Arvomme mekin ansaitsemme

 

Outouden paradoksi

 

Joskus lähimenneisyydessä Jonathan Haidt toi käyttöön termin WEIRD, jonka merkitys selitetään tuonnempana tarkemmin.

Joka tapauksessa kyseessä oli vauraan länsimaisen ihmisen psykologiaa kuvaava lyhenne, jota käytettiin viittaamaan nimenomaan tällaisen ihmistyypin poikkeuksellisuuteen, sen omituisuuteen koko maailman viitekehyksessä arvioiden.

Western, Educated, Industrialized, Rich, Democratic oli määritelmä, joka sopi vain pienehkölle vähemmistölle ihmislajin edustajista. Siitä huolimatta nämä ihmiset pitivät yleensä omia arvojaan ainoina järkevinä ja hyväksyttävinä ja vaativat kaikkia muitakin niitä kunnioittamaan.

Haidt käyttää käsitettä ”moraalinen monismi”, joka ymmärtääkseni viittaa käytännössä utilitaristiseen mielihyväkalkyyliin. Lyhyesti sanoen, hyvää on se, mikä tuottaa mielihyvää ja lisää sen yhteissummaa maailmassa, pahaa taas kaikki, joka toimii toiseen suuntaan.

Tämä filosofia esiintyi sangen itsekylläisesti ja korosti myös suvaitsevaisuuttaan: sen omaksuneet eivät esimerkiksi paheksuneet niin sanottuja uhrittomia rikoksia eläimeen sekaantumisesta insestiin ja suorastaan velvoittivat erilaisten seksuaalisten poikkeamien edustajia ylpeilemään erikoisuudestaan.

Myös esimerkiksi sukupuolten välisten erojen ignorointi ja jopa hävittäminen kuului ”outojen” hyveisiin. Sellaiset irrationaaliset kulttuuripiirteet, kuin vanhempien kunnioitus tai sukulaissuhteiden erityinen arvostus nähtiin vahingollisena ja tuomittavana.

Tässähän ilmeni se länsimaisen kulttuurin keskeinen kehityslinja, jonka syntyä esimerkiksi Jukka Korpela viimeisimmässä kirjassaan on analysoinut. Länsimaisuus merkitsi rationaalisuutta Max Weberin mielessä eli sitä, että asioita lakattiin henkilöimästä ja ihanteeksi tuli lainalainen yhteiskunta, joka oli ennustettava ja luotettava, kaikille yleisiä ja yhtäläisiä sääntöjä tarjoava ja vaativa.

Ihmisten välisten suhteiden muuttuminen rahasuhteiksi oli keskeinen ja symbolisesti olennainen osa tätä prosessia, kuten jo Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissaan (Manifest der Kommunistischen Partei,1848) huomasivat. Heillähän oli moniakin teräviä oivalluksia omasta ajastaan.

Kuten Marx ja Engels. myös koko WEIRD-yhteisö on noudattanut kristillisperäistä, eskatologista uskoa, jonka mukaan maailmalla on vain yksi väistämätön kehityssuunta ja se on nimenomaan tuon outouden (WEIRDness) tuleminen koko maailmassa vallitsevaksi.

Tunnettu, valtavaan tutkimusmateriaaliin perustuva Word Values Survey-projekti, jota on vuosikymmenien ajan toteutettu kymmenissä eri maissa, antaakin tuollaiselle otaksumalle vankkaa tukea. (ks.  Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

En halua ryhtyä obskurantiksi, joka kiistää tuon projektin tulokset. Ilmeisestikin on niin, että tutkijoiden havaitsemien arvojen muutosten suunta on yleisellä tasolla ollut selvä: ihmiskunta kehittyy synkimmästä islamilaisesta pimeydestä kohti ruotsalaista suvaitsevaa ja hedonistista valkeutta. Meillä suomalaisilla on kunnia olla kärkijoukossa, vaikka taas Ruotsia jäljessä…

Joka tapauksessa tuo outojen (WEIRD) olettama kehitys tuntuu nyt pahasti takkuavan. Perinnäiset arvot, etenkin perheeseen ja sukuun liittyvät, ovat tavattoman sitkeitä ja siirtyvät siirtolaisten mukana myös sieltä takapajulasta pohjoiseen, Ruotsiinkin. Meillä toki kaikki käy aina toisin. Kyllä minäkin sen tiedän.

Niin kauan kuin globaali pohjoinen oli rikkauden ja mahdin synonyymi, tuntui siltä, että historia oli vääjäämättä meidän puolellamme. Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, tiedettiin kaikkialla, eikä kovia argumentteja sitä vastaan ollut.

Nyt tilanne on toinen. Se, joka on matkustellut Kiinassa ja muuallakin Aasiassa, ymmärtää tämän ilman sen enempiä selittelyjä. Väitetään Afrikallakin olevan valtava potentiaali, joka vielä odottaa aikaansa, mene ja tiedä. Turkin perääntyminen Kemal Atatürkin viitoittamalta tieltä on ehkä hätkähdyttävin esimerkki monien vastaavien prosessien sarjassa.

Selvää on, että läntisillä arvoilla alkaa olla yhtä vähän prestiisiä kuin globaalin pohjoisen valtioilla on voimaa sen eri muodoissa.

Tulevaisuutta emme tunne, mutta sen suunta on selvä ja se on toinen, kuin vielä pari vuosikymmentä sitten haluttiin uskoa.

Samuel Huntington puhui siitä, ettei eri kulttuurien arvoja pitäisi mennä ulkopuolelta mestaroimaan. Venäjällä on tähän sopiva sanparsi: ”Vostok -delo tonkoje” (itä on herkkä asia). Täytyy myöntää, että etenkin amerikkalaiset ovat olleet tälle asialle sokeita ja rymistelleet kuin norsu posliinikaupassa. Tulokset ovat olleet sen mukaisia.

Toki myös venäläiset antoivat itäisille kansoille omaa sokkiterapiaansa, joka oli monin paikoin vielä tuhoisampaa, mutta se ei tässä nyt ole teemana.

Tarkoitin puuttua sellaiseen asiaan kuin ”oudon” psykologian muuttuminen itsetuhoiseksi sokeudeksi ja suvaitsemattomuudeksi. Kuten Haidt huomauttaa (ks. jäljempänä), ”oudot” eivät tosiasiassa suvaitse lainkaan omasta ”filosofiastaan” poikkeavaa ajattelua. Aikamme merkittäviin uutuuksiin kuuluu erittäin laajalle levinnyt poliittinen syrjintä ja sensuurimentaliteetti.

 Ne, jotka eivät jaa ”outojen” uskoa historialliseen missioonsa moraalisen monismin toteuttajina, demonisoidaan. Demokratian periaatteitakaan ei enää kunnioiteta ja mikäli vaalitulokset ovat toisenlaisia, kuin ”outojen” tunnustama historian jumalatar olisi vaatinut, niitä vastaan aloitetaan torikokousten ja mellakoiden vyöry.

Saksa on vain yksi, mutta sitä räikeämpi esimerkki siitä, ettei kansan selvästi ilmaisemaakaan tahtoa kunnioiteta, jos se ei ole oman filosofian mukainen.

Olen silloin tällöin viitannut David Riesmanin typologiaan, jonka mukaan historiallinen kehitys olisi tuottamassa itseohjautuvan persoonallisuuden, joka sopisi ihanteellisesti toteuttamaan edustuksellista demokratiaa (ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset).

Demokratiahan on vaativa valtiomuoto, joka edellyttää kansalaisiltaan paljon. Ihanteellisessa muodossaan sitä toteuttaisi valistunut ja itsenäisesti ajatteleva kansalainen, joka olisi avoin erilaisille ratkaisuille ja hyväksyisi enemmistön päätökset.

Sen sijaan näemme ympärillämme yhä useammin mölisevän lauman, jonka kärjessä ovat kaikkein yksinkertaisimmat typerykset mahtailevine ja häpeämättömine, usein puolihulluine tunnuksineen. Tällaiset tilaisuudet ovat ennen muuta paikkoja, joissa ihminen saa tilaisuuden luopua omasta järjestään ja vastuustaan ja sulautua laumaan (ks. Vihavainen: Haun foule tulokset ).

Suunta ei meilläkään ole hyvä, vaikka tilanne on sentään parempi kuin siinä Euroopassa, joka takavuosina nostettiin meillekin kaikessa esikuvaksi. Läntistä Eurooppaahan meillä hehkutettiin ja kauhistuttiin ajatusta tulla niputetuksi yhteen sen itäisemmän osan kanssa.

Ehkä tässä kuitenkin vielä tässä vaiheessa voisi tyytyväisyydellä todeta, ettei Suomi vielä ole mikään Ranska, Englanti, Saksa tai edes Ruotsi ja toivoa, ettei se sellaiseksi tulisikaan.

 

 

 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hurskaat ja kummalliset

 

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

 

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

 

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen?

Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.