maanantai 15. maaliskuuta 2021

Erilainen suurmies

 

Sukupolven kellokas

 

Pekka Tarkka, Pentti Saarikoski II. Vuodet 1964-1983. Otava 2003, 720 s.

 

Tässä on laajan elämäkerran kakkososa, joka jo sellaisenaan on laajempi kuin merkittävimpien suomalaisten kirjailijoiden elämäkerrat keskimäärin. Sen lisäksi häneltä on julkaistu paksu nide nuoruuden päiväkirjoja, eikä hänen koko tuotantonsakaan oikeastaan muusta kerro kuin hänestä itsestään.

Varoitan lukijaa siitä, ettei tämä ole mikään kirja-arvostelu saati Tarkan suurtyön analyysi vaan joukko ajatuksia, jotka nousivat mieleeni tuon kirjan lähes loppuun luettuani.

Legitiimi kysymys kuuluu, miksi yksi rapajuoppo kirjailija, jonka tuotantoon ei kuulu ainoatakaan suurta mestariteosta, on saanut osakseen moisen, tuhansien sivujen kunnian?

Vastaus on, että kyseessä oli sukupolven symboli ja jopa idoli käyttääkseni sanan varsinaisessa merkityksessä tätä käsitettä, joka nykyään on latistunut tarkoittamaan mitä tahansa ihannetta tai edes jollakin tavoin esille nostettua ja julkisuudessa huomioitua ihmistä.

Tässä idolin voi joka tapauksessa ymmärtää perinteiseen tapaan, epäjumalana, jopa toteemina, jolla on suuri symbolinen valta ihmisiin ja joka sijoitetaan ajatuksissa kaikkia muita ylemmäksi, vaikka sen olennoima julistus ja logiikka olisivat täysin käsittämättömiä. Sellainenhan taitaa kuuluakin niin sanoakseni jumaluuden ja siis myös epäjumaluuden pätevyysvaatimuksiin.

Suomalaisten suurmiesten joukossa Saarikoski on joka tapauksessa omaa luokkaansa. Juoppojahan meillä, luoja paratkoon, kyllä on ollut, Aleksis Kivestä Eino Leinoon, mutta Saarikoski on ainoa rapajuoppo, joka piti sitäkin asiaa yhtenä merkittävänä missionaan ja edisti alkoholin siunausten yleistäkin tunnustamista omalla esimerkillään.

Vuonna 1937 syntyneenä Saarikoski oli kymmenisen vuotta ns. suuria ikäluokkia vanhempi. Häntä voidaankin pitää eräänlaisena Johannes Kastajana, joka herätteli ihmisiä jo ennen suurta kulttuurivallankumousta, joka oli uudeksi tekevä kaiken.

Toki Saarikosken luova polku jatkui vielä sen jälkeenkin ja epäilemättä hänen saavutuksensa sekä runoilijana että kääntäjänä olivat sittemmin paljon suuremmat kuin 1960-luvulla, mutta profeetan lyhytaikainen rooli liittyi tuohon vaiheeseen ja oli jo ohi silloin, kun kentälle marssivat sinipaitajugendin oikeaoppiset adeptit.

Saarikoskella oli nimenomaan 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuoliskolla suuri tilauksensa ja suuri roolinsa. Häntä voitaneen nimittää kellokkaaksi, jollaiset metsässä laiduntavassa lehmälaumassa vetävät aina mukaansa muut naudat, vaikka ne tuskin varsinaisesti tietävät miksi.

Tässä tapauksessa asia näyttää melko ilmeiseltä. Lapsuus sodan aikana toi varmasti omat traumansa ja koko sodan jälkeinen läntinen maailma tai ainakin sen nousevat suuret ikäluokat olivat henkisesti valmiita jättämään taakseen sen sodan tuskastuttavan perinnön, jota inertian voimasta heille vielä 1950-luvulla tarjottiin.

Viime kädessä kysymys oli kapinasta koko kulttuurin ahdistavuutta (Unbehagen im Kultur) vastaan. Ainoa mahdollinen suunta oli tietenkin epäkulttuuri.

Mainio venäläinen loogikko Aleksandr Zinovjev kuvasi aikoinaan niin sanottua ihmisen kommunaalisuutta vertaamalla sitä fyysisen maailman entropiaan, lämpökuolemaan eli kaiken liikkeen päättymiseen absoluuttisen kylmyyden vallatessa maailmankaikkeuden.

Ihmisellä oli Zinovjevin mielestä luonnollinen taipumus tehdä kaikki helpoimman mukaan, mikä merkitsi myös vastarintaa kaikkea varsinaista kulttuuria kohtaan. Homo sovieticuksen Zinovjev väitti jo päässeen pitkälle matkatessaan tietään kohti todellisen kulttuurin hävittämistä ja kaikkien arvojen tasaamista, mikä merkitsi sosiaalista entropiaa. Neuvostokommunismin ytimessä oli periksi antaminen ihmisluonnolle, joka oli laiska, himokas ja periaatteeton.

En tiedä, kuuliko Saarikoski koskaan mitään Zinovjevista, mutta ainakin hänen tuttavansa ”Lande” Lindfors tunsi hänet. Zinovjev oli jopa Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen.

Sivumennen sanoen Saarikoski kyllä jossakin vaiheessa huolestui entropian kasvun laista -kylmyyskuolemasta, mikä taisi olla kovin kaukaa haettu ahdistuksen aihe.

Tämä on tässä tietenkin sivuseikka, mutta Saarikosken yleisessä kulttuurikapinassa hänen kommunisminsa ansaitsee tulla mainituksi. Mitä se oikein merkitsi, jää epäselväksi myös Tarkan tutkimuksen jälkeen. Todennäköisesti hän ei itsekään tiennyt. Ei hän tuntenut tuon ideologian perusteita sen käytännöistä puhumatta. Kommunismi oli ilmeisesti vain symbolinen vaihtoehto sille, mitä hän ei voinut sietää.

Saarikosken leikkiminen vaikkapa Stalinin terrorilla on hiuksia nostattavaa. Oliko se muka sen pahempaa kuin se, että ihmiset joutuivat lähtemään siirtotyöläisiksi Ruotsiin, jossa he muuten näyttivät viihtyvänkin kiusallisen hyvin.

Tosiasia toki on, etteivät ihmiset -tai ainakaan kommunistit- etenkään Suomessa tienneet oikeastaan mitään enempää suuresta terrorista kuin Gulagista tai Itä-Karjalan isosta vihasta. Kaikkea tätä käsiteltiin korkeintaan kylmin yleiskäsittein. Olihan se Stalin sentään melkoinen manageri, pohti myös Saarikoski.

Saarikosken kommunismi oli aivan tyhjän päälle rakennettua jonninjoutavuutta, jonka todellisena merkityksenä näyttää olleen vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin symbolinen kieltäminen. Neuvostokommunismi nyt vain sattui olemaan käytettävissä sen vastavoimana.

Poliittinen järjestelmä kaikkineen oli runoilijalle toki aivan liian pitkästyttävä ja proosallinen asia tullakseen todellisen mielenkiinnon kohteeksi. Sen sijaan koko yhteiskunnan status quo kaikkine kristillis-siveellisine normeineen oli se todellinen vihollinen  -l’Infame.

Tässä Saarikoski oli hyvin mukana aikansa muodeissa. Englannissa syntyi samoihin aikoihin sodan ja militarismin vastainen sadankomitea ja siellä ja Amerikassa myös aloitettiin vakain tuumin seksuaalivallankumous.

Samat kirjat julkaistiin ennen pitkää niin Suomessa, Englannissa, USA:ssa ja monessa muussakin maassa, sensuurin jäädessä kiristelemään hampaitaan. Aika oli kypsä myös sellaisille julkaisuille, joita pidettiin ruokottomina. Kukapa niistä kärsisi? Sitä kysyttiin nyt.

Seksuaalinen estyneisyys ja muun muassa masturboinnin aiheuttamat traumat olivat keskeinen osa sitä kulttuurin ahdistavuutta, jota vastaan suurten ikäluokkien sukupolvi nousi, hieman vanhempien kellokkaiden osoittaessa tietä.

Seksuaalisten traumojen vaikutus myös runoilijaan oli sitä luokkaa, että vasta kolmannessa avioliitossaan hän kykeni todella seksuaalisesti vapautumaan.

Aiemmista promiskuiteettiharjoituksista ei ollut apua. Ilmeisesti juuri seksiin liittyi nimenomaan uskonnollinen trauma. Uskonnon kysymyksenasetteluista Saarikoski ei koskaan päässyt eroon ja seksuaalisuus suvun jatkamisena oli lähinnä se vastaus eksistentiaaliseen ahdistukseen, joka löytyi kulttuurin ulkopuolelta. Lapsia syntykin viisi.

Kuten sanottu, Saarikoski henkilönä ei, ainakaan saavutuksiensa perusteella ollut mikään merkittävä henkilö. Sen sijaan hän oli sitä kellokkaana, symbolina, jonka hänen ongelmiinsa enemmän tai vähemmän samaistuva nuoriso omaksui ja jonka esille nostamat kysymykset olivat aikakauden kannalta keskeisiä.

Paradoksaalisesti tuon Saarikosken symbolisen merkityksen huippu näyttää sattuneen 1960-kuvulle, jolloin hän sekä runoilijana että kääntäjänä oli pelkkä raakile ja teki toistuvasti aivan kelvotonta työtä. Hänen tärkeimpiä käännöksiään onkin viime aikoina usein korvattu uusilla.

Kun parempaa jälkeä alkoi syntyä, etenkin Ruotsissa Mia Bernerin äidillis-aistillisessa holhouksessa, oli runoilijan aiempi idolin asema jo mennyttä ja nuoriso oli löytänyt uusia, selkeämpiä, latteampia ja jopa täydellisen epä-älyllisiä esikuvia DDR:stä. Neuvostoliitosta saatiin tuskin mitään, kun kukaan ei viitsinyt opiskella kieltä.

Saarikoskea on tarkasteltava ennen muuta aikakauteensa tai aikakausiinsa sidottuna ilmiönä, jolloin hänen seurakuntansa laatu on ainakin yhtä tärkeä kuin hänen roolinsa profeettana.

 Hänen rähjäisessä ja haisevassa, Johannes Kastajaa muistuttavassa henkilössään maamme kulttuuri-ilmastoon tuli jotakin uutta, vanhan murtuminen sai kasvot, vaikka runoilijan mahdollisilla aatteilla ei asiassa ollut paljoakaan tekemistä. Tärkeämpää oli hänen imagonsa, tuo boheemin itsekylläinen ja ylimielinen hahmo, joka tosiasiassa kätki alleen herkän ja pelokkaan pojan.

14 kommenttia:

  1. Uudessa Valamossa käydessäni kävin myös Saarikosken haudalla, mukaanani oli vieminen Alkon aikuisten karkkihyllystä, kostutin siihen huulijani ja loput tarjosin Saarikoskelle.

    VastaaPoista
  2. Boheemin itsekylläinen ja ylimielinen hahmo, joka tosiasiassa kätki alleen herkän ja pelokkaan pojan, edusti tosiaan koko nuorisokapinan aikakautta, varsinkin omassa kotosuomessamme, jonka kansalla on takanaan vuosisatainen historia vieraalla kielellä hallittuna ja alistettuna altavastaajina.

    Romaanimuoto eurooppalaisen uuden ajan ja varsinkin valistuksen tuotteena vaikuttaa nimenomaan henkilöhahmojen kautta. Olen joskus kuvannut romaanimuodon historiaa vertaamalla romaanihenkilöiden identiteettistä edustavuutta samana aikana kehittyneeseen vallan kolmijako-oppiin. Emme voi ymmärtää mitä edustuksellinen demokratia kognitiivisina edellytyksinään tarvitsee, ellemme ymmärrä romaanimuodon historiaa.

    Tuota historiaa on eri yhteyksissä pohdiskellut muun muassa Milan Kundera, jota olen joskus lainaillut omissa pohdiskeluissani.

    Saarikosken antagonismi edusti hyvin aikansa kapinahenkeä, ja sellaisena se on mitä aidoimmalla tavalla sisäänrakennettu myös hänen käännökseensä Salingerin "Siepparista". Siinä Holden Caulfield ajattelee ja puhuu slangia käyttäen, ja niin ikuinen nuorille aina ominainen itseidentiteetin etsintä ja älyllisen rehellisyyden ehdoton vaatimus tulevat dokumentoiduiksi suomalaiseen aikalaistaustaan hyvin istuen.

    Schroderuksen myöhempi käännös on yleiskielen kannalta moitteettomampi, mutta hukkaa jotain olennaista. Luulen, ettei kukaan tätä käännöstä ahmi samanlaisessa mielentilassa, jossa alkuperäisellä teoksella on ollut tunnetut vaikutuksensa ääriajattelijoiden mieliin.

    Vähän samanlainen tragedia on ollut Joycen "Odysseuksen" kääntäminen uudelleen. Tuollaiset teokset ovat ikävä kyllä tietyssä mielessä "kääntymättömiä", joten käännöksissä paistaa aika selvästi kääntäjän persoona. Meillä on sitten Saarikosken Odysseus ja Lehdon Ulysses.

    Ikävä kyllä, on myös niin, että kääntämisen motiivina sen enempää kielenhuolto kuin akateeminen kirjallisuudentutkimuskaan eivät oikein toimi. Saarikoskihan puolusteli omia ratkaisujaan Parnassossa, jossa Juhani Jaskari kritisoi hänen käännöstyötään -- siinäkin keskustelussa kävi ilmi mikä kuilu erottaa eläytyvän nerotyypin tunnollisesta kirjanoppineesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Saarikoski myös hullutteli, teki omia lisäyksiäänkin. Matteuksen evankeliumi oli lähinnä pastissi.

      Poista
    2. Ehkä tietyt kirjat pitäisi asettaa hyllyssä vierekkäin. Siis esimerkiksi nuo alkutekstit ja käännökset Joycen teoksista. Samoin voisi laittaa toisiinsa nojaamaan Tolstoin ja Saarikosken Evankeliumit.

      Wittgensteinin Tolstoi-ihannointia kuvaa se että hän kanniskeli Evankeliumia aina mukanaan, ja muut moraalioppinsa hän ammensi "23 kertomuksesta". Järnefelt suomensi Evankeliumin, ja kyllähän siinäkin varsin väljiä vapauksia otetaan ja tulkintoja tehdään.

      Kun toiseen vaakakuppiin sitten pannaan se minkälaatuisia vaikutuksia tietyt teokset ovat tehneet niitä palvoviin neroihin, ja toiseen vaakakuppin esimerkiksi akateemisten analyytikkojen skolastiset, itsekantavat kirjallisuusteoriat, kuka uskoo kaavoihin?

      Heinrich Bölliä mukaillen, kuka kaipaa veden sijasta H2O:ta?

      Poista
    3. "Tuollaiset teokset ovat ikävä kyllä tietyssä mielessä "kääntymättömiä", joten käännöksissä paistaa aika selvästi kääntäjän persoona. Meillä on sitten Saarikosken Odysseus ja Lehdon Ulysses. "

      Alkukieltä osaamattomalle on suuri ilo, että tuollaisista teoksista on useita käännöksiä: niitä rinnakkain lukemalla voi tavoittaa suuremman häivähdyksen alkukielen ajatuksesta.

      Poista
  3. "Homo sovieticuksen Zinovjev väitti jo päässeen pitkälle matkatessaan tietään kohti todellisen kulttuurin hävittämistä ja kaikkien arvojen tasaamista, mikä merkitsi sosiaalista entropiaa. Neuvostokommunismin ytimessä oli periksi antaminen ihmisluonnolle, joka oli laiska, himokas ja periaatteeton."

    Oliko se ihan näin? Olen ymmärtänyt, että ideologinen päämäärä oli ihmisen henkinen jalostaminen ja korkeakulttuurin tarjoaminen. Myös erilaisia kulttuurin rikkaruohoja pyrittiin karsimaan päättäväisemmin kuin lännessä. Käytännössä homma toki ns ryssittiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaipa tässä jokin poliittisesti värittyneen ajattelun immanenssi toteutuu: pintapuolisesti katsottuna paradoksaalisti värintunnustuja omaa aina nimenomaan universaalin vallan vinkkelin ja huomaa siitä kulmasta katsottuna rahvaassa perspektiivittömyyden oireiston, jonka hän liittää antipaattiseen aatteeseen.

      Neuvostokommunismi kuitenkin tuotti objektiivisesti poikkeuksellisen karkeaa kapitalismia, jossa pääomien hallinta oli keskitetympää kuin se on missään kansallisvaltiossa nykyään. Toki jos mietitään globaalilla tasolla, niin sillä kapitalismi on nykyisin henkisesti sovjeettisempi kuin Neuvostoliitto. Oikeastaan promillella tileistä on jotain aktuaalisesti merkitsevää varallisuutta, siis sitä, joiden sanelemilla ehdoilla nykyään yhteiskuntia "hoidetaan".

      Siinä globaalin paskamyrskyn yhdellä tasanteella, metafyysisen paradoksipyörteen retuuttamina riehuvat sitten uuskonservatiivit, jotka onnistuvat samalla henkäyksellä itse dissaamaan pandemianhoidon tuottamattomana hankkeena sekä viljelemään mielikuvia, joissa pandemiavastuuttomuus on ulkomaalaisten ominaisuus. Aivan kuin näissä ihmisissä olisi sisällä piilossa herkkä ja pelokas poika, joka haluaa omia paijattavan perushuonon paikan - mutta se ei onnistu, koska

      rikkaampien maiden entropiansyömä, omahyväinen ja ylimielinen rahvas on nykyään kauttaaltaan erittäin ahkeraa, himotonta ja periaatteellista. Näissä oloissa ei päänsilityksiä ole tarjolla keltään kenellekään. Ja tässä tavallaan ympyrä sulkeutuu: se henki, jolle kieli ei voi viitata järjestyksen ulkopuolelle, tavoittaa itsensä aina uusilla tavoilla, eikä mistään koskaan opita mitään.

      Aina sama kollektiivinen alitajuinen narsismi. Eletään eskatologisesti ratkaisevalla hetkellä, aiemmin tuntematon uhka vie kaiken ja lässynlää - tähän kirjoon on luettava ilman muuta myös kainsainvaelluseskatologia. Näinhän ei tule ikinä oikeasti käymään, vaan banaali vetää lopulta aina pidemmän korren, joskus uskomattomien mutkien kautta.

      Poista
    2. Zinovjev uskoi myös, että neuvostosysteemi olisi erittäin vakaa, koska se vastasi ihmisen luontaisia taipumuksia.
      Väärässähän hän oli, kuten sitten osoittautui.

      Poista
  4. Kaikki joskus koulua käyneet muistanevat vihreä pallo -vitsin.Olen nähnyt sitä kerrottavan tositarinana Saarikoskesta Vanhan kellarissa.

    VastaaPoista
  5. Ehkä Saarikosken viehättävin - tai vähemmän vastenmielisin - ominaisuus oli se, että hänen kommunisminsa ei ollut dogmatismia, toisin kuin hänen stalinistisilla seuraajillaan. Hänellä se oli yleistä kapinointia, valtakulttuurin kieltämistä. Sekin on tarpeen, jos halutaan uudistua, liike-elämän termein "luovaa tuhoa". Siinä on vain tärkeintä, ettei lapsi mene pesuveden mukana...

    VastaaPoista
  6. Niin pääsen tavallisen ihmisen tasolle, selitti Saarikoski juomistaan. Vuonna -64, kun Vanhan kellari avattiin, sinne mahtuivat kaikki viinaan menevät opiskelijat. Tauno Palo heimoineen piti sitten Eliteä pystyssä. Saarikoski ja Ojaharju alkoivat sitten vetää hajurakoa meihin tavan tallaajiin siirtymällä Hungarian yläkertaan. Alan miehenä osuin useasti samoihin mestoihin. Kerran Atskin bileissä Tabe Slioor istui Penan sylissä ja tietysti minun piti mennä hakemaan Tabea tanssiin. Rukkasethan siitä tulivat. Viimeisen kerran törmäsin mieheen Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla. Silloin hän oli jo viittä vaille vainaa.

    VastaaPoista
  7. Muistuu mieleeni kommentti Tiedonantajasta joskus vuodelta 1974 / 1975. Muistinvaraisesti: ”Saarikoski sairastaa eurokommunimiksi nimettyä tautia.”


    MafH

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "sairastaa eurokommunimiksi nimettyä tautia"

      Onhan se tyhjääkin parempi.

      Poista
  8. Pentti Saarikoski kävi Ikaalisissa ja sammui Kalmaan puimasuuliin, kyydissä oli Mia Berner, joka seurusteli sivistyneiden Kalmaan neitien kanssa. Pentin piti kirjoittaa näytelmä Edvard Gyllingistä, mutta runo siitä tuli. Siinä hän pani Ettin muistelemaan Petroskoissa Kalmaan kotitilan koivukujaa. Siihen tuttu tutkija totesi, että mitään koivukujaa ei ole, vaan jyhkeät lehtikuuset vartioivat tanhualle tuloa. No, tosiasia on, että on sekä koivukuja että lehtikuusikuja, ensin koivut, sitten lehtikuuset.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.