keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Älymystölle paljastettu yllätys

 

What do you want to do ?
New mail

Valistusta sodan keskellä

 

Moni tuntee Valentin Kiparskyn kirjan Suomi Venäjän kirjallisuudessa ja sitähän on tapana aina lainata, kun on tarvetta viitata tutkimuksiin, jotka koskevat venäläisten kuvaa Suomesta.

Suomalaisista ja suomalaisuuden imagon kehittymisestä kirja antaa hyvin sympaattisen kuvan. Tšuhnan leikillistä pilkkaamista harrastettiin Venäjällä 1800-luvun puolimaissa, eli sen jälkeen kun vasta vallatun maan romanttinen potentiaali oli saatu käytettyä kaunokirjallisuudessa.

Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli pääkaupunkilaisen älymystön kuva maalaistolloista, joilla ei ollut edes omaa kirjallisuutta ja joiden kyky oppia ääntämään venäjän kielen äänteitä näytti olemattomalta, ei kai voinut mitään muuta suhtautumista odottaakaan. Ei se suhtautuminen suomalaisuuteen kotimaisten svekomaanien keskuudessa sen parempi ollut, pikemminkin päinvastoin.

Mutta 1800-luvun lopulla Suomi alettiinkin sitten ottaa tosissaan. Pietarin taakse oli todella kasvanut valtio, joka monessa suhteessa meni jo Venäjän edelle ja sitä paitsi suhtautui emämaahan koppavasti, ainakin yläluokkaisten edustajiensa välityksellä.

Kiparsky kuvaa sitä, miten tuon ajan ns. edistykselliset kirjailijat tekivät pilaa tuosta suurvenäläisestä kvassipatriotismista: oman typeryytensähän nuo Suomi-syöjät paljastivat kadehtiessaan ja paheksuessaan suomalaisia.

Mutta Kiparsky ei esitä esimerkkejä varsinaisesta Suomen-vastaisesta tai suomalaisuutta halventavasta kirjoittelusta, vaikka varmasti hyvin tunsi myös sitä. Siihenhän olivat suorastaan erikoistuneet muutamat lehdet, kuten Novoje Vremja ja Moskovskije Vedomosti. Jälkimmäinen oli jopa koonnut Suomi-artikkeleitaan kirjaksi.

Sitä paitsi oli olemassa peräti erityinen lehti Okrajny Rossii, jossa suurvaltasovinistit kurmottivat kansallisia vähemmistöjä: suomalaisia, puolalaisia, juutalaisia. Sen julkaisemia artikkeleita levitettiin myös kirjasina Venäjän kansan herättämiseksi huomaamaan separatistiset vaarat.

Tämä niin sanotusti publisistinen toiminta toki kuului lähinnä tietokirjallisuuteen, mutta olipa mukana myös esimerkiksi laajoja matkakuvauksia (esim. Vera Želihovskaja, ks. teostani Itäraja häviää).

Kun tällainen aines jäi Kiparskyn kirjasta pois, syntyi hämmästyttävä lopputulos: keskellä totaalista sotaa julkaistiin maassamme kirja, joka todisti, että vihollisella on meistä sympaattinen kuva!

No, suomalaisten itsetunto oli kukaties maailmansodan välisen ajan urheilumenestysten ja talvisodan jälkeen niin korkealla, etteivät he asiaa lainkaan edes ihmetelleet. Oikeus ja kohtuushan se oli, mutta olipa se nyt ainakin huomionarvoista, että vihollinenkin harrasti oikeutta ja kohtuutta…

En tiedä, missä määrin Kiparskyn teos palveli Suomen sotaponnisteluja, mutta ehkä se ainakin edesauttoi rauhanpyrkimyksiä, jotka keväästä 1943 lähtien olivat Linkomiehen hallituksen tärkeimpänä tavoitteena. Mikäli sen sijaan olisi haluttu jatkaa sotaa fanaattisesti, olisi Kiparskyn kirja ollut ehdottomasti kiellettävä ja sen sijaan propagoitava vaikkapa Eino Railon kirjaa Valittu kansa ja luvattu maa. Siinähän kerrottiin, mitä viholliselta oli odotettavissa.

Kiparskyn kirja oli siitäkin huomionarvoinen, että vain vähän muutettuna siitä saattoi ottaa uusintapainoksen heti sodan päätyttyä. Samaan aikaan sensuuri iski aivan viattomiinkin sotakirjoihin ja sellaisiin opuksiin, joissa uumoiltiin venäläisvastaisuutta.

Suomalaisuudella oli Venäjällä vanhastaan hyvä maine, kuten moskovalaisen Maria Leskisen tutkimukset suomalaisten etnografisista kuvauksista Venäjällä osoittavat (ks. https://inslav.ru/people/leskinen-mariya-voyttovna ). Yleisesti ottaen kuva on niin myönteinen, ettei siitä ole varaa valittaa.

Suomessa taas kielteinen Venäjä-kuva syntyi ja nousi sitten jopa  vallitsevaksi, kun aggressiivisen imperialismin vaikutusvalta Venäjällä kasvoi.

Kuten olen toisaalla (ks. Itäraja häviää, Otava 2011, Столетия соседства, Нестор-История 2017) osoittanut, suomalaisten kuva Pietarista ja sen asukkaista oli 1800-luvulla erittäin myönteinen, siihen saakka, kunnes imperialistisen politiikan varjo sekoitti siihen yhä enemmän pelkoa. Siirtymävaihe näkyy havainnollisesti Juhani Ahon Pietari-kuvauksesta vuodelta 1891.

Yleisesti ottaen siis suomalaisten ja venäläisten väliselle suhteelle oli 1800-luvun jälkipuoliskolla ominaista tietty kunnioitus ja arvostus, joka oli jopa molemminpuolista. Kun idylli särkyi, olivat russofobian uranuurtajina maassamme erityisesti ruotsinkieliset, yläluokkaiset piirit, joiden suhtautuminen myös suomalaiseen kansaan oli ylenkatseellinen. Tämä tietenkin koskee vain ns. svekomaaneja.

Sikäli kuin 1800-luvun lopun sanomalehtiaineistosta voi päätellä, venäläisellä taholla loukkauskivenä oli se erityinen suomalainen ja ennen kaikkea juuriltaan suomenruotsalainen patriotismi, jota esimerkiksi Runeberg edusti. Vaikka runoilija tunnetusti oli tietyssä vaiheessa jopa aktiivisesti pyrkinyt miellyttämään venäläisiä, edusti hän joka tapauksessa suurvaltasovinistien kannalta ”väärää” isänmaallisuutta: suomalaista separatismia eikä yleisvaltakunnallista patriotismia.

Suomalais-venäläisessä konfliktissa 1800-luvun lopulla kyse olikin ennen muuta yläluokkaisesta venäläisestä sovinismista versus yläluokkainen, etupäässä ruotsinkielinen suomenmaalainen separatismi, joka suhtautui venäläisyyteen sekä pelokkaasti että koppavasti.

Toki oli olemassa myös se aika merkittävä ruotsinkilinen yläluokkainen elementti, joka oli kotiutunut Venäjälle ja ihastunut sikäläisen herrasväen elämäntyylin, jossa komeasti eläminen alaluokan kustannuksella oli elämäntapana ja kutsumuksena. Juuri se oli maamme venäläistymisen agenttina, vakuutti aikoinaan vanhasuomalainen Agathon Meurman.

Tämän luokan poliittinen merkitys jäi kuitenkin pieneksi.

Suomalais-venäläisen konfliktin olemassaolo voidaan havaita jo varhain, mutta lähinnä potentiaalisena vaarana. Kansanomaiselle tasolle tämä konflikti saatiin vasta mobilisoimalla joukot ”valapattoista” keisaria vastaan 1800-luvun viimeisinä kuukausina.

Kuten tunnettua, tämä onnistui ja pian suomalaiset neitoset alkoivat ehdottomasti kieltäytyä venäläisten upseerien huomionosoituksista ja uudesta pakkovenäjästäkin tuli kouluissa vihattu ja halveksittu aine. Aivan pienetkin venäläistämisen merkit saivat suomalaisen – nyt myös suomenkielisen- isänmaallisuuden takajaloilleen, katukilvistä ajurien asuun.

Tämähän oli sinänsä luonnollista ja normaalia nationalismia, jonka venäläiset byrokraatit olivat tyhmyyksissään herättäneet. Runebergin kansakuntakäsitys oli jo heti tuoreeltaan onnistuneesti myyty myös suomenkieliselle kansalle, ja venäläiset yrittivät turhaan tai ainakin lähes turhaan hajottaa suomenmaalaisia rivejä. Toki vanhasuomalaiset aluksi pysyivät kovina kannallaan.

Tässä kuitenkin tekee mieleni tehdä 1800-luvun suomalaisten ja venäläisten suhteesta niin sanoakseni rahvaan tasolla se huomautus, että siitä näyttävät puuttuvan sekä aktiivinen vihamielisyys että myös sellainen imartelu, joka ilmenee matkimisena. Vain Sörkan sakilaisten keskuudessa venäjän kieli sai edes jonkinlaista jalansijaa, eikä venäläinen asu koskaan juurtunut Suomeen.

Vain Karjalassa ja erityisesti tietenkin ortodoksisessa Raja-Karjalassa venäläisyys oli vuosisatojen mittaan vaikuttanut merkittävästi. Kuitenkin myös Suomen ortodoksisissa piireissä oli voimakasta pyrkimystä irtautua Venäjästä, mikä aiheutti konflikteja jo 1800-luvun puolella.

Kun Suomessa vakituisesti asuvien venäläisten määrä oli autonomian aikana aivan mitätön (vuonna 1897 noin 6000 maan 2,7 miljoonasta asukkaasta), ei myöskään varsinaiselle suomalais-venäläiselle etniselle konfliktille ollut edellytyksiä.

Varsinainen etninen, venäläisiin yleensä kohdistuva vihamielisyys näyttää syntyneen vasta ensimmäisen maailmansodan aikana ja tarkemmin sanoen silloin, kun Venäjän hajoavan armeijan monikymmentuhantiset joukot vuoden 1917 helmikuun vallankumouksessa päästettiin vapaasti juhlimaan maamme pieniin kaupunkeihin.

Vuoden 1918 verilöylyt nostivat sekä punikkeihin että ”ryssiin” kohdistuvan vihan aivan uudelle tasolle, vaikka etenkin jälkimmäiset olivatkin tässä asetelmassa lähes pelkästään uhreja. Niin outohan se ihmismieli näyttää olevan.

Joka tapauksessa vuoden 1918 tapahtumat olivat Venäjällä aikakauden julmuuksien joukossa liian pieni detalji muuttaakseen jo sitä ennen vakiintuneita stereotyyppejä. Suomessa niiden varjo sen sijaan jäi vaikuttamaan hamaan tulevaisuuteen.

Niinpä sitten Valentin Kiparskykin, hahmotellessaan Suomen kuvaa Venäjän kirjallisuudessa, pystyi saamaan aikaan vain varsin myönteisen hahmon. Kun sitä verrataan suomalaiseen Venäjä-kuvaan nimenomaan vuoden 1918 jälkeiseltä ajalta, voidaan todeta niiden epäsymmetrisyys.

Suomessa pelättiin syystäkin venäläistymisen mahdollisia seurauksia, mutta ne eivät suinkaan toteutuneet, vaan kävi jopa niin, että 1970-luvulla venäläisten määrä maassamme kutistui niin pieneksi, ettei heitä usein edes vaivauduttu tilastoissa erikseen mainitsemaan.

Venäjän puolella suomalaistumista ei yleensä tarvinnutkaan pitää edes mahdollisena, vaikka sellaisiakin pelkoja heräteltiin niin sanotun panfennismin yhteydessä.  Tämäkään pelko tuskin lienee pahoin vaivannut varsinaista rahvasta ja kaiken kaikkiaan kansallisten fobioiden esikunnat näyttävät löytyvän aika suppeista intellektuellin piireistä.

 Ilman organisointia monet merkittävät ilmiöt myös rahvaan keskuudessa luultavasti jäisivät melko mitäänsanomattomiksi.

Kuten laulussa lauletaan: ei synny oikeutta ilman taistelua, ei synny taistelua ilman yhteistä rintamaa…

9 kommenttia:

  1. Hyvin mielenkiintoista!

    Jos blogin tarkastelukulmaa hieman aikaistaa, voisi kuvitella, että venäläisten kuva suomalaisten keskuudessa ei aina ole ollut noin hyvä (esim Isonvihan jälkeen). Jos tarkastellaaan Ruotsin vallan aikaa, onko tutkittu millainen se silloin oli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen jonkinlaisen yrityksen nähnyt. Aineistoa on vähän. Tietenkin aikakaudet ovat erilaisia. Tarkiaisen tutkimus ryssävihan varhaismuodoista viittaa siihen, että potut maksettiin pottuina.

      Poista
  2. Vaikka aloitus koski neuvostoliittolaisten/venäläisten yllättävän myönteistä suhtautumista suomalaisuuteen sodan aikana sekä aiemmin, niin on ilahduttavaa (ja kotoälymystölle vissi edelleen jonkinlaisena yllätyksenä), että venäläiset suhtautuvat yhä myönteisesti Suomeen. Niin Ville Haapasalot, Timo Vihavaiset, Ilmari Schepelit ym.ym. ovat saaneet sen huomata vuosien saatossa. Tuore levada-tutkimus vahvisti taas kerran tämän tosiaian, joka aivan liian usein jää piiloon negatiivisten itäuutisten aalloissa:

    Suomen Moskovan-suurlähetystö ja Pietarin pääkonsulaatti teettivät kesällä 2019 tutkimuksen, jossa selvitettiin venäläisten mielikuvia Suomesta. Kyselyn toteutti tutkimusyhtiö Levada Market Research ja siihen vastasi yhteensä 1 600 henkilöä eri puolilta Venäjää. Tutkimus tehtiin nyt toista kertaa – edellisen kerran se toteutettiin kesällä 2017. Tänä vuonna tutkimus toteutettiin erilliskyselynä myös Pietarissa ja Pietaria ympäröivällä Leningradin alueella.

    Venäläisten suhtautuminen Suomeen koheni
    Tutkimuksen mukaan lähes kolme neljästä (71 %) venäläisestä suhtautuu Suomeen hyvin tai erittäin hyvin. Edelliseen tutkimukseen verrattuna Suomeen myönteisesti suhtautuvien osuus kasvoi kolmella prosenttiyksiköllä (2017: 68 %). Lukumääräisesti laskettuna lisäys on noin 3,5 miljoonaa täysi-ikäistä kansalaista. Negatiivisesti Suomeen suhtautuvien osuus laski 10 prosentista 5 prosenttiin, eli määrällisesti heitä oli noin kuusi miljoonaa vähemmän kuin vuonna 2017.

    Kaikkein myönteisimmin Suomeen suhtaudutaan nuorten keskuudessa (ikäryhmässä 18–24-vuotiaat: 78 %) sekä suurissa kaupungeissa. Moskovalaisista 86 % ja pietarilaisista peräti 95 % suhtautuu Suomeen myönteisesti tai erittäin myönteisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saisikohan tämän mitenkään katajaisen kansamme tietoisuuyteen?

      Poista
    2. Tuo luku olisi hyvä pyrkiä säilyttämään, vaikkei Venäjä mikään gallupkratia olekaan.

      Poista
    3. Mahdollisen väärinkäsityksen takia vielä täsmennys, että Kiparskyn kirjahan ilmestyi Suomessa ja suomeksi. Itse tekijä oli tosin syntyisin Pietarista, mutta oikeastaan saksalaista sukua.

      Poista
    4. Veikkaan että osan tietoisuudessa se on. En sitten tiedä miten EU:n lobbaus koneistot toimiiko ne oikeasti. Että onko se mielikuva todellisuudessa tullut väen päähän mitä markkinoidaan. Itse asunut ikäni pääkaupunkiseudulla ja täällä nyt lähtökohtaisesti on venäläisiä ym. muunmaalaisia. Karjalassa liikkuessa ja sielä olevien kanssa jutellessa hyvin tyypillistä ollut että ovat käyneet vuoronperään rajan yli, molemmin puolin.
      Parhaimpia mitä kuullut kaupankäynnistä oli kun venäläisiä oli tullut lvi-alan tukkuliikkeseen. Sieltä toiset shoppailleet kuin normikaupassa. Lainsäädäntö kielsi myymästä yksityishenkilöille. Toinen luullut että kyse ollut rahasta ja latonut vain lisää. Jossain kohtaa kun kyselyitä ollut enempikin niin tehneet jonkun erillis kortin tms. et kyenneet myymään heillekkin. Tiedä sitten millaisia ollut silloin aikanaan hanat sielä kun täältä tulleet ostamaan. Nykyäänhän kun ikea myy, niin osa putkiliikkeistä ei suostu asentamaan kun ole varmuutta toimivuudesta ja vakuutus ei sitten välttämättä kata jos sattuu vesivahinko. Toisaalta joskus vielä nähnyt niitä britti versioita missä käännellään kylmää ja kuumaa mikä tuntuu niin vanhan aikaselta. Toisaalta mökillä ollessa palautuu mieleen kuinka hyvin sitä asiat on kun se vesi tulee ylipäätään hanasta.
      Ja tuli kanssa sekin mieleen kun joskus kuulin et venäläiset kokeneet irtoleivän myynnin jotenkin muistona neuvostoajasta tms. ns halpana. Kun taas Suomessa ne on olleet niitä ns. kalliimman puoleisia leipiä.

      Poista
    5. Ongelmanahan tässä lienee, ettei normaalista venäläisestä arkipäivästä ole 90 prosentilla aavistustakaan. Kun siihen sitten luetaan iltapäivälehtien lööppejä ja katsotaan TV:n uutisia, on tulos samanlainen kuin neuvostoaikana venäläisellä kansalla länsimaiden kurjuudesta. Aikanaanhan sekin sitten muuttui päinvsataiseksi, kun luottamus mediaan hupeni.

      Poista
    6. Media on media. Kirjoitettua sanaa, jos kieltä ei ymmärrä ei ymmärrä sanomaa, tällöin sillä ole myyntiä, eikä markkinoita. Sama se on ammattisanastoissa, tyyliin tähtitiede, putkiala, leipomo, maataloustuotannossa yms. Jos ei työskentele kyseisellä alalla, ei ymmärrä mistä puhutaan. Käytännössä sanat ei tällöin vaikuta ymmärrykseen.
      Joitain kirjoja haalinut mitkä käsittelee aihetta, mutten ole kerennyt perehtyä kunnolla. Sen mitä kerennyt selaamaan niin käsittääkseni 90-luvulla tapahtunut suomalaisen median kaupallistuminen on omalla tavallaan muuttanut tilannetta, niin yksityisellä puolella kuin myös ylellä.
      Joskus löysin hauskan memen missä oli kuva brittimedian kahdesta iltapäivälehdistä. Toisessa haukuttiin Thacheria otsikossa ja toinen ylisti. Kai sen voi aatella et jokaiselle jotakin. Kyseessä on kumminkin väestö jolla on monarkia edelleen, mikä saa hieman kyseenalaistamaan joitain tiettyjä näkemyksiä.
      Mutta meillä on yliopisto ihan syystä ja sitä koulutettua väestöä, että me tavallisetkin tallaajat saataisiin sitä tietoa. Kovin tylsäksi käy jos joutuu kuuntelemaan yhdenlaista näkemystä, mitkä monesti perustuu johonkin uskomukseen. Näkemys se on sekin mut sillä niin ole tekemistä taas realismin kanssa.
      Jos nyt tuota corona uutisointia katsonut ja saanut väen pelkäämään omaa varjoaankin, niin joitain huomiota sivussa seuratessa tehnyt.
      Ystävä kertoi viime vuonna noiden ruotsalaisomistuksessa olevien kuntosalifirmojen oleen auki vaikka suomalaiset menneet kiinni. Ja sitten oli tuo itiksen maskipakko, tiedä sitten onko mahdollista laillisesti niin toimia, mutta tuli joskus googletettua ja jäin sitten siihen ymmärrykseen että itis olisi hollantilaisen sijoitusyhtiön omistuksessa mikä selittäisi ehkä tuon vaikutteen.
      Niin tai näin niin ei sieltä iltalööpeistä sitä ns. oikeaa tietoa saa. Sama koskee nettiäkin, löytyy oikeaa tietoakin mutta suht paljon ihan turhaa. Plus tässä pohtinut tuota kun nuo omat nappulat kasvaa ja koulut jonkin verran panostaneet medialaitteisiin että onko se sitten kumminkaan paras tapa kasvattaa, toimia.

      Poista

Kirjoita nimellä.