torstai 11. maaliskuuta 2021

Kulttuuri aseena?

 

Erikoistapaus Suomi

 

Simo Mikkonen, ”Te olette valloittaneet meidät!”. Taide Suomen ja Neuvostoliiton suhteisssa 1944-1960. SKS 2019, 332 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että Simo Mikkonen on tehnyt aiheestaan vankan tutkimuksen, joka ansaitsee tulla kaikkien kulttuuria ja sen historiaa harrastavien huomaamaksi. Itse asiassa kirjan merkitys ulottuu paljon laajemmallekin: kulttuuri kun oli myös osa politiikkaa, vaikka sillä oli myös oma, huomattava autonomiansa.

Mikäli joku kuvittelee, että tässä nyt taas on sen surullisen kuuluisan rähmälläänolon kronikka, hän saa varautua täydelliseen pettymykseen. Tämä kirja keskittyy ennen muuta musiikkiin ja esittäviin taiteisiin, kuten tanssiin ja teatteriin. Suomalaisittain kyse oli ennen muuta kaikkein elitistisimmistä taidemuodoista, joiden alalla Neuvostoliitto hieman paradoksaalisesti oli maailman huippua.

Stalinin Neuvostoliitossa ja vielä hänen seuraajiensakin aikana taide oli valtiovallan käsissä ja sitä voitiin käyttää hieman samaan tapaan kuin muitakin aseita. Ainakin voitiin yrittää, vaikka aseena klassinen taide oli aivan tehoton. Pikemminkin se oli Neuvostoliiton omaa, pohjimmiltaan hyvin barbaarista ideologiaa kalvava syöpä kuin vasara, jolla olisi voitu iskeä kapitalistista kulttuuria.

Itse asiassa tiulanne oli sama kuin ortodoksisen ja katolisen kirkon välillä: molemmilla on yhteisiä pyhimyksiä, jotka liittyvät aikaan ennen kirkkojen eroamista. Myös suurin osa neuvostoliittolaisten huippujen ohjelmistosta periytyi vallankumousta edeltävältä ajalta ja oli siis yleiseurooppalaista.

Kirjan otsikko tulee Hella Wuolijoelta, joka hurmioitui pian sodan jälkeen Helsinkiin saapuneen Puna-armeijan kuoron esityksestä ja lausui nuo sakramentaaliset sanat. Epäilemättä Neuvostoliiton tarkoituksena olikin katkeran sodan jälkeen iskeä suomalaiseen ryssävihaan ja sovinismiin tuomalla esille Venäjän ystävällisiä kasvoja.

Asia oli myös niin sanoakseni lähellä Stalinin sydäntä. Kuten tunnettua, suomalainen kulttuurivaltuuskunta tapasi Stalinin ja Molotovin puolentoista tunnin ajan Kremlissä vuonna 1945, jolloin käytiin erittäin kiintoisia keskusteluja, joissa sivuttiin muun muassa Mannerheimia. Yhtenä keskustelunaiheena oli se, miten kauan kestäisi suomalaisten ”uudelleen kasvattaminen” Neuvostoliiton ystäviksi. Kun ei pahalla, niin hyvällä.

Arviot tarvittavasta ajasta vaihtelivat viidestä viiteentoista vuoteen, mutta itse asiaa ei toki kukaan kyseenalaistanut. Hymykampanjan huipuksi Stalin ilmoitti samassa yhteydessä, että Suomen sotakorvausten määräaikaa pidennettäisiin.

Olen kirjoittanut asiasta perusteellisesti kirjassani Stalin ja suomalaiset, joten ei siitä tässä sen enempää. Todettakoon vain lyhyesti, että Stalinin ja koko bolševismin ideana oli niin sanotun luokkataistelun kiihdyttäminen: se työ, jota Neuvostoliitto halusi, oli pantava kussakin maassa sen omien ”edistyksellisten” voimien tehtäväksi.

Suora määräily esimerkiksi Suomen kaltaisessa maassa tuottaisi varmasti aivan päinvastaisen tuloksen, kun oli haluttu. Saman johtopäätöksen allekirjoitti Molotov myöhemmässä haastattelussaan.

Mutta kulttuuri, kuten sanottu, on, Bizet’tä siteeratakseni enfant de bohême -il n’a jamais, jamais connu de loi... Itse asiassa juuri Stalin oli 1930-luvulla palauttanut taiteen agitpropista taiteeksi sinänsä. Tämä tarkoitti muun muassa sitä, että suuret taiteen mestarit olivat myös ylivertaisia oman alansa makutuomareita. Politrukkien rooli oli toissijainen ja halveksittu.

Joka tapauksessa Suomeen suuntautui heti sodan jälkeen suoranainen pommitus esittävää neuvostotaidetta ja sen korkea taso löi yleisön ällikällä. Kielimuurin ylikin oli helppo ymmärtää mestareita, jotka puhuivat sielu sielulle, kuten venäläinen sanonta kuuluu.

Stalinin jälkeen suhteet muuttuivat yksipuolisista monimuotoisemmiksi ja myös Suomesta alkoi mennä esiintyjiä ja opiskelijoita Neuvostoliittoon. Joukossa olivat tietenkin kaikkein parhaat nimet, joiden ammattitaito tuossa erittäin vaativassa ympäristössä nousi uudelle tasolle.

Myös vierailut Suomessa nostivat maamme usein ensimmäistä kertaa maailmanluokkaan ja kaiken kaikkiaan kulttuurivaihdon merkitys erityisesti elititisimmillä aloilla oli maamme kannalta erittäin hyödyllistä. Sitä ei kiistänyt mikään poliittinen taho Suomessa.

Taiteen haluttiin Neuvostoliitossa koko ajan palvelevan politiikkaa, mutta se joka tapauksessa toimi eri tasolla kuin esimerkiksi kauppasuhteet. Niinpä ns. yöpakkaset eivät yllättäen häirinneet lainkaan kulttuurivaihtoa. Sama koski Unkarin kansannousua, joka karkotti länsivaltojen kulttuuripiiritkin neuvostoliittolaisen taiteen ääreltä.

Suomi ei tässä asiassa tanssinut muiden maiden pillin mukaan ja tapahtui niin, että siitä tuli todellinen neuvostoliittolaisten huippuesiintyjien mekka. Suomessa myös tapasivat ensi kertaa venäläiset ja amerikkalaiset huiput.

Sattumoisin pohja yhteistyölle oli hyvä myös sikäli, että suomalaisen baletin traditio oli aikoinaan tullut Pietarista ja meikäläiset alan nimet osasivat usein myös venäjää.

Tulkoon mainituksi, että vielä 1980-luvulla suomalaisissa sinfoniaorkestereissa ei ainakaan anekdootin mukaan ollut yhtään juutalaista soittajaa. Venäjällä taas pidettiin selviönä, että juutalaisia oli suurin osa, eikä uskottu lainkaan Suomen tilannetta mahdolliseksi.

Niin tai näin, juutalaisuus oli joka tapauksessa niin sanoakseni poliittisesti arkaluontoinen asia Neuvostoliitossa, koska heillä oli ETY-kokouksen jälkeen periaatteessa ja usein käytännössäkin mahdollisuus muuttaa tykkänään ulkomaille, minkä ei usein haluttu toteutuvan käytännössä.

Tämän kirjan käsittelemänä aikana näin ei vielä juuri tapahtunut ja jo 1950-luvulla täällä työskenteli melko pitkiäkin aikoja myös tätä 5. pykälän kansallisuutta (Neuvostoliiton virallisessa terminologiassa) edustavia henkilöitä. Karkaamisia ei tapahtunut.

Epäilemättä Suomi oli jo 1950-luvulla jonkinlainen gateway, kuten myöhemmin tuli tavaksi sanoa, jopa ylpeillen. Portille harvempi kuitenkaan haluaa jäädä norkoilemaan ja yleensä aina jatkaa matkaa suuntaan tai toiseen. Suomeen kynnys joka tapauksessa muodostui matalaksi alkukankeuden jälkeen.

Suomi valloitettiin kulttuurisesti nimenomaan esittävän taiteen kautta ja mukana oli yllättävästi myös 75-henkinen Eestin akateeminen mieskuoro, johtajana Gustav Ernesaks. Alun perin esiintyjien määräksi oli suunniteltu 200, vaikka tiedettiin, että matkasta tulisi tappiollinen. Virolaisesta Georg Otsista tuli jopa aikansa supertähti Suomessa.

Sen sijaan Neuvostoliiton ns. pehmeä valta, kuten sanotaan, levisi kovin huonosti niin kirjallisuuden, elokuvan tai jokapäiväisen elämän kulttuurin, kuten muodin alalla. Pikaruokaketjuja ja vastaavia nykyisen barbarian instituutioitahan ei vielä ollutkaan. Amerikkalaiset ja yleensä anglosaksit olivat johtaneet populaarikulttuurin trendejä jo ensimmäisestä maailmansodasta lähtien, eikä Neuvostoliitolla ollut siihen mitään sanomista. Nykyisenkaltainen monokulttuuri ei toki vielä vallinnut.

Muuan tärkeä syy Neuvostoliiton huonoon menestykseen muulla kuin korkeakulttuurin alalla oli maan yleinen köyhyys sodan hävitysten jälkitilassa. Suomalaiset stipendiaatit, jotka tuskin elivät herroiksi kotimaassaankaan, olivat usein pöyristyneitä asuinoloista ja muista elämän vaikeuksista.

Sittemmin 1970-luvulla, ainakin Moskovan yliopiston kaltaisissa paikoissa olot muistuttivat lähinnä opiskelijan paratiisia, mutta 50-luvulla -ehkä myöhemminkin- moni tulipunainen opiskelija erosi kotiin tultuaan kommunistisesta puolueesta.  Näin teki esimeriksi Reidar Särestöniemi.

1970-luvulla sanottiinkin, että kehitysmaiden vallanpitäjien kannattaa lähettää poikansa opiskelemaan Moskovaa, jossa he saavat rokotuksen kommunismia vastaan eikä Pariisiin, jossa he menettävät viimeisenkin kyvyn kriittiseen ajatteluun ja tulevat radikaaleiksi. Tämä siis siitä huolimatta, että ulkomaalaiset opiskelijat itse tulivat kyllä silloin mainiosti toimeen Neuvostoliitossa. He joka tapauksessa näkivät, mikä oli käytännön ja teorian ero.

Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteiden hoitamisen koukerot ovat luku sinänsä. Vielä 1980-luvulla neuvostoliittolainen osapuoli teki mitä tahtoi ja jopa mitä sattui ja saattoi käydä niin, että vaihtoon saapuvaa tutkijaa ei tullutkaan, vaikka vastaanottajat menivät Moskovan-junalle häntä odottelemaan.

 Ajan mittaan esimerkiksi konserttitoiminta joka tapauksessa ammattimaistui ja kaupallistui ja Suomi-Neuvostoliitto Seuran sijasta sitä hoitivat konserttitoimistot. Myöhemmin Opetusministeriön Neuvostoliittoinstituutti otti tehtäväkseen laajan työkentän kulttuurivaihdon järjestämisessä.

Kaiken kaikkiaan tämän kirjan esittämä kertomus Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihdosta erityisesti 1950-luvulla on menestystarina. Se kertoo yhteistyöstä, joka oli merkittävää ja hyödyllistä molemmille osapuolille ja epäilemättä oli myös omiaan lääkitsemään sodan haavoja.

Niin sanottu pehmeää valtaa Neuvostoliitto tuskin tällä keinoin Suomessa sai, saati pystyi käyttämään sitä mihinkään päivänpoliittiseen tarkoitukseen. Toki voidaan havaita, että alkuvaiheessa vierailuja keskitettiin nimenomaan vaalien alle ja muihin strategisiin paikkoihin, kuten vaikkapa YYA-sopimuksen tai välirauhan vuosipäiviin.

Suomen tuon aikainen suhteellisen suuri itsenäisyys salli maamme myös hoitaa omia kulttuurisuhteitaan kansainvälisistä konjunktuureista välittämättä. Sellainen toiminta oli ilmeisen hyödyllistä ja saattaisi olla nytkin. Ehkä meillä niin tehdäänkin?

Kun kielestäkin aina kai pitäisi joitakin sanoa, totean, että se on tässä kirjassa hyvää. Voisin kuitenkin todeta, että minusta Šostakovitšin operetti Moskova -tuomenkukkia (Moskva- Tšerjomuški) pitäisi kyllä kääntää siten, että kävisi ilmi nimen viittaavan uuteen lähiöön, siis vaikkapa Tuomenkukkalähiö, Moskova, mikäli lähiön nimi kääntää pitää -miksi pitäisi?

Toinen valitus koskee Maija Plisetskajan etunimeä. Kun se kerran venäjäksikin kirjoitetaan Maija (Майя) ja siten myös äännetään, miksi käyttää ruotsalaista muotoa Maja?

 

32 kommenttia:

  1. Noinhan se oli. Suomalaisena olin tottunut, että koskaan ei pettynyt, kun meni johonkin Neukkulasta tulleeseen konserttiin. Neukkulan romahduksen jälkeen rippeitä tasosta levisi moneenkin länsimaiseen orkesteriin. Täällä Malagassa se oli jopa olennaisen merkittävää ja vieläkin huomattava osa Malagan sinfoniaorkesterin jäsenellä on venäläinen nimi.

    Malagassa sain kokea myös surkeimman esimerkin, sillä tänne tuli venäläinen sinfoniaorkesteri vierailulle ja me vanhasta muistista menimme innokkaina sitä kuuntelemaan. Konserti oli kamalinta mitä olimme koskaan kuunnelleet. Luulen, että Neukkulan korkeakulttuurin hyvällä maineella, sieltä ähti monikin onneton porukka koettelemaan onneaan.

    VastaaPoista
  2. Vuolijoki (jonka musiikin tuntemus ei liene ollut parasta mahdollista) haltioitui Schubertista niin, että määräsi YLE:n musiikkipäällikön, Jouko Tolosen heti hankkimaan kaikki Schubertin laulut eli 'Liedit' (niitä on yli 600) Radion sinfoniaorkesterille.

    Kun musiikkipäällikkö totesi, että laulut on sävelletty pianolle ja laulajalle, pääjohtaja viittasi asiaan kintaalla ja toisti määräyksensä musiikkipäällikölle. Voimme vain arvata, miten kalliiksi 600 laulun orkesterisovituksen tilaus olisi tullut sotakorvauksia maksavalla pienelle Suomelle.

    Klassisen musiikin ('korkeakulttuurin') ja baletin laadukas esittäminen oli NL:lle keihäänkärki, jolla haluttiin osoittaa järjestelmän ylivertaisuus. Samalla se tukahdutti musiikin uusimpien virtausten kehittymisen. Ne virtaukset menivät maan alle, jos niitä jostain löytyi.

    Moskovan radio-orkesterin levytys Gershwinin "An American in Paris" kertoo koruttomasti, miten vääpelimäistä pelkästään jazzahtavan musiikin soitto oli saattoi olla vielä 1960-luvun NL:ssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osoitti, että musiikkipäällikkö ei ollut hallintomiehiä: olisi tilannut ihan normaalit pianosovitukset - tai sitten hukannut määräyksen/tilauksen patterin taakse; kerrankos sitä sopimattomia määräyksiä "hukkuu".

      Poista
  3. Luin 80-luvulla Sitvasin lehdestä kuvauksen vaihto-opiskelusta Neuvostoliitossa. Eivät onnistuneet salaamaan, että siellä oli oikeasti aika kauheaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenellä oli ja kenellä ei. Oli siellä myös fantastisen kivaa.

      Poista
  4. Simo Mikkonen esittelee kirjassaan innoissaan tutkimustuloksiaan: Neuvostoliitto "panosti" Suomen vaaleihin lähettämällä tänne juuri vaalien alla korkean tason kulttuurilähettiläitään esiintymään. Erityisesti hän puhuu paitsi maaliskuun 1945 eduskuntavaaleista myös vuoden 1946 presidentinvaalista.

    Jäin hieman ihmettelemään: tarvittiinko näitä kulttuurilähettiläitä vuonna 1946 tekemään poliittisesti lumoava vaikutus kansanedustajiin, jotka vaalin suorittivat?

    No, poimitaan se marjakin maasta (ja tällä tarkoitan tutkija Simo Mikkosta).

    VastaaPoista
  5. "juuri Stalin oli 1930-luvulla palauttanut taiteen agitpropista taiteeksi sinänsä."

    Tämän olen ymmärtänyt toisin: Stalin ja hänen myöhempi kulttuurisatraappinsa Zdanov kyllä pani kuriin taidemaailman anarkistisimmat avantgardistit, mutta kannattivat sosialistista realismia, jossa muoto oli vanha/realistinen, mutta sisältö sosialistista l.luokkakantaista. Stalin ei ymmärtääkseni kannattanut taidetta taiteen vuoksi ts taiteen autonomiaa, vaan taiteen piti palvella Puolueen peruslinjaa. Ymmärtääkseni juuri syytteet formalismista tarkoittivat juuri tuollaista taidetta taiteen vuoksi -taidetta; miten asia olisi Stalinin NL:ssa voinut ollaankaan toisin: mitään autonomista ts Puolueesta vapaata aluetta ei millekään taholle suotu.  

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ns. sosialistinen realismi syntyi 1931-34 juuri ns. proletarisen taiuteen raunioille. Se nujerrettiin kaikesssa "luokkakantaisessa" vallantunnossaan ja palattiin klassiseen taidekäsitykseen ja vastaaviin kriteereihin.
      Kuka tietenkin täytti nuo kriteerit, aatteellisuuden, puoluekantaisuuden ja "kansanomaisuuden" oli aina tulkintakysyms. Varmaa joka tapauksesasa oli, että esim. baletti ja sinfoniat olivat "kansanomaisia", koska ne miellyttivät myös Stalinia.

      Poista
    2. Meillä on muuten juuri nyt Suomessa paljon 30-50-lukujen neuvostotaiteen tutkimusta. Muuan yleinen havainto on, ettei taiteilija ollut suinkaan puolueen tiukassa hihnassa omassa luomistyössään. Hihnassa toki.

      Poista
  6. "vielä 1980-luvulla suomalaisissa sinfoniaorkestereissa ei ainakaan anekdootin mukaan ollut yhtään juutalaista soittajaa. Venäjällä taas pidettiin selviönä, että juutalaisia oli suurin osa, eikä uskottu lainkaan Suomen tilannetta mahdolliseksi."

    Tämän aasinsiltana kysyisin kukahan mahtaa olla Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan tansiaiskohtauksessa (2002 painoksen 340) orkesterin jäsen mainittu Vietand. Toisessa yhteydessä mainittiin, että tuossa orkesterissa oli pelkkiä maailmanluokan kuuluisuksia, joista "kukaan ei ole sairastunut eikä kieltäytynyt tulemasta". Google ei tuonnimistä kuuluisutta tunne, oliko kyse käännös/transliterointivirheestä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä "Vietand" voisi olla Venäjälläkin vaikuttanut viulutaiteilija Henri Vieuxtemps.

      Poista
    2. Nopea tarkistus vahvistaa, että kyseessä on nimenomaan Vieuxtemps, kääntäjä on hieman hutiloinut:

      "– Мало, мало, – шептал Коровьев, – глядите налево, на первые скрипки, и кивните так, чтобы каждый думал, что вы его узнали в отдельности. Здесь только мировые знаменитости. Вот этому, за первым пультом, это Вьетан. Так, очень хорошо. Теперь дальше."

      Poista
  7. Neuvostoliitolla ei ollut mitään hakoa ns. "soft powerissa". Tämä johti siihen, että taistolaissukupolven innon laannuttua, länsimäinen hapatus vei nuoret sukupolvet mennessään.

    Poikkeuksia oli. Elokuvissa Emil Lotianun ohjaama Mustalaisleiri muuttaa taivaaseein oli vuonna 1977 kymmenenneksi katsotuin elokuva. Hävisi katsojaluvuissa vain niukasti Rocky-elokuvalle.

    Vaikka neuvostotuotantoa näytettiin televisiossa, se ei noussut suomalaisten suosioon. Neuvostoliiton suosituin tv-sarja oli "Kevään 17 hetkeä, jota myös Suomessa näytettiin. Kyseinen Natsi-Saksassa toimivasta neuvostovakoojasta kertova sarja löytyy edelleen youtubesta. Sen kerronta tosin on nykykatsojan silmiin turhan verkkaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenkkiviihde on tyhmille tehtyä p...aa.

      Poista
    2. "Jenkkiviihde on tyhmille tehtyä p...aa." Noin omaa ylemmyyttään esitelleet älymystön edustajat sanoivat jo 1970-luvulla ja senkin jälkeen. Tuon sanomisella ei ollut mitään muuta vaikutusta kuin se, että sanoja saattoi saada älykon maineen itselleen.

      Poista
    3. "Kauppallinen kakka" oli kuulemma tyypillinen teemi jolla haukuttiin elokuvat joita käytiin katsomassa.

      Ihanne taisi olla sen aikaiset puoli miljoonaa maksanut poliittiata "tiedostavuutta" osoittanut elokuva.

      Kuvattiin krapuloissa ja känneissä. Katsomisnautinnon loi tuotannossa käytetty Chileläinen metallikorkkinen myötätunto-punaviini.

      Katsojia yhteensä 500 teattereissa, raivoisat suosionosoitukset "tiedostavilta" kriitikoilta.

      Läjäpäin palkintoja Itä-Euroopan kulttuuri-festivaaleilta.

      Nuorena kuoleminen maksakirroosiin tai muuhun alkoholin aiheuttamaan sairauteen.



      Poista
    4. Jenkkiviihde on tyhmille tehtyä pa..aa, ei se selittelemällä muuksi muutu.

      Poista
    5. Sanonta on tietenkin niin sanotusti asenteellinen, mutta luulen, että asian voisi operationalisoida ja osoittaa myös tutkimuksella.
      Jostakin syystä myös ihmiset, jotka eivät ole tyhmiä, katsovat ja kuuntelevat mielellään tuota kuonaa. Joka tapauksessa se on jo valmistettaessa mitoitettu 11-vuotiaan tasolle maksimaalisen yleisömäärän saavuttamiseksi. Venäjällä kriteerit olivat korkeammalla ja menestys sitten sen mukaista.

      Poista
    6. Ja tunnettu Greshamin lakihan sitten huolehtii siitä, että halpa-arvoinen tuote syrjäyttää ennen pitkää kallisarvoisen.

      Poista
    7. Päteeköhän Greshamin laki kultuuri- tai muihin rajattomasti jaettavissa oleviin tuotteisiin? Olen kuullut niihin sovellettavan ns Madonna-periaatetta ts kaikki haluavat parhaan eivätkä toiseksi parhainta tuotetta.

      Se on sitten toinen juttu, että ihmisten enemmistön maku jo alunperin suosii helppoa viihdettä eikä hitaasti ja vaikeasti omaksuttavaa korkeakulttuuria. Nykyään jotkut nihilistiset tahot pyrkivät häivyttämään kokonaan tuon eron, jonka hahmottamista vaikeuttaa se,että on myös huonolaatuista korkeakulttuuria, "tekotaidetta".

      Poista
    8. Madonna, viittaako se siihen laulu- ja tanssitaidottomaan ämmmänkalkkunaan?

      Poista
    9. "Jenkkiviihde on tyhmille tehtyä p.aa"

      No aika helppo heitto joo. Tokihan Yenkeistä löytyy kaikkea laidasta toiseen, mutta myös ei-roskaa, jos niin tarvis. Itse ainakin katson tv-sarjoja, elokuvia, ym. avoimin silmin, hyvä on hyvää ja huono huonoa. Ja myös Venäjältä löytyy itse asiassa yllättävänkin hyvää tarjontaa, jos vaan osaa etsiä. Siis jos osaa katsoa muutenkin kuin jonkin ideologian lasien läpi. Millä kriittisyydellä sitten haluaa asiaan suhtautua, sen arpokoon kukin tykönään.

      -J.Edgar-

      Poista
    10. Helppo heitto mutta ikävä kyllä tosi.

      Poista
    11. No tietysti, jos keskittyy lähinnä johonkin formaattiin perustuviin idioottimaisiin "visailuihin" ja lähinnä primitiivisimpään katsojakuntaan vetoaviin "huoraajien saari" - tyylisiin perseenketkutuksiin. Mutta esim. HBO:lla on varsin laadukkaita sarjoja tarjolla, eikäpä esim. National Geographicin dokkareissakaan noin yleisesti ottaen ole suurempaa valittamista.

      -J.Edgar-

      Poista
    12. Nekin ovat aika surkeita kun vertaa vastaaviin eurooppalaisiin.

      Poista
  8. Neuvostoliitossa oli populaarikulttuuria, joka jäljitteli länsimaista. Esimerkiksi Nu pogodi (Ну погоди) muistutti amerikkalaista Tom ja Jerry -sarjaa, jota aikanaan Suomessa moitittiin väkivaltaiseksi ja tästä syystä lapsille sopimattomaksi eli juuri sellaiseksi, jota kaikki lapset halusivat katsoa.

    Tässä Nu pogodi -sarjan jaksossa toinen päähenkilöistä tyhjentää ensi töikseen roskiksen, kaivaa sieltä paperossin ja alkaa sauhutella. Ei ehkä ihan parasta mahdollista esimerkkiä lapsille sekään. https://www.youtube.com/watch?v=1K1j8CoOoks

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua,aito elämä on pahasta mutta "hauska" väkivalta hienoa.

      Poista
    2. Tämä Nimetön ei ole liikkeellä vilpittömin mielin, joten keskustelu jää tähän.

      Poista
    3. Pata kattilaa soimaa?

      Poista
  9. Mikkonen Simo, yliopistotutkija
    https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/helan-henkilokunta/mikkonen-simo

    kertoo itsestään, että hän on tarkastellut Neuvostoliiton kulttuuridiplomatiaa ja kulttuurista vaikuttamista myös Suomessa.

    Simo Mikkonen, ”Te olette valloittaneet meidät!”. Taide Suomen ja Neuvostoliiton suhteisssa 1944-1960. SKS 2019, 332 s.

    Teoksen aineiston ajanjakso 1944-1960 on looginen. Se käsittelee stalinismin kautta. Mutta Nikita Hrushtshevin ns. ”kevätnamujen” kautta seurasi brezhneviläinen neostalinismi, joten odotan tekijältä uutta teosta.

    Toivoa sopii, että Simo Mikkonen on kiinnostunut myös neostalinismin aikakaudesta koskien Kremlin/KGB:n invaasiota Suomen sisäpolitiikkaan/nuorisopolitiikkaan ja kulttuurielämään (kulttuurielämään/sisäpolitiikkaan).

    Sanonta ”Te olette valloittaneet meidät!” ei koske ainoastaan hurmaavan loistavaa venäläistä/eurooppalaista klassista kulttuuria. Sanonta vie tässä tapuksessa neostalinismin valloituskulttuuriin.

    Kreml/Politbyro käyttivät valtavia rahavaroja imagonsa kiillottamiseen maailmalla. Se on itsestään selvä asia. Suomeen kustannettiin lukuisia kansainvälisiä laulufestivaaleja nuorisoa varten. Festivaalien mottona oli ”Imperailisminvastaisen taistelun puolesta”. Ei taida olla mikään virhe, jos väitetään, että Kreml/KGB kustansi kaikkien näiden tapahtumien järjestelykustannukset sekä eri puoleta maaimaa Suomeen saapuneiden lauluryhmien majoitus- ja ilo-olot.


    VastaaPoista
  10. Minulle neukkukulttuurin ylivoimainen ase on säveltäjä/laulaja Jan Frenkel. Ei mulla muuta. Mukavaa viikonloppua.

    VastaaPoista
  11. Luokkatoverini Maija Hänninen opsieli balettia Neuvostoliitossa 1970-luvulla.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.