sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Suurmies itse asiastaan kuultuna

 

What do you want to do ?
New mail

Kansalliskirjailijan itseymmärrys

 

Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee. Toimittanut Panu Rajala. Siltala 2020, 333 s.

 

Kirjallisuushistoriamme suurmies ja ikiliikkuja Panu Rajala on kuluneenakin vuonna ehtinyt julkaista useita kirjoja. Tässä kirjassa hän on ”vain” toimittajana, mutta sekin kuuluu alansa kulmakiviin ja on hyvin tärkeää, että se on saatu tehtyä. Ei ole tämäkään laiskan miehen hommaa.

Kirja perustuu Pertti Virtarannan 1970-luvun alussa tehtyihin haastatteluihin, joita kertyi kymmeniä tunteja. Ne litteroitiin ja tästä tekstimassasta Rajala on muotoillut helposti lähestyttävän kokonaisuuden, josta ilmenee selkeästi, miten kansalliskirjailija itse kerran ymmärsi roolinsa.

Kirja sisältää tietenkin paljon sellaista ainesta, joka selvittää Linnan teosten suhdetta todellisuuteen. Kuten tunnettua, Honkolan kartano oli tuo Pohjantähdessä esiintyvä kartano, vaikka sen isäntäväki ei todellisuudessa sopinutkaan oikein siihen kuvaan, jonka Linna kohteestaan maalasi.

Tukoon sivumennen tässäkin mainittua, että Honkolan isäntänä oli vanhoilla päivillään entinen Alaskan kuvernööri Furuhjelm, johon liittyvän herkullisen kaskunkin Linna kertoo. Se kuuluu kuitenkin toiseen yhteyteen.

Myöskään paikallinen pappi ei ollut kirkkoherra Salpakarin esikuvana. Koko hahmo on varsin puhtaasti fiktiivinen ja tarkoitettu enemmänkin koko tuon ajan papiston vertauskuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Pohjantähden aineksia kyllä löytyi kotikylästä yllin kyllin, vaikka Linnan kirjallinen työ tietenkin oli jotakin muuta kuin elävän mallin mahdollisimman tarkkaa jäljentämistä.

Sivumennen sanoen, Linnan oma piirros Pentinkulmasta näyttää muuten havainnolliselta ja aika tyypilliseltä aikansa kuvalta, mutta huomiota herättää, että siitä puuttuu kokonaan kirkko, vaikka pappila onkin keskeisellä paikalla.

Kirkon puuttuminen ei sinänsä haittaa Pohjantähden lukijaa, sillä siellä vieraillaan harvoin. Aikanaan sellainen kuitenkin aina oli jonkinlainen kylän keskus. Linnalle, joka ei ollut uskonnollinen, oli myös aikoinaan rippikoulu tärkeä kokemus, josta hän haastattelijalle kertoo aika laajasti.

Kuten tunnettua, Linnasta tuli sitten tieteen akateemikko, mitä voi pitää sangen merkittävänä seikkana ja verrata siihen, että myös Topeliuksesta tuli aikoinaan historian professori. Linnan tapaus on näistä kahdesta kuitenkin ehkä symbolisesti merkittävämpi. Topelius sai kirjoittaa puhtaalta pöydältä, kun taas Linna sai vastaansa lähes koko etabloituneen professorikunnan.

Linna kertoo esiintyessään Ruotsissa saaneensa haastattelijan Dagens Nyheterissä puhumaan valkoisesta valheesta, mikä aiheutti myrskyn Suomessa. Niinpä Hufvudstadsbladet järjesti eräänlaisen ”professoripanelin” väittelemään hänen kanssaan vuodesta 1918.

Professorit olivat ilmeisesti suhtautuneet Linnaan varsin kevyesti, mutta saivat huomata, että tämä olikin tehnyt Pohjantähteä varten runsaasti pohjatöitä ja pärjäsi väittelyssä hyvin.

Tilanne oli epäilemättä epätodellinen: kansakoulupohjalta ponnistava autodidakti panee maan johtavan tiede-eliitin ruotuun heidän omassa leipälajissaan.

Kyllä Linna tässä taisikin panna toimeen tai ainakin aloittaa niin sanotun paradigman muutoksen. Hänen jälkeensä myös akateeminen tutkimus on kohdistanut katseensa uudelle tasolle ja siitähän väittelyssä ennen muuta oli kysymys. Onko sitten menty liian pitkälle, on kysymys sinänsä. Itse sanoisin, että tietenkin on.

Linna ei tietenkään ollut mikään varsinainen historiantutkija, vaan taiteilija, saksalaisittain sanoen Geschichtsmaler, historiamaalari, joka teki näkemästään luonnollista esikuvaansa näköisemmän teoksen. Hän tutustui kyllä huolellisesti alan tutkimuskirjallisuuteen ja ymmärsi, että asioista tiedetään paljon enemmän kuin niistä sanotaan. Kotikylässä niistä puhuttiinkin vain kuiskaamalla.

Linnan esittämää vuoden 1918 kuvaa vastaan on hyökätty monelta suunnalta. Ensinnäkään torpparit eivät olleet mikään ensisijainen sorrettu ryhmä, joka olisi ollut vallankumouksen puolella ja toisekseen kuva paikallisesta papista ja tämän suhteesta torppariinsa oli kovin keinotekoinen. Todellista esikuvaa ei edes voinut löytää. Myös kartanonherraa on pidetty karikatyyrinä ja Linna myöntääkin, ettei kuvaus osu lainkaan Honkolan herrasväkeen.

Mutta kyse olikin ennen kaikkea muusta. Vuonna 1918 kapinoineiden oma käsitys itsestään oli ollut tyystin toisenlainen kuin se kuva, joka heistä oli syntynyt.

Itse asiassa oli päässyt syntymään vahvasti vääristynyt ja yksipuolinen kuva roistoista, ehkäpä suorastaan eräänlaisesta helvetistä nousseista pahoista hengistä (Linna ei käytä tätä vertausta), jotka olivat nousseet kaikkea maailmassa olevaa pyhää ja kallista vastaan ja yrittäneet viattomien joukkomurhaa.

Linna on halunnut panna tosiasiat paikalleen ja luonut punaiselle puolelle sekä ihanteellisia hahmoja, mikä oli todellinen uutuus, että sitten koko kirjavan kokoelman niitä samoja kyläläisiä, jotka siellä elivät sekä ennen että jälkeen kapinan.

Osa heistä ja usein aivan satunnaisesti valittu osa sitten ei enää elänyt ja Linna kuvaa myös tämän tragedian riipaisevasti. Hänen maalaamansa kuva on jotakin aivan muuta kuin se valkoinen sankaritarina, jota juuri kukaan ei tohtinut Suomessa haastaa ennen häntä.

Linnan voima on ihmiskuvauksessa. Hänen tyyppinsä eivät koskaan ole puhtaita uhreja tai sankareita, jokainen on omanlaisensa ihminen kaikkine ansioineen ja puutteineen. Usein ihmisen kohtalo hipoo kaikessa traagisuudessaan jo koomisuutta.

Linna toi ennen muuta suomalaiseen kirjallisuuteen niin sanotun matalan katseen myös sinne, missä oli rajoituttu operoimaan korkeamman abstraktiotason käsitteillä.

Sodassa, siis tuossa Tuntemattoman kuvaamassa jatkosodassa eivät vain uljaat ja urhoolliset päässeet sankarin osaan. Kyllä siellä kaatui paljon toheloita ja pelkureitakin ja tuskin kukaan vain vakain tuumin suurten aatteiden takia itsensä uhratakseen.

Tosin rintamalla tapasi kyllä myös aivan pelottomia tyyppejä, joilla lienee ollut jokin psyykkinen vika. Kysymys sankaruudesta ei kyllä oikeastaan noussutkaan Tuntemattoman kohdalla suureksi kiistan kohteeksi. Pakkohan se oli tunnustaa, että nuo kuvatut miehet olivat sen nimityksen ansainneet.

Sotatapahtumat on Tuntemattomassa otettu pääosin kirjailijan oman yksikön historiasta ja eräät lähes uskomattomat seikkailut jopa jätetty pois, ettei kuva liikaa värity. Perääntymisvaiheessa Linna itse ei tosin ollut mukana ja perustaa tekstinsä lähinnä haastatteluihin.

Lopussa kuvatun vastaiskun osalta hänellä on myös hieman epäilyksiä kuvauksen autenttisuudesta. Tiedä häntä. Isäni oli juuri niissä porukoissa ja sotapäiväkirja antaa kyllä tukea siihen, että vastaiskuihin riitti vielä uskomattomasti virtaa. Nuoret pojat eivät uskoneet, että heitä noin vain voitetaan ja Linna muistelee, että vielä heti sodan jälkeen joku pohdiskeli, että kaikki olisi mennyt ihan toisin, jos joka ukko olisi taistellut yhtä hyvin kuin komppanian parhaat…

Ei sotiminen, vaan sen sijaan soturien kiroilu, purnaaminen ja kaikenlaiset sivuseikat aina jonkin nostomiehen suhtautumisesta lottaan herättivät kiivaan reaktion. 1950-luvulla arvet olivat vielä aivan tuoreita.

Tuntemattoman arvostelu oli luku sinänsä. Monelle lienee yllätys, että Linna itse arvioi V.A. Koskenniemen kirjoittaneen Tuntemattomasta laadukkaimman arvostelun. Moni muu sen sijaan kompastui lillukanvarsiin ja Havun tapaus oli jo historia sinänsä. Tuskinpa se lienee kirjalle lopultakin oilleen muuta kuin mainosta.

Linna ei sitten ollut mikään työläiskirjailija ja tämän hän usein toteaakin. Hän oli ja halusi olla ennen muuta kirjailija ja toimiminen työläisenä oli hänelle jonkin aikaa varsin vastenmielinen pakko. Työväenliike jäi vieraaksi, mutta sitäkin läheisempi oli e kuuluisa Mäkelän piiri, jossa tamperelaiskirjailijat kohtasivat.

Kuten aikanaan Kivi, myöskään tuo suomalaisista suomalaisin Linna ei ponnistanut vain kotimaiselta pohjalta. Maailmankirjallisuuden valiot olivat hänelle tuttuja jo nuoresta pitäen. Näissä julkaistuissa haastatteluissa hän ei kyllä kovinkaan paljon puhu Tolstoista, joka minun  mielestäni näyttää hyvin selvältä esikuvalta, aina tiettyjä hahmoja myöten (Vilho Koskela – kapteeni Tušin).

Itsepähän lienee paremmin tiennyt, vaikka eihän kirjailija useinkaan tiedä, mistä ”varastaa”, kuten Linna kirjan lopussa toteaa. Ongelmaksi voi pikemminkin tulla se, että varastetaan liian vähän kuin että sitä tehdään liikaa.

Tähän voinee yhtyä. Linnan kansallinen merkitys on valtava ja taitelijana hän on paitsi nerokas, myös suuri uudistaja, joka varsin tietoisesti pelasi suomen kielen murteiden koko kirjolla. Niin sanotut modernistit eivät aina halunneet tunnustaa hänen tuotantoaan edes taiteeksi, mutta nyt lienee jo mahdollista todeta, kuka näistä jouti historian roskakoreihin ja kuka ei.

34 kommenttia:

  1. Kiitos mainiosta Linna -kirjoituksesta. Kunpa muutaman kymmenen vuoden kuluttua joku lahjakas kirjoittaja tekisi paradigman muuttavan ruumiinavauksen myös nykyiselle (suomalaiselle) hulluuden ajalle.
    Pentinkulmalaisten kirkko oli muuten tietenkin kirkonkylällä, jonka esikuva lienee ollut Urjala.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä kai. Mutta eivät kirkot yleensä pappilasta ihan hirmuisen kaikana olleet.

      Poista
    2. Unkonown. "Kunpa muutaman kymmenen vuoden kuluttua joku lahjakas kirjoittaja tekisi paradigman muuttavan ruumiinavauksen myös nykyiselle (suomalaiselle) hulluuden ajalle." Juuri näin. Hulluushan ei kuitenkaan koske vain suomalaisia, vaan se on mielisairausepidemia, josta on tullut pandemia.

      Ikäloppuna kääkkänä en virallisen elinajanodotuksen puitteissa varmaan ehdi sitä näkemään, mutta toisaalta ikuisesti uhmaikäisenä terveyshörhönä aion tehdä kaikkeni kumotakseni tämän virallisen elinaikaennusteen ja katsoa loppuun aikamme hulluuden nousun, uhon ja tuhon.

      Linna ehti saada vastaansa konservatiivisen maailman viime rippeet, joista taisi todella olla enemmän mainoshyötyä kuin haittaa, eivätkä vasemmiston taistolaisetkaan pystyneet Linnan muureja järkyttämään, mutta vasemmistolaisuushan on kuin sitkein virustauti. Kerran pesiydyttään yhteiskunnan rakenteisiin se kalvaa sen terveyttä ja puhkeaa julkitaudiksi aikansa muhittuaan. Nyt on se aika. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

      Poista
    3. Kyllä se vielä tehdään, mutta se vaatii ajan tuomaa henkistä etäisyyttä. Aikakausien ruumiinavaukset kun eivät synny reaaliajassa.

      Poista
  2. Minulla on kymmenen sisarusta, suuria ikäluokkia maalaisia, mutta en ole koskaan kokenut yhdenkään läähättävän Väinö Linnan edessä, muutama käynyt kouluja enemmän kuin kansakoulun, sekä isä että äiti rintamamiehiä. En koe pientäkään syytä hävetä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aplodeja siitä, mutta tuo idea jäi hieman hämäräksi.

      Poista
    2. Taisi jäädä loppukappaleen adjektiiveihin nerokas stalinvaihde päälle?

      Poista
    3. No itse asiassa lähden kyllä myös siitä, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen, ellei hieman parempikin, mutta tässä tapauksessa toteutuu taas se Kolumbuksen munan tarina: olisihan sen muutkin voineet tehdä, mutta kun se oli hän, joka teki.

      Poista
  3. Toini Havun kritiikki Tuntemattomasta oli ihan kohdallaan ja osuva, jos katsotaan vakiintuneista kirjallisuuskriteereistä käsin. Valtava kiinnostus ja kysyntä rivimiesnäkökulmaa kohtaan on toinen asia, joka tuotti suuret myynti- ja lukijaluvut.
    Linnahan kirjoittaa erittäin elävästi ja kiinnostavasti.

    Pohjantähdessä Linna on sitten ruvennut kuvaamaan historiaa laajemminkin ja pyrkii antamaan kokonaiskuvaa tapahtumista, toki tavallisten ihmisten kautta. Tuntematon on tässä suhteessa aivan erilainen.

    Jos joku yrittää käsittää Suomen viime sotia lukematta muuta kuin Tuntemattoman, niin kovin heikoilla on. Hiukan kärjistäen Jatkosota saattaa silloin vaikuttaa seuraavantapaiselta:
    - Jatkosotaa edelsi jokin Talvisota, joka oli ja meni, vei tosin Rokalta kotitilan, mutta ei kaipaa enempää tarkastelua,
    - Suomen puupäiset johtajat lähtivät Hitlerin yllyttäminä hyökkäämään valtavan isoa suurvaltaa vastaan ilman mitään kunnollista syytä,
    - upseerit eivät yleensä osanneet hommiaan,
    - sotamiehet ja aliupseerit tiesivät, mitä pitää tehdä ja miten,
    - tykistö oli vanhanaikaista eikä siitä ollut juuri mihinkään,
    - ruokahuolto oli surkeaa ja välinpitämätöntä,
    - viesti- ja tiedustelutoimintaa ei ollut lainkaan, ainakaan mainittavaa,
    - sotaa ei oikeastaan johdettu millään tavalla, mutta rivimiesten ansiosta selvittiin sittenkin aika hyvin.

    Mitäpä mieltä olette? Näinkö olivat Karjalan näreet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai se näin on. Yksi näkökulma ei mitenkään voi korvata niitä puuttuvia muita ja niitähän riittää.
      Kyse on vain siitä, että se yksi, joka ennen Linnaa puuttui, oli hyvin tärkeä. Tietenkin sen tulo mukaan kuvaan aiheutti suurta vastarintaa. Mutta niin vain upseeritkin leppyivät sille, ne, jotka olivat tuossa Tuntemattomassa kuvattuja.
      Karjulasta en tiedä. Hänellä oli esikuva, mutta tuo sotamiehen ampuminen tuli muualta. Asiastahan käytiin sitten oikeuttakin.

      Poista
    2. Voisiko olla niin, että Linna oli merkittävä siksi, että toi esiin tuon rintamiesten alhaisen katseen näkökulman, joka sopi tuon aikakauden ulkopolitiikaan. Korkeaa katsetta jo tuolloin ja myöhemmin on riittävästi, että viitseliäs lukija saa kun niin hyvän kokonaiskuvan kuin ylipäänsä on mahdollista.

      Tiivistetystä: Linna esitti toisen näkökulman, jolle oli sosiaalinen tilaus.

      Poista
    3. Niin, ei siinä pelkästä ulkopolitiikastakaan ollut kysymys. Samanlaista sodan profanointia oli kaikkialla, missä kirjoittaa sai, esimerkiksi USA:ssa. Linna kyllä kieltää saaneensa vaikutteita esim, Mailerilta.

      Poista
  4. Sääli, että Rajala ei malttanut ottaa aikaa tehdä tuon uuden materiaalin ja vanhan perusteella täydellistä elämänkertaa. Tämän Waltarielämänkerta oli oivaltava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Yrjö Varpion Linna-elämänkerta vuodelta 2006 on melko täydellinen, turha Rajalan on lykätä markkinoille uutta yritelmää näin pian. Toivottavasto bloggaaja käy käsiksi myös tuoreeseen juhlakirjaan "Väinö Linna - tunnettu ja tuntematon".

      Poista
  5. "Työväenliike jäi vieraaksi,"

    Tämähän on yllättävää siihen nähden, että Pohjantähtihän on oikea punamullan ja erityisesti sosialidemokratian (Kivivuori) ylistyslaulu. Juuri se loi minusta kirjasarjan sosiaalisen tilauksen. 

    VastaaPoista
  6. Kirjojen kanssa elävä ihminen joutuu valitettavasti valitsemaan aika karkein kriteerein sen mikä omien tiedollisten intressien ja omien rajallisten resurssien yhteensovittamisessa antaa optimaalista hyötyä. Panu Rajalasta minulla on niin huonot ennakkokäsitykset, ettei teos tästä esittelystä huolimatta oikein kiinnosta.

    Ennakkoluulojani kuvaa hyvin se, että kun maalataan kuva Linnasta aikansa akateemisen estabhlismentin murentajana, minulle syntyy oitis outo rasonanssi Rajalasta oman aikamme akateemisena auktoriteettina joka Linnaa hyväksikayttäen nyt tekee kirjallisuudelle ihan saman tempun -- eli käyttää sitä härskisti oman pönäkkyytensä pönkittämiseen.

    No joo. Taustalla saattavat vaikuttaa omat kokemukseni ja auktoriteettivastaisuuteni sekä eniten minuun vaikuttaneiden ajattelijoiden antama todistus -- sen enempää Freud kuin Einstein kuin Wittgensteinkaan eivät tulleet akateemisesta maailmasta eivätkä koskaan motivoituneet siellä vallitsevasta armottomasta eriarvoisuuspelistä.

    Kirjallisuuden historia ei kirjallisuudentutkijoille ole muuta kuin erityisin tiedonalalle vakiintunein kriteerein suoritettua skolastista reduktiota. Kukaan siellä ei pohdi sellaisia kysymyksiä kuin romaanimuodon ja edustuksellisen demokratian paralleelia. Ajatushistoria loistaa poissaolollaan.

    Luulisi että Linnan teokset ja varsinkin niiden saama vastaanotto tarjoaisivat nimenomaan sosiologille hyvän ikkunan suomalaisen yhteiskunnan varsin jälkijättöiseen vapautumiseen yksiarvoisen yhtenäiskulttuurin paineesta. Kuitenkin voidaan kysyä: mitä niistä on opittu? Ehkä vain käpertymään omiin pieniin ympyröihin entistä tiukemmin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin, kun Rajala teki itsensä tunnetuksi Sillanpään tuntijana, tutkijana ja tosiasiassa naapurinakin, kerrottiin Tampereella, että nyt voidaan sinnekin vihdoin pystyttää oikea ratsastajapatsas:
      "Panu Rajala ratsastaa F. E. Sillanpäällä"

      Mannerheimin patsaastahan oli silloinkin Tampereella kinattu eikä se ole edes ratsastajapatsas.

      Poista
  7. Linna-paradigma pakista soppaa hörppivinä jermuina rauhoittaa niiden mieltä jotka Lontoon klubeilla ylvästelevät Suomesta maailman turvallisimpana sijoituskohteena saatuaan itse kuninkaan perintökartanon vahdittavakseen, uuden tietoisuuden kasvaessa yleisemmästä tulkinnasta kun parivuosituhantisen yksi-isäisen läntisen ajattelun kaksi veljestä – kristityt ja juutalaiset- olivat joutuneet ankaraan perimyssotaan ääripisteenään holocaust. Eurooppalainen ajattelu meni uusiksi. Viehätysvoima ei olekaan taskussa pompottava paksu lompakko.

    Pablo Picasson Guernica kuvaa sodan mielettömyyttä yhdellä silmäyksellä omaksuttavasti. Kirjojakin löytyy eri puolilta maailmaa haastamaan Pohjolan kyläpahasen sotakuplassa uhittelun.

    Kulttuuri on jotakin mikä tekee elämästä mielekästä antamalla sille merkityssisältöjä. Enää ei Donner tee sitä, on tehtävä itse.

    VastaaPoista
  8. Mitä mielenkiintoisin tämä kirja: Linnan luin 14-vuotiaana eräänä kesänä. Pertti Virtarannan tunsin "väärän koivun takaa", ja kuuntelin aina kuin mahdollista (vaimoni lähtöisin samoilta viljasatakunnan seuduilta) ja Panun tunnen muuten vain.
    Tiettyyn omaan työhöni liittyen luin erityisellä tarkkaavaisuudella, mitä Linna sanoi kapinan taustoista, herätteistä ja menosta. Jossain määrin yllätti, miten voimakkaasti hän vielä Pohjantähden valmistuttua ja Viljo Rasilan kovia faktoja tarjonneiden torppariselvitystenkin jälkeen korosti torpparikysymyksen merkitystä ja torpparien ratkaisevaa asemaa 1918 tapahtumissa. Taisi vähän pönkittää omia asetelmiaan tuossa vaiheessa.
    Itse Linna on eittämätön mestari, ja oli suurenmoisen nautittavaa ja antoisaa kuunnella hänen useita haastattelujaan, jotka YLE joulukuun 100-vuotistolpan seutuvilla esitti, monin uusinnoin: taisin yksintein katsoa ja kuunnella ne kaikki lähetykset!
    Enkä ole naapuripitäjän miehenä jäävi sanomaan, että Panu Rajala on moninverroin mainettaan parempi mies. Varsinainen työmyyrä ja kirjallisuus, teatteri-, elokuva- ja kulttuurimiehenä aivan ainutlaatuinen oloissamme. Tämä siis kokonaisarviona. Liveluennoitsijana mainio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rasila selvitti vuoden 1968 tutkimuksessaan kaatuneiden jakauman perusteella, että varsinaisten torppareiden osuus oli vähäinen. Kuva muuttuu kuitenkin aivan toiseksi, kun otetaan lukuun torppareiden pojat. Siis: Akselit, vaikka eivät juuri Jussit. Tämäkin käy ilmi Rasilan kirjasta. Jostain syystä tämä tosiseikka pyrkii useimmiten unohtumaan.

      Panu Rajalasta olen täsmälleen samaa mieltä kuin Seppo Oikkonen. Eikä ole kyse pelkästään ennakkokäsityksistä vaan ihan "empiriasta" vuosien varrella luetun perusteella.

      Poista
    2. "Nimetön"; Tuo "tittelikysymys" on moneen kertaan puitu, eikä se lopulta ole olennainen, ainakaan silloin kun puhutaan kapinan taustoista ja herätteistä, niin kuin tässä mainittiin.
      Suurten etelän kaupunkien ja teollisuuskeskittymien punakaarteissa ja joukkokokoontumisissa se radikaisoitunut höyry eniten alensi ampumiskynnystä.

      PS. Sama arvo- tai ammattiluokitusongelma pätee sodissa 1939-1945 kaatuneiden ja kuolleiden ihmisten luokitukseen. Nimikkeet, kuka ne kulloinkin on eri asiakirjoihin kirjoittanut (pappi, esikuntavääpeli, kirjuri, komppanian päällikkö, jsp:n tai KS:n lääkäri, sotilaspastori, piiriesikunnan lääkäri tai pappi tms, jonkin tiedonmurun tai vihjeen tms. perusteella). Eli kirjavaa on kirjaus. Totean tämän mm. tuhansia kantakortteja läpikäyneenä.

      Poista
    3. Huuska: Niistä taustoista & höyryistä kahdella vuosien 1917 - 18 erittäin ansioituneella tutkijalla, professoreilla Risto Alapuro ja Pertti Haapala, on kovin toisenlainen käsitys. Pysyttelen siinä, kunnes toisin osoitetaan.

      Poista
    4. Linna haastattelussa ymmärtää kyllä, etteivät torpparit olleet suuri vallankumoukselllinen voima, mutta esittää, että tilattoman väestön tyytymättömyys oli niin laajaa, että se suuresti lisäsi sosdemojen kaikupohjaa. Olihan, tosiaan Suomi se maa, jossa sd:t saivat jopa enemmistön parlamenttiin.
      Onhan se merkittävä taustatakijä. Sitten tietenkin tulevat nämä ei-rakenteelliset nälkä, työttömyys ja vastuuttomuus, jota puoluejohto osoitti kieltäytyessään kunnioittamasta selvää vaalitulosta.

      Poista
  9. Blogisti viittasi siihen, miten "asioista tiedetään paljon enemmän kuin niistä sanotaan", ja lisään vielä: mitä kirjoitetaan.

    Ikaalinen oli 1918 Satakunnan ja Hämeen armeijoiden välitilaa, sivurintama, ja Ikaalisten kauppala valkoisen Suomen eteläisin tukikohta ja puolustusrintama tällä lohkolla.
    Pitkään kiersin arkistoja ja kääntelin papereita selvittääkseni niinkin yksinkertaisen seikan (monien muiden ohella tietysti), että montako venäläistä kaatui tai kuoli Ikaalisten rintamalla?

    Mistään ei tahtonut löytyä tietoja. Joitain vuosia sitten aloin etsiä "maantasalta". Nyt minulla on seitsemän kuollutta venäläistä sotilasta, melko tarkasti paikat ja taisteluvaiheetkin, mutta ei nimiä eikä tarkkoja kuolinpäiviä (eikä -tapoja).
    Kaksi lähintä vainajaa olivat maanneet päiväkausia aitovierellä kahden merkittävän paikallisen talon välisellä karjakujalla. Mielenkiintoisesti isäni ja hänen vanhempansa olivat 1939-1942 ja sitten uudelleen 1945-1946 olleet evakossa noissa taloissa, ensin toisessa ja sitten siirrettynä toisessa: molemmat talot sijaitsevat noin 300 metrin päässä syntymäkodistani ja nykyisestä kodistani.

    Ohut liittymä Pentikulman pappilan torppariin on siinä, että meidän vähäpätöinen evakkotilamme on lohkottu Ikaalisten pappilan maista, ja pellot rajoittuvat eteläisen hautausmaan kuusiaidalle, jossa kauppalan puolustuksen etummaisin linja seisoi koko sodan ajan pahemman järkähtämättä. Ikaalisissa, jossa säätyrajat olivat korkeat, muuten ns. punaisen puolen vainajat 1918 haudattiin ja siunattiin tälle hautausmaalle: siinä poikkeama Linnan Pohjantähden tilanteeseen. Kun Alma kysyi saisiko pojat siunattuun maahan, kirkkoherra toisteli: Ehkä sitten myöhemmin, kun viha lauhtuu.. Täällä kirkkoherra, jonka kirkkoa punaiset tykkimiehet viikkokauden jyskyttivät tykillä tuolta ikkunastani näkyvältä mäeltä (osumatta tosin), oli pystyvä tekemään viimeisen palvelun täällä kootuille vainajille, tunnetuille ja tuntemattomille.
    Historia on pitkä, mutta maailma voi olla myös aika pieni, niin pieni ettei sitä edes tahdo nähdä. Jatkan venäläisten kaatuneiden/kuolleiden kartoitusta kotipitäjäni suunnalla: kutakuinkin varmana siitä, että enemmän heitä oli, näin eräät merkit viittovat. Miksi sitten noin selkeä erillisryhmä on paikallisessa historiassa - ja vähän yleisemmässäkin - jäänyt täysin katveeseen? Siihen taisi liittyä liian paljon erilaisia syitä, jotta siihen olisi parantunut puuttua?

    VastaaPoista
  10. Se on romaani

    Ihmettelen edelleen. Eikö Suomessa vieläkään ymmärretä, että Väinö Linnan pääteokset Tuntematon ja Täällä P-tähden alla ovat kaunokirjallisia romaaneja.
    Ne siis eivät ole historiaa dokumentoivia teoksia, joissa lähdemateriaalia on hankittu arkistoista ja vaikkapa oikeuden päätöksistä.
    Tuntemattoman käsittelyssä verrataan, ettei JR.28 niin ja noin liikkunut ja sotinut.
    Tuntemattoman aineisto on Linnan päästä.
    Juuri Tuntemattoman saama laaja kansainvälinen huomio todistaa, että se on kaunokirjallisuutta.
    Ei monessa maailman maassa tunneta kovinkaan suurta kiinnostusta Suomen sotahistoriaan ja sen yksityiskohtiin.
    Alkanutta vuotta paremmaksi toivoen

    PekkaK
    Kajaani

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Se on romaani"

      Tupakkahuone, 10. tammikuuta 2021 klo 21.41, ajattelee kuin olisi elänyt pontikkahuoneessa.

      Poista
    2. Romaanihan se on, mutta itse kuulin aikanaan näyttelijä Veikko Sinisaloa, joka ylisti Linnan historiatietämystä. Kertoi mm. Linnan jossain väittelyssä professoreiden kanssa osoittaneen tuntevansa vuosisadan alun tapahtumat tutkijoita paremmin. Lausujan mainetta niittäneen Sinisalon puhe oli niin vakuuttavaa, että toivuin vasta muutama vuosi sitten ymmärtämään Pohjantähden lukemisen lisänneen enemmän sympatioita kuin historiallisten syy-seuraus -suhteiden ymmärtämistä.

      Poista
    3. Linnallehan olisi ollut tarjolla taiteen akateemikon titteli Waltarin jälkeen, mutta hän kieltäytyi siitä ja vaati nimitystä tieteen akateemikoksi. Kekkoselle sopi.

      Poista
    4. Jps haluaa tietää, mistä siihen romaaniin tulivat ainekset, kannattaa lukea muuri tämä kirja.

      Poista
    5. "Se on romaani

      Ne siis eivät ole historiaa dokumentoivia teoksia, joissa lähdemateriaalia on hankittu arkistoista ja vaikkapa oikeuden päätöksistä."

      Ehkä nyt historiaa kuvaavan romaaninkin yleistä uskottavuutta parantaa, ettei siinä ole ilmeisiä faktavirheitä. Jos Tuntemattomassa olisi kuvailtu miten Hitler lenteli ilmapallolla taistelukentän yllä, olisin heittänyt nurkkaan moisen kirjan!

      Kyllä romaanissa saa olla omia arvoja, arviointeja ja tulkintaa, mutta perusfaktojen pitäisi olla kunnossa - tai tyylilajin fantasia/vaihtoehtoinen historia. Sen sijaan muistivirheet ovat inhimmillisiä erehdyksiä.

      Tahallisia virheitä/vääristelyjä sisältävä romaani on pirullinen tapa mustamaalata kohdettaan. Haluaisitko itse joutua romanin päähenkilöksi, jossa Sinut leimattaisiin jollain yleisestä halveksuntaa herättävällä tavalla ja protestoidessasi todetaan, että se on "vain" romani/eiku ironiaa?

      Poista
    6. Mitä historiallisia lipsahduksia Linnan teoksissa oikein on? Ainakin laulu Matin kuolleesta muijasta ja ahneesta papista, jonka Kivivuoren Otto esittää Koskelan kattotalkoissa vuonna 1885. Laulu syntyi kuitenkin vasta 1900-luvun alussa. Edelleen Kansan Lehdessä julkaistut kuvat Laurilan häädöstä, vaikka vuosina 1906-07 lehdissä ei vielä ollut valokuvia. Sekä "koko yleisön" yhtyminen Taneli Kuusiston Suomalaiseen rukoukseen Leppäsen Valtun hautajaisissa joulukuussa 1939, vaikka kappale oli esitetty ensimmäistä kertaa Helsingissä vain muutama päivä ennen talvisodan syttymistä.

      Poista
    7. Ne ovat tosiaan luokkaa "viinakauppa tulee siinä vasemmalla ennen rajutakauppaa" vaikka asia oikeasti olisi toisin päin. Kyllä Linna hyvin läksynsä luki.

      Poista
    8. Riittävällä tarkkuudella.

      Poista
  11. Kymmenisen vuotta sitten Iisalmeen vihavais-turkulaisittain perustettu kaupallinen turpeeseensidontaradio Sandels soittelee levyjä ”Raatteen tiellä”, mutta houkuttelee nyt mainostajia kunnallisvaalien alla hokemalla ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen”. Pari vuotta ennen Radio Sandelsin syntyä julkaistussa kirjassa kerrotaan 1960 luvulla kuunnellun Beatlesia ja Rollareita kotonamme Sonkajärvellä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.