elementarno (элементарно), mikä myös merkitsee samaa, mutta puhekielisemmässä yhteydessä ja mikäli asia koskee tiedon tasoa eikä niinkään kykyä johtopäätöksiin, voitaisiin myös sanoa eto likbez -se nyt kuuluu alkeistietoihin.

Tuo sanonta viittaa niinikään alkeisopetukseen ja on lyhenne sanoista likvidatsija bezgramotnosti -lukutaidottomuuden likvidointi.

Kyseessä oli valtava kampanja maailmansotien välisessä Neuvostoliitossa, kun koko valtavan maan moninaiset kansat opetettiin lukemaan. Sitä varten oli monille vielä luotava kirjaimistokin ja takapajuisena pidetty arabialainen kirjaimisto korvattiin Keski-Aasiassa aluksi latinalaisella.

Sen jälkeen se 1930-luvulla korvattiin kyrillisellä ja nythän ollaan taas palaamassa vanhoihin tapoihin, mutta tämä vie jo eri asiaan. Olipa siinä urakkaa, kun ensin opeteltiin lukemaan arabialaisilla kirjaimilla, sitten latinalaisilla ja pian vielä kyrillisillä. Siinä oli jotakin syvästi neuvostoliittolaista.

Mitä tulee tuohon lukutaitoon, se on venäjäksi gramotnost, mikä juontuu kreikan kirjettä merkitsevästä sanasta grammata, jonka johdannaisia näemme tänäänkin kaikkialla. Suomen raamattu ja viron raamat ovat samaa kantaa. Kun ihminen opetettiin lukemaan, käytettiin ilmausta obutšenie k gramote eli hänet johdatettiin kirjoitukseen.

Sanaa gramotnost käytetään puhekielessä myös asiantuntemuksen synonyyminä. Joku voi olla otšen gramotnyi, mikä nyt siis ei suinkaan tarkoita, että hän osaisi vain hyvin lukea.

Joka tapauksessa lukutaidottomuus, bezgramotnost oli kaikkien modernisaation ystävien kannalta kauhea asia. Lukutaidoton kansa eli itse asiassa vain älyttömän juhdan (bydlo) elämää, mitään järjellisiä poliittisia näkemyksiä sillä ei voinut olla ja voiko sen kohdalla edes puhua kuttuurista?

Maksim Gorki, joka oli äärimmäisen pettynyt venäläisen rahvaan päättömään mellastukseen vallankumouksen aikana, päätteli, ettei talonpoikaistolla ollut kulttuurin kanssa mitään tekemistä. Tästä sen villeydestä, joka viime kädessä johtui tuon luokan pikkuporvarillisesta (!) luonteesta, oli vallankumouksen vandalismissa ja sadismissakin pohjimmiltaan kyse.

Romanttiset slavofiilit ja narodnikit olivat sen sijaan nähneet kansan (narod) ihanteellisessa valossa ja palvoneet sen vaistomaista viisautta ja jaloutta, joka ilmeni kyläyhteisön vaistonvaraisessa sosialismissa.

Mutta bolševikeille ainoaa oikeaa pelastusta ja päämäärää merkitsi se pyhä sana, jonka Lenin luuli löytäneensä Marxin kirjoituksista. Talonpoikaisto oli pelastettava maalaiselämän idiotismista ja se saattoi tapahtua vain sivistyneen teollisuustyöväestön avulla.

Lukutaidottomuuden likvidointi, likvidatsja bezgramotnosti (likbez/ликбез) oli valtava operaatio, josta käytettiin myös nimitystä kulttuurivallankumous, kulturnaja revoljutsija. Tätä ei saa sekoittaa siihen tutkijoiden käyttämään samannimiseen käsutteeseen, jolla viitataan ensimmäisen 5-vuotissuunnitelman ideologiseen äärimmäisyyspolitiikkaan.

Venäjä oppi lukemaan pari-kolme sukupolvea myöhemmin kuin Länsi-Eurooppa tai Suomen ja Baltian maiden väestö, joka oli luterilaista. Virossa ja Liivinmaallakin lukutaitoprosentti nousi korkeaksi, mutta sen jälkeen olikin edessä umpikuja: toisin kuin Suomessa, ei siellä korkeampaa opetusta ollut tarjolla äidinkielellä. A.H. Tammsaaren jättiteoksessa Totuus ja oikeus asiaa kuvataan havainnollisesti.

Suomessa arvioitiin ennen vallankumousta lukutaitoisuuden olevan peräti 50-kertainen (!) Venäjään verrattuna. Suuriruhtinaskunnan ja Venäjän tilastothan julkaistiin erikseen, mutta oli se Moskovassa ja Pietarissakin 5-6 kertainen maaseutuun verrattuna (ks. Грамотность в дореволюционной России — Википедия (wikipedia.org)).

Mainittakoon, että Kurskin kuvernementissa oli naisten lukutaitoisuusprosentti eräänä vuonna vaivaiset 0.9%. Kuitenkin Kurskissa oli ollut jonkinlainen koulu jo 1000-luvulla.

Toki lukutaitoisuus suurissa keskuksissa ja etenkin nuorison keskuudessa oli ennen vallankumousta jo normaali asia.

Joka tapauksessa lukutaidon opettaminen vallankumouksen jälkeen koko Venäjän imperiumille oli valtava työ, joka suoritettiin bolševistiseen malliin, taistelutehtävänä. Koko siinä ideologiassahan oli vastakohtien välinen taistelu sisäänrakennettuna teemana ja kaikkia asioita pyrittiin toteuttamaan suurina kampanjoina (vrt. campaign -sotaretki, operaatio).

Puolue oli itse asiassa armeija, kuten Stalin sitä luonnehtikin ja sen toimintatapa oli aina taistelu, vieläpä armoton tuhoamistaistelu, jossa vain toinen antagonistisen ristiriidan osapuolista saattoi voittaa.

Sanaa likbez kannattaa ehkä vielä vilkaista. Sehän tarkoittaa lukutaidottomuuden likvidointia eli siis hävittämistä. Samaan aikaan, kun kampanja aloitettiin, likvidoitiin myös niin sanotut riistäjäluokat eli kulakit, kauppiaat ja pienyrittäjät.

Valtava operaatio onnistui. En ryhdy tässä selostamaan, millaiset lukumääriä olivat kyseessä. Niitä voi katsoa virallisista tilastoista (ks. Ликбез — Википедия (wikipedia.org). Niissä tietenkin oli runsaasti paisuttelua, mikä kuului systeemin luonteeseen. Кuitenkin myös aitoja tuloksia oli runsain mitoin ja Neuvostoliitto ylpeili niillä syystä.

Joka tapauksessa kannattaa miettiä, mitä kaikkea lukutaidon saavuttaminen muuhun Eurooppaan verrattuna hyvin myöhään merkitsi koko Venäjän kehityksen kannalta.

Kansansivistyksen ja akateemisen sivistyksen tasohan nousi maassa yllättävän nopeasti hyvin korkeaksi ja 1950-luvulla Sputnikin laukaisun jälkeen sitä alettiin kadehtia ja ihmetellä Amerikassa.

Kuitenkin se merkitsi sitä, että kansan suuri enemmistö koki todellisen kulttuurisokin, kun se revittiin traditionaalisesta kyläyhteisöstä uuteen, urbaaniin kaupunkielämään, jossa ajateltiin aivan toisella tavalla. Kun se oppi lukemaan, sen luettavaksi tarjottiin ennen muuta ideologisesti toimitettua tekstiä, jonka puhtautta vartioitiin suuren sensuurikoneiston avulla.

Suomessa lukutaito oli jo vuosisatojen ajan ainakin jossain määrin kuulunut myös maaseudun perinteisiin. Tosin ihmisiltä yleensä puuttui lukemista, eikä tuo taito yleensä ollut kehuttavalla tasolla, mikäli sitä oli. Kuitenkin venäläiset sotilaat saivat aiheen hämmästyä, kun he vuonna 1808 tapasivat suomalaisessa talonpoikaistalossa isännän lukemassa raamattuaan.

Sivumennen sanoen, noita raamattujakin oli kovin vähän ennen kuin Britannian ja ulkomaiden ramattuseura 1800-luvun alussa lahjoitti niitä meillekin tuhansittain. Muu suomenkielinen kirjallisuushan luotiin etupäässä vasta 1800-luvun lopulta alkaen.

Venäjällä kirjallisuutta venäjäksi kyllä oli ja ensimmäinen sanomalehtikin perustettiin jo Pietari Suuren aikana.

Venäjän lukutaidon ja lukuharrastuksen alkuajoista on olemassa mielenkiintoinen tutkimus, Jeffrey Brooksin When Russia Learned to Read: Literacy and Popular Literature 1861-1917. Siitä muun muassa ilmenee, että suurimpia bestsellereitä vallankumousta edeltävällä Venäjällä olivat Tolstoin ja Gorkin teokset.

Molemmat olivat radikaaleja ja Tolstoi oli myöhäisiän publisistiikassaan suorastaan äärimmäinen anarkisti, jonka merkitys kansan radikalisoijana ja vallankumouksen henkisen pohjan valmistajana saattaa olla suurikn. Ainakin Lenin piti sitä sellaisena.

Vaikka meidän on syytä muistaa, että meidänkin maassamme yleinen lukutaito ja sen mahdollistama laaja kansansivistys yhdistystoimintoineen ovat melko uusia asioita, olivat ne sentään Venäjällä vielä paljon uudempia, mikäli ajatellaan kansan syviä rivejä eikä vain eliittiä, joka kyllä pysyi aina uusimpien eurooppalaisten virtausten tasalla.

Lukutaidon merkitystä voi tuskin liioitella. Se oli se peruselementti, jolla modernin yhteiskunnan -myös diktatuurin- vasta saattoi perustaa.  Se oli sekä tehokkaan bolševikkivallan edellytys että se tekijä, joka lopulta nakersi sen uskottavuutta mahdollistaessaan ihmisten itsenäisen tutustumisen sekä puolueen pyhiin teksteihin että klassiseen maailmankirjallisuuteen.

Nyt lukutaidon väitetään olevan kriisissä länsimaissa ja kenties muuallakin. Ehkä se on liioittelua?

Tai ehkä siirrymme jonkinlaisiin uusiin koraanikouluihin, joissa tavoitteena ei ole itsenäisen ajattelun opettaminen, vaan ulkoa lukeminen. Se, joka osaa koko pyhän kirjan ulkoa, on sitten oppineista suurin -hafiz eli säilyttäjä.  Onhan meillä jo pyhät tekstimme olemassa, eikä niitä enää tarvitse uudelleen keksiä.

Kansan tahto

 

Kollektiivinen neandertalilainen

 

Tiedän, että neandertalilaiset on nykyään rehabilitoitu. He ovat rakkaita ja tasa-arvoisia sukulaisiamme ja osa geeneistämme on heiltä peräisin. Tavallaan he siis elävät yhä. He olivat myös monissa asioissa hyvin eteviä, eikä ole mitään objektiivista syytä pitää heitä edes rumina. Lyhyesti sanoen, ihmisoikeudet ne heillekin kuuluvat.

Tunnenkin tiettyä omantunnonarkuutta esittäessäni neandertalilaisen jonkinlaisena primitiivisyyden symbolina ja tiedän, että minua voidaan epäillä kiihotuksesta kansanryhmää kohtaan. Siitä huolimatta käytän nyt tätä sanaa, koska se nyt vanhastaan on meemi, jonka merkityksen sarjakuvia lukevat kansalaiset kyllä ymmärtävät.

Tarkoitus on tässä vain lyhyesti esittää, miten venäläiset suhtautuvat Ukrainan sotaan ja miten suhtautuminen on ajan mittaan vaihdellut.

Voin heti kertoa, että suurin osa suhtautuu myönteisesti, ylpeilee oman armeijan saavutuksista, pitää länttä syyllisenä koko asiaan ja on valmis tarvittaessa sodan eskalointiin. En tiedä, mitä neandertalilainen sukulaisemme asioista ajattelisi, jos hänet olisi kasvatettu Venäjällä, mutta luulen, että hän ajattelisi samoin kuin suurin osa sikäläisistä nykyään tekee.

Tässä siis kannattaa huomata, että osa venäläisistä todella ajattelee toisin ja heitäkin kertyy varsin monta miljoonaa. Noita sotaa kannattavia ja siitä ylpeileviä on kuitenkin jatkuvasti ollut suunnilleen samanlainen osuus hastatelluista, yli 60 prosenttia, eikä muutosta ole näkyvissä.

Mistäkö nämä luvut tiedetään? Tietoa antaa muun muassa sellainen ulkomaiseksi agentiksi luokiteltu laitos, kuin Levada-keskus, jonka ammattitaitoon ja integriteettiin on aihetta luottaa. Sen on annettu jatkaa toimintaansa, koska karu todellisuus itse on sellainen, että hallitus vain hyötyy sen kertomisesta.

Levada-keskus on seurannut asioita jatkuvasti vuosien ajan ja raportoinut niistä säännöllisesti. Englanniksi sen tuloksia pitkältä aikaviltä voi lukea tästä: Левада-Центр : The conflict with Ukraine: key indicators, responsibility, reasons for concern, the threat of a clash with NATO and the use of nuclear weapons (levada.ru) .

En rupea tässä selostamaan seikkaperäisemmin Levadan löydöksiä, sen voi jokainen tehdä itse suoraan tästä materiaalista. Esitän vain pari huomiota asioista.

Ylpeys oman armeijan suorituksista kuuluu yleensä sodissa asiaan ja syitä siihen löydetään aina, kun tarvitaan. Mikäli niin sanoakseni yhtään mitalia ei kuitenkaan vain heltiä, saatetaan tulla myös vihaisiksi.

 Näinhän kävi aikoinaan Venäjän-Japanin sodassa ja myös ensimmäisessä maailmansodassa. Jälkimmäinen on Venäjällä nykyään tulkittu voitolliseksi, mutta edellinen odottaa vielä vuoroaan.

Sota pyrkii viemään laumasieluista kansaa aina yhä lähemmäs typeryyden absoluuttista nollapistettä, mutta kaikki ilmiöt eivät tapahdu samaa tahtia ja akanvirtojakin on.

Normaalisti omaa puolta sekä kannatetaan että ihaillaan ja Ukrainan sodassa tämä on, kuten todettu, pysynyt suunnilleen vakiona. Kuitenkin asioista saatetaan myös huolestua ja tässä suhteessa mielialat ovat aika lailla vaihdelleet.

Sellainen asia kuin ukrainalaisten hyökkäys Venäjän (pyhien) rajojen sisälle on aiheuttanut huomattavan suuren reaktion siitä huolimatta, että sen sotilaallinen merkitys on mitätön. Myös mahdollinen ydinaseiden käyttö huolestuttaa, vaikka suurin osa sentään pitää sitä epäoikeutettuna.

Löytyypä asialle sentään hyväksyjiäkin. Kesäkuussa kymmenen prosenttia olisi hyväksynyt asian ilman muuta ja 24% varauksin. Asiaa vastusti ehdottomasti 31%.

Demokratiassa voimme lähteä siitä, että ne, jotka valitaan valtaan ovat ainakin fiksumpia kun ne, jotka heidät valitsevat, mikä ei välttämättä ole paljon. Diktatuurissa tätäkään asiasta ei voi olla varma. Tässä on miettimistä. Perimältään isovenäläiset ovat pääasiassa suomalaisia, kuten tiedetään. Selittääkö tämä mitään mistään ja jos, niin miten?

No, joka tapauksessa myös niitä joiden mielestä pitäisi ruveta rauhaa puuhaamaan, on paljon ja niitä on koko ajan ollut paljon. Kesäkuussa 24% oli ehdottomasti tällä kannalla ja 34% enemmän tai vähemmän kannatti asiaa. 6% ei osannut sanoa mielipidettään ja 23% oli ehdottomasti sotilaallisen ratkaisun kannalla.

Todettakoon, että nykyisen politiikan kannattajia on jonkin verran enemmän suurissa kaupungeissa, hyvin toimeentulevien ja nuorten parissa, kuin maalla ja vanhemman sukupolven piirissä.

Tilannehan ei näytä aivan lohduttomalta, vaikka suuren yleisön käsitykset sodasta ovat Venäjällä nyt ilmeisesti samanlaiset, kuin ne olisivat, mikäli neandertalilaisuus olisi se pohja, jolta ponnistetaan. Melkoinen osa kansaa on tinkimättömästi sodan kannalla, mutta enemmistö sentään kannattaisi ainakin rauhanneuvotteluja.

Ja muistakaamme toki, ettei sotia koskaan lopeteta kansanäänestyksellä. Kuitenkin päättäjillä saattaa olla suurikin intressi ottaa kansan mielialat huomioon. Tällä hetkellä voisi sanoa, ettei Venäjällä näyttäisi olevan yleisen mielipiteen kannalta erityisiä paineita sodan lopettamiseen, mutta tuskin myöskään sen jatkamiseen.

 

Kansakuntien kasvaimet

 

Kirjavat kaupungit

 

Suurkaupungilla tarkoitetaan taajamaa, jonka asukasluku ylittää sata tuhatta. Tämä on yhä voimassa oleva vanha määritelmä ajalta, jolloin noin suurten ihmismassojen ahtaminen samaan paikkaan tuotti jo suuria ongelmia, muun muassa jätehuollon suhteen (vrt. Vihavainen: Haun suurkaupunki ja metropoli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nythän kelpo kosmopoliitit jo hymähtävät pilkallisesti sillekin ajatukselle, että edes Helsinki olisi suurkaupunki. Hae kun ovat nähneet suurempiakin ja suruushan on jotakin sellaista, jota rappioaikojen ihminen vaistomaisesti kunnioittaa. Oswald Spengler arveli tunnistavansa Rooman keisariajan patsaista selvän suurkaupunkilaisen ihmistyypin -modernin ihmisen.

Olivatpa muinaiset roomalaiset sitten urbaaneja kosmopoliitteja tai ei, on suurkaupunkien räjähdysmäinen kasvu joka tapauksessa historiallisesti uusi ilmiö, jonka vasta nykyaikainen teknologia on mahdollistanut.

Miljoonan asukkaan kaupunki oli aikoinaan jo jättiläinen, hirviö, joka imi elinvoimaa ympäristöstään ja tappoi asukkaansa jo nuorina saasteiden ja tautien kautta. Kaupungit olivat kansakuntien hautoja, sanottiin ja nuo yli sadan tuhannen asukkaan suurkaupungit olivat sitä aivan erityisesti.

Antiurbanismi on ollut se luonnollinen reaktio, jonka ihmisten ahtautuminen suurkaupunkeihin on aiheuttanut (ks. Vihavainen: Haun teknopoliksen kauhistus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Suurkaupungeissa syntyy yleensä oma psykologiansa, joka suuresti viehättää libidonsa vapauttamiseen keskittynyttä modernia urbaania ihmistä. Suurkaupungin henki on yhdistetty myös juutalaisuuteen, jolle on ollut ominaista toimiminen vaihdannan parissa eikä maalaisissa Blut und Boden yhteisöissä (vrt. Vihavainen: Haun the jew tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hitler ei suotta nähnyt juuri juutalaisuudessa aatteensa vastavoimaa. Myös Stalin aloitti viimeisinä vuosinaan niin sanotun kosmopolitismin vastasen kampanjan, joka käytännössä kohdistui juutalaisia vastaan.

Globalisaation aika on ollut myös kosmopolitismin suurta aikaa. Multikulturalismi ideologiana edustaa aivan samaa asiaa ja nopeimmin sen pyrkimykset toteutuvat nykyaikaisissa suurkaupungeissa. New Yorkista, lukemattomien kansallisuuksien sekoituskattilasta on tullut monelle ihanne, johon suorastaan aktiivisesti pyritään (vrt. Vihavainen: Haun väljarnas hämnd tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Naapurustossamme sijaitsee Pietari, jonka historia on sangen ainutlaatuinen. Sehän luotiin mahtikäskyllä lähes mahdottomaan paikkaan ja rakennettiin vanhan Venäjän vastakohdaksi, palaksi Eurooppaa, josta tulisi malli koko muullekin maalle, joka oli määrä nostaa takapajuisuudesta uuteen, rationaaliseen elämänmuotoon.

Pietari kasvoi hämmästyttävän nopeasti. Jo 1700-luvun puolivälissä siellä oli puolitoista sataa tuhatta asukasta. Vuonna 1815 määrä oli jo 340 000 ja miljoona ylitettiin 1890-luvulla. Sen jälkeen kasvu oli yhä hurjempaa, kunnes bolševikkivallakumouksen tuoma romahdus pudotti asukasaluvun yhtäkkiä kolmannekseen: 2,3 miljoonasta vuonna 1917 740 000:een vuonna 1920.

Vastaavanlainen suonenisku tapahtui sitten pian uudelleen Leningradin saarron yhteydessä. Tämäkin lienee ainutlaatuista suurkaupunkien historiassa.

Pietari oli jo periaatteessa monikansallinen kaupunki heti syntyessään. Siellä asui tai ainakin oleskeli venäläisten lisäksi niin hollantilaisia laivureita, englantilaisia kauppiaita kuin ranskalaisia kotiopettajia. Saksalaisten, etenkin Baltian saksalaisten määrä oli suuri ja he palvelivat etenkin virkamiehinä. Komeita kirkkojakin heillä oli parissakin paikassa.

Tietenkin joukossa oli myös alkuperäiskansaa eli suomalaisia, mutta kaupungin kasvaessa heidän suhteellinen osuutensa hupeni vähäiseksi. Kävi siis samoin kuin ruotsinkielisille Helsingissä: vielä vuonna 1900 heitä oli suunnilleen yhtä paljon kuin suomenkielisiä, mutta nykyään enää 5,5 prosenttia.

Venäläiset, joiden osuus helsinkiläisistä oli 1800-luvun alussa ollut myös hyvin huomattava, painuivat suorastaan näkymättömäksi vähemmistöksi 1900-luvulla ja ovat palanneet katukuvaan vasta viime aikoina. Nykyään osuus helsinkiläisistä on noin 3%.

Mutta puhe oli Pietarista. Monelle näyttää jääneen sen historiasta muistiin jonkinlainen pysäytyskuva, jossa se on suurinta suonenmielisten määrää edustava kaupunki koko maailmassa.

Tämä meemi, joka taitaa olla lähtöisin suomalaisen Pietarin ansiokkaan tutkijan, Max Engmanin kynästä, on yleistyksenä aivan harhaanjohtava. Enimmillään Pietariin rekisteröityjen suomalaisten määrä pysyi alle 20000:ssa, mikä oli suomenkieliseksi kaupunkiväestöksi paljon vielä joskus 1870-luvulla, ennen kuin kaupungit meilläkin alkoivat toden teolla kasvaa.

Helsingin noin sadasta tuhannesta asukkaasta toki noin puolet oli vielä ruotsinkielistä vuonna 1900, mutta sekä Turussa että Viipurissa oli jo tuolloin kolmisenkymmentä tuhatta etupäässä suomenkielistä asukasta.

Entä miten kosmopoliittinen kaupunki Pietari todella oli, mikäli nyt ei tuijoteta sen eliitin elämäntyyliin, vaan väestötilastoon?

Vuoden 1897 väestönlaskennan mukaan kaupungin 1 264 000 asukkaasta isovenäläisiä oli 86,5%, saksalaisia 4%, puolalaisia 2,9% ja suomalaisia 1,66% eli 21000 henkeä. Juutalaisia ja virolaisia oli molempia suunnilleen saman verran eli noin 12000 henkeä. Tämä oli muuten aika merkittävä asia ottaen huomioon sen, ettei muukalaisilla periaatteessa ollut eds likeutta asua oman alueensa (tšerta osedlosti) ulkopuolella.

Todettakoon, että tilaston mukaan vähävenäläisiä eli ukrainalaisia oli vain noin 5000 henkeä ja ruotsalaisia noin 4600 henkeä.

Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan isovenäläisiä oli 4,6 miljoonan asukkaan kaupungissa 84,72%, ukrainalaisia 1,87%, valkovenäläisiä 1,17%, juutalaisia 0,78%, tataareita 0,76%, armenialaisia 0,41%, azereita 0,36%, gruusialaisia 0,22%, tshuvasseja 0,13%, puolalaisia 0,10%, suomalaisia, korealaisia ja saksalaisia kutakin 0,08%.

Eipä tuo kovin suuresta kirjavuudesta kerro. Isovenäläisten määrä näyttäisi siis olevan suunnilleen samalla tasolla kuin sata vuotta sitten. Tosin laittomasti kaupungissa asuvien määrä lienee hyvin huomattava ja onhan tämä jo vanha tilasto muutenkin. Väestökin on jo kasvanut ainakin miljoonalla.

Tilastot tietenkin valehtelevat. Kyseiset ”kansallisuudet” on saatu ainakin vuonna 1897 ihmisten käyttämän kielen perusteella ja esimerkiksi ukrainalaisista suurin osa varmasti osasi venäjää erinomaisesti ja kirjattiin siksi myös isovenäläisiksi, vaikka se ei äidinkieli ollutkaan.

Mitä taas ruotsalaisiin tulee, on selvää, että suurin osa näistä oli lähtöisin Suomesta, vaikka Nobel työllistikin myös monia riikinruotsalaisia. Suurin osa myös sen firman ruotsalaisista oli itse asiassa suomalaisia.

Suomalaisten osuus oli joka tapauksessa jo pieni siinä vaiheessa, kun Pietarista tuli miljoonakaupunki. Heidän merkityksensä ja näkyvyytensä oli joka tapauksessa paljon suurempi, sillä heitä tuli päivittäin paljon Inkeristä ja Karjalan kannakselta myymään etenkin hyväksi tunnettua voitaan joka tehtiin eri metodilla kuin venäläinen.

Kuten Vladimir Dalin artikkeli lukuisten muden kuvausten ohessa todistaa, suomalaiset olivat hyvässä maineessa järkkymättömän rehellisyytensä ansiosta (ks. Vihavainen: Haun pietarin tsuhnat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Myös suomalaisten lukutaistoisuus, joka oli korkeimmalla tasolla keisarikunnassa, tunnettiin. Vain Virossa ja Liivinmaalla päästiin vastaaviin lukemiin.

Erityisen kosmopoliittiselta 1800-luvun lopun Pietari ei kuitenkaan vaikuta sen enempää kuin nykyäänkään. Toki se välillä pääsi jo vapautumaan siitä provinsiaalisesta kohtalostaan, josta Anna Ahmatova puhui, mutta uusi rautaesirippu uhkaa taas saada historian toistumaan.

Joka tapauksessa Pietari on vanhastaan ollut monien uskontojen kaupunki, vaikka sen tunnetuimmat moskeija, synagoga ja buddhalainen temppeli ovat kaikki varsin uutta perua. Pietari Suuren ajama eurooppalaisuus merkitsi jo joka tapauksessa myös tiettyä uskonnollista monimuotoisuutta katolisten ja protestanttien suvaitsemisen merkeissä.

Mikä on islamin merkitys tällä hetkellä ja tulevaisuudessa niin Pietarissa kuin muissakin Euroopan metropoleissa on kiinnostava kysymys monessakin suhteessa. Uudet ja kulttuurisesti poikkeavat ryhmät pakkaavat keskittymään suurkaupunkeihin, joissa ne usein muodostavat kokonaisia kulttuurienklaaveja.  Sata vuotta sitten tämä oli amerikkalainen ilmiö, nyt se on erityisesti eurooppalainen.

Koulujen roolista

 

 Hajanaisia mietteitä kansakoululaitoksesta

 

Venäjän valtakunnassa erottuivat suomalaiset 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien suurella sivistyneisyydellään. Lukutaito oli lähes jokaisella ja kansakoulua käytiin jo yleisesti, vaikka se ei vielä kaikkia tavoittanutkaan.

Uskonnollisilla perinteillä oli suuri merkitys oppimisvalmiudelle. Luther oli ymmärtänyt, että jokaisen piti kyetä itse tutustumaan pyhiin teksteihin. Käytännössä rippikoulun kurssi jätti lievästi sanoen vielä aukkoja sivistykseen ja vasta kansakoulussa lapset dresseerattiin uudenaikaiseen, loogiseen ajatteluun ja opetettiin myös kirjoittamaan ja laskemaan.

Kuitenkin kansakoulu oli sinänsä selvää materiaalista hyötyä tuottamaton eli tarpeeton laitos, kuten vanhoillinen talonpoikaistokin ymmärsi. Siihen uhratut varat, jotka paisuivat ajan oloissa valtaviksi, eivät sellaisenaan tuottaneet mitään. Kyseessä oli ennen muuta kulttuuritahdon ilmaus.

Itseihailun vallassa sanottiinkin, että Suomen kansan aika suuroin tekoihin on, kun se näkee nälkää. Kansakouluasetus annettiin juuri silloin, vuonna 1866, kun tappavat katovuodet olivat jo alkamassa. Samana vuonna kiellettiin viljan säästämiseksi viinan kotipoltto.

Suomalaisten suurta sivistyneisyyttä kadehdittiin muualla Venäjän valtakunnassa ja toisaalta se nostettiin esille malliksi muillekin. Vihaiset Suomi-syöjät väittivät mustasotnialaisen Nikolai Markovin tapaan, että hänen Kurskin kuvernementissaan saataisiin helposti aikaan yhtä korkea sivistystaso, mikäli sen ei tarvitsisi osallistua yleisvaltakunnallisiin menoihin. Niitähän sumalaiset eivät maksaneet.

Tai osallistuivathan suomalaisetkin omalla tavallaan. Meillä ylläpidettiin henkikaartin tarkk’ampujapataljoonaa ja alettiinpa reservipataljoonienkin koulutus. Mutta pientähän se oli, se oli vain sotajoukko, ”voisko” ja annos tykinruokaa, eikä armeija. Missä muka oli Suomen laivasto -vähäistä meriekipaasia lukuun ottamatta, missä tykistö, missä ratsuväki? Halvalla pääsivät…

Kun ratsuväki sitten rakuunoiden muodossa perustettiin, älähtivät patriootit taas: perinteisesti kieroille suomalaisille, jotka asuivat aivan Pietarin naapureina ja olivat aikoinaan pettäneet valansa Ruotsin kuninkaalle, ennettiin oikeus perustaa iskukykyinen ja nopealiikkeinen osasto, oma ratsuväki! Tämähän oli valtakunnallinen vaara!

Mutta suomalaisten into perustaa kansakouluja sen kuin jatkui ja kun maalaisväestön elintaso kantohintojen ilmestyttyä maailmaan suuresti nousi, alettiin rahoja sijoittaa lasten koulutukseen peräti yliopistossa.

Ylioppilastulvahan siitä sitten ennen pitkää seurasi, kun kaikille ei riittänytkään meheviä virkapaikkoja kalliista koulutuksesta huolimatta. Mutta se oli vasta maailmansotien välisenä aikana.

Suomalaisen koulun historia on kunniakas ja kun kirjakielemmekin vielä onnistuttiin kehittämään kaikille heimoille sangen ymmärrettäväksi ja sen kirjoitusjärjestelmä aivan poikkeuksellisen loogiseksi, olivat edellytykset korkealle kansansivistykselle olemassa.

Hyvät tulokset tunnetuissa Pisa-testeissä näyttivät sitten  2000-luvulla osoittavan, että maamme oli varsinainen opinkäynnin ihmemaa ja meikäläisen koulun metodeita alettiin oikein viedä muuallekin kuin parastakin innovaatiota.

Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Byrokraatia, tuo kaiken järjestäytyneen yhteiskunnan loiskasvannainen ja järjen vihollinen ajaa organisaatioita touhuamaan ja muuttamaan asioita silloinkin, kun ei pitäisi. Meilläkin alettiin suurella innolla korjata sitä, mikä toimi hyvin ja seurauksenahan tietenkin oli, että se alkoi toimia huonommin.

On outoa, että meillä suurena uutuutena otettiin käyttöön ns. ilmiökeskeinen oppiminen, joka 1920-luvulla oli käytössä Neuvostoliitossa ja osoittautui katastrofiksi. Erittäin outoa on sekin, että lapsille ei enää anneta omaa turvallista huonetta ja paikkaa siinä, vaan pannaan heidät juoksemaan ympäri rakennuksia, kuten nuo kuuluisat aikamme nomadit ikään.

En itse asiassa tiedä, mitä kaikkea kouluissa on oikein viime vuosina puuhattu, mutta ainakin tulokset kertovat jotakin. Erittäin lyhyessä ajassa on tuhottu perustaitojen oppiminen, minkä pitäisi olla alkeisopetuksen keskeinen sisältö.

Toinen merkillinen asia ovat lomat. Meillä mentiin suurella touhulla ja riemulla Eurooppaan, mutta huolehdittiin samalla siitä, että elämämme järjestettiin toimimaan aivan toiseen tahtiin.

Sen sijaan, että kesän kolme kuukautta vietettäisiin poissa koulun luokista, aloitetaankin koulut jo heti elokuun alussa, juuri samaan aikaan, kun keskisessä Euroopassa mennään kesälomalle. Nykyaikaisessa perheessä aikuiset järjestävät elämänsä lasten ehdoilla, ei päinvastoin.

Tuloksena on, että kun lomailevia eurooppalaisia olisi liikkeellä, on Suomi jo kiinni. Kesän lomasesonki alkaa meillä koulujen lomien myötä joskus kesäkuun puolivälissä ja loppuu  elokuun alussa. Käytännössä sesonki kestää noin kaksi kuukautta ja sen huippu vain kuukauden, heinäkuun. Tienaapas nyt siinä ajassa vuoden tulot.

Mitähän korvaamatonta menetettäisiin, mikäli palattaisiin vanhaan, pitkään kesälomaan? Silloin voitaisiin syysloma eli entinen perunannostoloma jättää pois ja ostaa ne perunat kaupasta, kuten 99 prosenttia jo tekeekin.

Voitaisiin toki lyhentää muitakin lomia, mikäli siihen todella tarvetta on. Kesäkuukausina koululaisetkin ehtisivät paremmin perehtyä työelämään ja hankkia hieman omaa rahaa.

On turha sanoa, että nykyinen järjestelmä olisi juuri meidän oloissamme ainoa oikea ja toimiva. Se on nimenomaan koko yhteiskunnan kannalta väärä ja toimimaton.

 Tilannetta voidaan verrata Ruotsiin, joka on monessa suhteessa ollut mallimaamme. Mikä, ettei sen esimerkki nyt kelpaa? Ettäkö koulun asioissa se on meistä jäljessä?  Valitettavasti niin ei taida olla. Olemme menossa Ruotsin tietä, huonompaan suuntaan. Jotakin toimivaa sieltäkin sentään saattaa löytyä.

Naittajat

 

Kun akat viekastelivat

Martti Vuori, Savon sydämmessä. Kansantapojen kuvaus. Kolminäytöksinen huvinäytelmä. Otava, Kuopio 1898, 128 s.

 

Martti Vuoren (Bergh-Wuori, 1858-1934) elämä oli monivaiheista. Hän opiskeli maisteriksi ja toimi sitten keisarin Suomen asiain kanslian eli ministerivaltiosihteerin viraston virkamiehenä Pietarissa ja ilmeisesti osasi erinomaisesti venäjää.

Kuten uusi suomalais-venäläisiä kirjallisuussuhteita kartoittava kirja (ks. Vihavainen: Haun hellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) kertoo, Vuori oli ahkera venäläisten klassikoiden (Lermontov, Tolstoi) suomentaja ja käänsi suomeksi myös ranskalaisia klassikoita Maupassantista Musset’hen.

Lisäksi Vuori kirjoitteli paljon näytelmiä, joita etenkin maamme lukuisat seuranäyttämöt esittivät. Tätä näytelmää kuitenkin kirjan mukaan esitettiin ensi kerran peräti Suomalaisessa teatterissa Helsingissä 17.11.1897. Ilmeisesti siitä siis on olemassa toinenkin laitos tai sitten käytettiin käsikirjoitusta.

Mitä Vuoren uraan tulee, hän nousi vuosiksi 1903-1905 jopa Kuopion läänin kuvernööriksi (maaherraksi), mitä varmastikin edesauttoi hänen venäjän kielen taitonsa, joka autonomisen Suomen virkamiehistön piirissä oli harvinaisuus.

Kuten tunnettua, myöntyvyyttä edustaneiden vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten välinen kuilu oli noihin aikoihin syvä ja jyrkkä ja jopa terroria esiintyi. Venäjää taitava maaherra sai runsaasti lokaa niskaansa, mutta vaihtoehtonahan olisi ollut ehta venäläisen miehen sijoittaminen tuolle paikalle. Vastaava dilemma oli aikoinaan miehitetyissä Baltian maissa.

Lohdutuspalkintona vuoden 1905 kuohuissa eronnut maaherra sai todellisen valtioneuvoksen tittelin, mikä yhä voimassa olleen venäläisen rankijärjestyksen mukaan merkittiin luvulla neljä ja vastasi kenraalimajuria, kontra-amiraalia ja hoviarvoissa kamariherraa. Kenraaleitahan kuvernöörit yleensä olivatkin.

Tämä pikku huvinäytelmä kertoo olevansa kansantapojen kuvaus, jonka juoni on äärimmäisen simppeli. Siinä keskushenkilöinä ovat kovapäinen nuori talonpoika, joka ei onnistu pääsemään läpi rippikoulusta, mikä olisi ehtona naimisiin menolle ja nuori mökin tytär, joka on naimaiässä, mutta ei ole kiinnostunut tuosta mainitusta tomppelista, joka näytelmässä esitetään puolihöperönä ja pannaan myös kompastelemaan.

Kuitenkin kaksi naista, tytön äitipuoli eli emintimä ja pojan äiti päättävät, että naimiskauppa on tehtävä. Tytön isä yrittää pitää vastahakoisen lapsensa puolta, mutta on toivoton nahjus.

Puuttuvan rippikoulun naiset keksivät mitätöidä sillä juonella, että selittävät pappilassa rovastille morsiamen olevan jo raskaana, joten muodollisuudet voidaan nyt ohittaa.

Hirmustunut rovasti haukkuu akat pahanpäiväisesti näiden kurjan kasvatuksen ja huonon silmälläpidon takia. Pöljä sulhasmies on kaikesta kovin hämillään, edes ymmärtämättä, mitä hänen oletetaan tehneen.

Onnelliseksi lopuksi saapuvat paikalle itse viaton tyttö ja hänen todellinen rakkautensa ja kihlattunsa, joka on vain renki, mutta eteenpäinpyrkivä ja kirstunsa pohjalle jo satoja markkoja koonnut.

Pari saa toisensa ja akkojen juonet valuvat tyhjiin. Näytelmän lopuksi rovasti, jota todellisuuden paljastuminen suunnattomasti huvittaa, alkaa kertoa sitä rouvalleen esiripun laskeutuessa.

Kun nykypäivän lukija pohtii, mitä ihmettä yleisö joskus ja vielä vasta vähän yli sata vuotta sitten tällaisesta teatterikappaleesta oikein sai, lienee vastattava, että kyseessä oli nimenomaan tilaisuus nauraa hölmöjen eli siis maalaisten ja erityisesti heidän keskuudestaan löytyvien vähälahjaisten tomppelien kustannuksella.

Murretta näytelmässä on vain nimeksi, vaikka sille nauraminen oli pitkään myös erilaisten iltamien vakionumeroita. Tässä on kysymys erityisesti sivistyneistön eli pappilan väen ja kaukana kylillä asuvien maalaisten välisestä kulttuurisesta kuilusta, jonka oikealla puolelle sivistyneen yleisön on helppo asettua.

Pelkään pahoin, ettei tämä näytelmä nykyään saisi ketään erityisesti nauramaan tai muutenkaan mainittavasti reagoimaan, joten sitä tuskin nähdään näyttämöllä.

En suinkaan tarkoita sitä, että se olisi selvästi huonompi kuin erinäiset nykyaikaiset kantaa ottavat näytelmät, mutta erilainen se on. Se edustaa aivan toista aikakautta.

Onhan sekin syy siihen tutustua.