tiistai 16. maaliskuuta 2021

Mukanajuoksijoita?

 

Saarikosken matkaseura

 

Saarikoski on ilmiönä kiinnostavampi kuin henkilönä. Henkilönä hän oli hyvin poikkeuksellinen ja ilmeisesti hän myös halusi olla pikemminkin oman fiktionsa tuote kuin tavallisilla mitoilla mitattava ihminen, jolla on  normaaleja tavoitteita tässä maailmassa.

Pidän todennäköisenä, että hänen ihailijansa enimmäkseen ihailivat juuri tuota boheemin neron imagoa, joka oli irtaantunut suomalaisesta hieman harmaasta ja tylsän hitaasti, joskin vakaasti paranevasta, liian tylsästä todellisuudesta.

Millainen oikeastaan oli tämän profeetan seurakunta, keitä olivat hänen matkatoverinsa (ven. sputniki)?

Vaikka Saarikoski kuoli jo alle 50-vuotiaana, kattaa hänen niin sanottu tietoinen elämänsä sentään yhden sukupolven mitan. Siinä ajassa muuttui sekä maa että kansa ja jopa hämmästyttävän perusteellisesti. Olihan tämä aika itse asiassa aivan ennenkuulumattoman vallankumouksen näyttämö.

Tietenkään itse näyttelijät eivät ymmärtäneet, mitä olivat tekemässä, mutta sehän onkin täysin normaalia. Tällä kertaa kyllä oli poikkeuksellisen irvokasta, kun änkyrät 1970-luvulla huusivat teoriansa osoittamista kurjistumisen kauhuista juuri samaan aikaan kun odottamaton elintason nousu kiidätti kansaa yltäkylläisen yhteiskunnan kulutusjuhlaan.

Joka tapauksessa Saarikosken Neuvostoliittoihailu alkoi Hruštšovin aikana, jolloin stalinismi tuomittiin ainakin puolittain ja kuluttajaystävällisempi politiikka alkoi vihdoinkin kantaa huolta myös sosialismin maan pienen ihmisen tarpeista.

Kun Neuvostoliiton kasvuluvut olivat hyvin imponoivia, voitiin laskea, milloin sen elintaso ohittaisi lännen ja tuossa maassahan sitä paitsi rakennettiin vuodesta 1961 lähtien suunnitelmallisesti kommunismia. Tuon ihanuuden koittamisen rinnalla USA:n elintason ohittaminen oli pikkujuttu, joka sijoitettiin vuoden 1975 paikkeille. Sen jälkeen USA jätettäisiin ”kauas taakse”, kertoi puolueohjelma kaikella arvovallallaan.

Nämä tarinat otettiin myös lännen vastuunalaisilla tahoilla vakavasti. Sekä Englannin pääministeri, konservatiivi Harold Macmillan että Urho Kekkonen pitivät ainakin ylivoimaista talouskasvua monine seuraamuksineen uskottavana asiana.

Suomen akateemiseen nuorisoon eikä juuri muuhunkaan nuorisoon tämä hyvä sanoma ei tuossa vaiheessa tehonnut lainkaan, mikä hyvin ilmeni Helsingin nuorisofestivaalien saamasta vastaanotosta. Neuvostoliiton suuri hetki suomalaisten ihanteena sijoittui 1970-luvulle, Brežnevin kauteen.

Saarikosken kääntyminen uusien jumalien puoleen oli poikkeus. Hän kulki joukkojen edellä ja istui siellä, missä ”rauhanfestivaalin” propagandamaakarit istuivat.

Miksi nuoret intellektuellit eivät menneet Hruštšovin loistavien lupausten perässä, vaan sen sijaan innostuivat vasta Brežnevin lähinnä kornista retoriikasta, voi vain kysyä, vaikka aiheellisempaa on ehkä kysyä, miksi Saarikoski meni mukaan jo kauan ennen suurta taistolaisaaltoa. Hänen kohdallaan kyse lienee paljolta ollut isäkapinasta, vaikka näyttää selvältä, että hän isänä oli paljon kehnompi, poissaolevampi ja ennen kaikkea juopompi kuin oma Simo-isänsä.

Mutta eihän näitä asioita niin rationaalisesti hoideta. Kovin syytös omaa isää vastaan oli Saarikoskella se, että tämä oli ollut epärehellinen. Sitä hän julisti vielä muistotilaisuudessa, mikä tuskin osoittaa erityisen hyvää makua, mutta kaiketi kyllä asian tärkeyttä.

Suuri selittäjä tässä mahtanee olla sukupolviero. Saarikoski kuului toiseen kohorttiin kuin ne suuret ikäluokat, jotka olivat valinneet hänet yhdeksi symbolikseen ja idolikseen -till häften blott förstådd, men älskad desto mer.

Suuret ikäluokat taas olivat todellinen lauma uutta ainesta, jonka takia oli rakennettava epälukuinen määrä uusia kouluja ja joka vyörytti myös yliopiston pelkällä massallaan.

Tämä joukko oli intellektuaalisesti aivan neitseellistä ja otti vastaan miltei mitä tahansa älyllisen perinteen häiritsemättä. Sen keskuudessa syntyi nopeasti eräänlainen körttiläisyyden uusi versio, jonka suuri Siion sijoittui Vainikkalan itäpuolelle.

Saarikosken suuri aika oli ennen tämän suuren junttavallankumouksellisen brežnevismin nousua, aikana jolloin asioista vähän tietävät saattoivat hyvinkin pitää Neuvostoliittoa suurena lupauksena paremmasta maailmasta ja ainakin vaihtoehtona tehottomalle ja saastuttavalle kapitalismille. Moni uskovaisista lienee ollut aivan rehellinenkin, ilman tarvetta ns. kaksoisjatteluun.

1970-luvulla oli jo ilmeisen vaikeaa olla enää sanan varsinaisessa merkityksessä neuvostoliittolaisen kommunismin ihailija. Itse tuon kommunismin julistettu saapumisaika (1980) oli jo 1960-luvulla virallisesti todettu vääräksi ja koko idea haisi pahoin falskille. Eihän siihen tulevaisuuteen kukaan enää uskonut. Vain sana oli jäänyt puolueen nimeen. Kysymys rehellisyydestä nousi nyt keskeiseksi.

Jo vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen olisi luullut karkottavan puolueesta koko älymystön, mutta Suomessa olikin käynyt tasan päinvastoin. Nyt oli aidosti autoritaarisella persoonallisuudella mitä ihailla varauksettomasti. Uskoa siinä vaadittiin, mutta sitähän toveripiireistä löytyi. Kun Neuvostoliitto sitten vuonna 1979 hyökkäsi Afganistaniin, alkoivat uskon sankarien rivit jo rakoilla, mutta täydestä romahduksesta ei ollut puhettakaan. Eivät uusstalinistit mitään pasifisteja olleet tai edes vegetariaaneja.

Saarikoskenkin vilpitöntä mieltä voisi epäillä, mikäli hän olisi normaali järjen avulla orientoituva intellektuelli. Tietoa siitä, millainen Neuvostoliiton historia ja sen nykytilakin olivat, löytyi kyllä Suomestakin yllin kyllin, ainakin vierailla kielillä. Pelkästään suomenkielen varassa olevillakin oli käytettävissään Poika Tuominen ja Unto Parvilahti.

Mutta molemmat nämä olivat niin sanotusti odiöösejä tyyppejä. Argumentum ad hominen oli Neuvostoliitossa ja sitä tukevissa piireissä itse asiassa se viimeinen ja kaunein todiste asiasta kuin asiasta ja niinpä nuo tarinat voitiin vihaisesti lakaista maton alle.

1970-luvun puolivälissä ilmestyin sitten Solženitsynin Gulag, jonka sanoma torjuttiin vanhalla rutiinilla. Arvo Ylärakkolan Gylling-elämäkerta vuonna 1976 toi taas esille totuutta Itä-Karjalan isosta vihasta, josta kyllä oli muutenkin tietoa olemassa, vaikka se pysyi poissa suomalaisesta julkisuudesta.

Suomalaiseen stalinismiin ei näyttänyt tehoavan oikeastaan mikään ja se sinnitteli suurena intellektuaalisen vaihtoehtona aina perestroikaan saakka. Vasta kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri kaikella arvovallallaan kertoi, että valhe oli valhetta, se oli pakko uskoa. Valheellisuudesta syytetty Simo Saarikoski oli tainnut koko ajan ymmärtää asiat poikaansa paremmin.

Traumojahan tuosta aikakaudesta jäi ja jälkikäteenkin monet ovat katkeria, mikäli noita aikoja ja asioita muistellaan, olihan se niin autuasta päästä vapaaksi järjen kahleista ja veisata yhdessä massojen kanssa, olkoonkin, että kyseessä olivat vain ns. kulttuurityöntekijät.

Saarikoski, jonka emotionaalinen veto anti-intellektualismin suuntaan oli ollut hyvinkin voimakas, sai lopulta kylläkseen koko asiasta jo ennen kuin häntä matkan päästä seurailevat massat siihen pystyivät.

Taistolaisiinhan Saarikoski ei koskaan kuulunutkaan, mutta innostui joskus enemmän tai vähemmän vakavasti haikailemaan, että maa, tämä tylsä suomi, tarvitsisi kunnon väkivaltaa. Konekivääri tekisi jälkeä…

Houreitaan setvivän intellektuellin todellista mielenmaisemaa kuvitelmat verisestä sisällissodasta tuskin ihan oikeasti heijastivat. Vähänkö sitä joskus manaillaan, että tarvittaisiin kirvestä tai ainakin suurta nuijaa, kun asiat eivät mene mielen mukaan. On äärimmäisen epätodennäköistä, että runoilija olisi ihan tosissaan ryhtynyt tekemään jotain sellaista kuin kollegat Saksassa.

Romanssi Neuvostoliiton kanssa kesti aikansa ja päättyi aikanaan, kuten muutkin romanssit. Se oli ilmeisesti helpompi kuin suhde Mia Berneriin, jossa heiveröinen juoppo sai jatkuvasti olla altavastaajana ja usein päänahka pullon iskuista haljenneena.

1980-luvun Neuvostoliitto oli jotakin muuta kuin 1960-luvun alun lupaavalta näyttänyt irtiotto, joka tuntui antavan katetta leuhkinnalle: ”Me hautaamme teidät”! Neuvostoideologiaanhan kuului, että juuri tuo valtio oli ihmiskunnan vapautumisen projektin todellinen jatkaja, sen jälkeläinen jolle tulevaisuus kuului. Tiensä päähän ehtinyt kapitalismi oli sosialismin synnyttäjä, jonka aika oli päättymässä, kuten on luonnon järjestys.

Kun Neuvostoliiton kantamien tarinoiden uskottavuus hävisi, siellä alettiin yhä useammin puhua reaalisosialismista. Ellei uskottu ns. tieteellisen kommunismin ennustamaa tulevaisuutta tai edes Marxin ja Engelsin pyhää ja ikuisesti pätevää ajattelua, oli ainakin pakko uskoa Punaisen torin vappuparaateissa esiteltyihin tankkeihin ja raketteihin.

Se ei kuitenkaan jaksanut innostaa Saarikosken kaltaista intellektuellia. Se taisi olla lähinnä vaistomaista antipatiaa. Neuvostosysteemin koittaessa olisivat kyllä pian apurahat loppuneet.

14 kommenttia:

  1. Iältäni sijoitun Saarikosken ja suuten ikäluokkien väliin ja käytännössä jouduin aika tiiviisti seuraamaan taistolaisten uhoa ja tuhoa, Niinpä huomasin jo hyvin varhan, kuinka kellokkaat toimivat. He kuuntelevat ja katselevat peräänsä saadakseen selville mihin päin laumakäyttäytyminen on menossa ja sitten rynnäten sinne keulille lisäämään löylyä.

    Nykyään ongelma on laajentunut entisestään, koska verkostoituminen ja trendien haisteleminen on itsestään selviö jokaiselle pyrkyrityypille, eikä se rajoitu vain politiikkaan vaan jokaiseen ammattiryhmään. Cancelkultuuri on tehnyt siitä jopa uuden normin, niin että entiset taistolaiset voivat vain kateelliseina katsella, että miksi emme paremmin hallinneet tuotakin lajia. Apurahojen ja sen semmoisten jaossahan systeemi on toimunut jo 70-luvulta lähtien, mutta nyt se on lähes kaiken kattava, koskien yliopistojenkin tutkimusrahoja.

    VastaaPoista
  2. "Valheellisuudesta syytetty Simo Saarikoski oli tainnut koko ajan ymmärtää asiat poikaansa paremmin."

    Ei joutunut käsittelemään koko kysymystä, eli että onko yhteisöllisyys ja moderni yhteensovitettavissa. Vaikuttaa näin räkänokan - mutta ikänsä idän ja lännen välillä hyppineen - perspektiivistä, että tuohan se oli aiheuttanut lännessä tietynlaisen katteettoman "nostalgian tulevaisuuteen".

    Nytkin sellaista on, varsinkin täällä Itä-Euroopassa: individualistit unelmoimassa liimaantumisesta koherentiksi kokonaisuudeksi tahdon voimalla. Niitä sosiaalipsykologisen verkoston noodeja, jotka ovat individualisteja äitikapinassaan mutta eivät suhteessa vallan perusperiaatteeseen, sanottiin joinakin aikoina tuttavallisesti fasisteiksi. Tuolloin tuo sosiaalipsykologinen massa ei ollut mikrohistoriallisista raamituksista johtuen ollenkaan muodissa, toisin kuin nyt (nimet muutettu).

    Mutta tässä tullaankin oikeastaan olennaiseen, joka tapahtuu aina riippumatta tuommoisesta pinnalla lipuvasta sälästä kuin esimerkiksi valtiot tai sodat.

    Nimittäin tuon henkisen sisällissodan, eli kysymyksen klaani- tai perhementaliteetin urbanisoinnin mahdollisuudesta, jupit voittivat aivan ylivoimaisesti jo Reaganin ja Thatcherin kaudella. Mikään shokki ei ole ollut sen jälkeenkään riittävä vavahduttamaan valumaa kohti metafysiikkaa, jossa entiteettien ominaisuudet hahmotetaan niiden yksilökuoren sisälle, eikä esimerkiksi kenttiin.

    Valuma perustuu siihen, että kun ihmiset määrittelevät kasvuiässä identiteettinsä lähinnä suhteessa teknologisiin laitteisiin ja eläimiin, niin ihmisyys näyttäytyy massana, jota ei ole mitään mieltä jakaa yksikköihin. Opillisten muotojen spektri ulottuu perheen langettamien roolien vastustamisesta aina yhteisvastuun tunteen vastustamiseen itsessä ja muissa, sekä tietysti siihen, että ihmisissä ilmeneviä typologisuuksia osoittavat tyypit tuomitaan kivitettäviksi suhteellisen ideologiariippumattomasti.

    Tämä voi aiheuttaa helposti romahduksen tunteen sellaisissa, jotka ehtivät luulla myöhäisen juutalaiskristillisen moraalin varaan rakentuvaa sosiaalipsykologista tekstuuria ydinperhekiertoineen ikuiseksi. Mutta oikeastaanhan "vain" kulttuurikausi romahtaa, ei edes yhteiskunta, saati ihmisyys.

    Tuotanto - tuo kaikkien suosikki nykyään - etenee emergenteillä hypyillä, kuin elektronit kuorella. Siksi myös väestön "ylipaisuminen" suhteessa jälkikäteen laskettavissa oleviin ideaaleihin on ollut nykyehdoin jopa jollakin lailla väistämätöntä, paineen luojana. Ja sellainen liikahan on aina painottunut porukkaan, jolla ei oikeastaan ole muuta kuin "proles", jälkikasvu.

    Tässä olisivat nyt elementit paletilla suunnilleen. Ihmiskunnan lisäverkottuminen näyttää vähän millä tahansa parametreillä juuri nyt aika väistämättömältä. Bretton Woodsin kultakantaisen järjestelmän purkaminen on de facto edellyttänyt raha tulee -työstä harhan uskonnollistumista, eräänlaista lahjattomuuskantaista rahajärjestelmää. Se tuo oman psykososiaalisen determinisminsä muutokseen - ja suhteutuu perhekoon pienenemiseen globaalin valtapyramidin huippuseuduilla hieman à la muna ja kana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmiskunta on tainnut aina olla verkostoitunut, mutta miten ihmiset sen hahmottaa on eri juttu. Jenkeillä on ollut etulyöntiasema taloudessa tuon Bretton Woodsin poistamisen ja dollarinsa kanssa, mutta olettaisin myös että televisio markkinointi on myös vaikuttanut kasvuympäristöön. Sitten myös katolilaisuus mikä vielä isompi järjestelmä kuin amerikkalaisuus vaikuttanut myös siihen amerikkalaisuuteen.
      Kuuntelin radiosta tuota Metallican Sandmania ja lyriikoissa oli melkein sama iltarukous mikä itselle opetettu ja äidinpuolella kulkenut. Teoriassa sama, mutta siinä oli se Lord, mikä nyt vain ei ole itselle sama.
      Sama kun lueskelin artikkelin mikä käsitteli räpin rantautumista Suomeen, muista nyt kenen musiikivideolla vietettiin aikaa soramontulla osin luotiin kuvaa ghetosta. Jokseenkin kaukana siitä amerikkalaisesta todellisuudesta mutta televisio on hyvin vahva vaikutin kun vertaa kirjaan, mikä vaatii sitä omaa mielikuvitusta. Ja tietty kykyä lukea.
      Omalla sukupolvella taas tunnuta ain ymmärtävän ettei Suomi ole Amerikka, eikä Eurooppa ole sama kuin Amerikka, kovasti markkinoidaan länsimaista kulttuuria ymmärtämättä että kyse on markkinointikulttuurista, eli mielikuvista, mutta kun kyse on osin abstrakteista käsitteistä niin ei sitä jaksa lähteä niitä selventämään. Arvot kumminkin tulee kulttuurista itsestään.
      Sitä toimii sillä tiedolla mitä on.

      Poista
    2. "Ihmiskunta on tainnut aina olla verkostoitunut" No siis joo ei ole ollut verkostoitumatta miesoletettumuistiin, mutta kyllä esimerkiksi vielä inkavaltiossa postin lakisääteinen kulkunopeus 15 km/h oli sidottu henkensä kaupalla asiaa toimittaviin vikkeläkinttuihin - eikä tieinfrastruktuuriakaan löytynyt maailmassa pitkään kuin muutamasta supervallasta.

      Kuulemma nykyinenkin normaaliraideleveys (standard gauge) tulee kahdella hevosella vedettyjen vaunujen aiheuttamista urista Rooman kiviteillä. Niihin painautui tavallaan kiskot.

      Tuon mainitun inkalähetysten tavoiteajan kuullessani kyllä mietin, että ripulin on täytynyt olla melkoinen posteljoonin painajainen. Vai oliko niilläkin siellä kuitenkin jokin armoinstituutio olemassa pahempien suolistoikävyyksien varalle? Tätä ei dokumentissa kerrottu. Ja tässä minä nyt olen: pimeydessä hapuilija.

      Poista
    3. Nimetön klo 13.17,
      Jenkkien kulttuuripropagandasta voidaan aiheellisesti kysyä kuinka mielekästä se on vientituotteena. Viihdearvoltaan se on kenties merkittävää ainakin massoille, mutta sehän ei liene kulttuurin itseisarvo, vai onko se? Jollain videollaan sorakaivoksilla viihtyivät muistaakseni Taakibörstan jäsenet. Muuten en mitään erityistä ghettoalleviivausta heiltä tunnista, toki tunnen heiltä tasan yhden biisin ja sehän on tietenkin pa 2001. Ghetoissa yleensä ollaan persus totaalisen auki, joten onhan se ghettoa ghetoimmillaan.

      Poista
    4. No soramontut on jokseenkin suomalaista kulttuuria. Ja jos katsoo kulttuuria niin sitä tehdään työllä rahaa, mikä on vain vaihdonväline. On se sitten soraa, turvesuolta turvetta tai oravannahkoja jne. Maantieteellinen sijainti määrittelee millä käydään kauppaa, millä on arvoa. Kielialue taas sen toiminta-alueen, mutta se on osin valtion toimialue. Nykyisin tosin koulutetulla väestöllä on oma arvonsa ja se taas voi liikkua, miten tahtoo ja niin pitääkin olla. Ei ketään voi pakottaa olemaan jossain jos ei tahdo, tässä tosin poikkeus mieleltään häiriintyneet, niitä pitäisi auttaa mutta jokseenkin mikä määrittelee sen mielenhäiriön nykytilanteessa. Hallinon tarkoitus suojata väestöä, samalla niitä jotka päättää asioista, kuuluvathan he siihen joukkoon, mutta kun on kasvettu eri lähtökohdissa kukin niin tekee se tilanteesta osin haastavan.
      Välttämättä väestössä ole niin vikaa vaan markkinoissa, jos katsoo miten jenkeissä myydään opioideja ja huumeet käy kaupaksi, samaa on havaittavissa Euroopassa niin enempi sanoisin jot on asioita mille ei voi mitään (tai ainakaan itse), tietyllä tapaa se on osin niissä taloudenrakenteissa. Ja uskonnolla kans oma osa, jahka homma lähtee lapasesta jää se sirpaleiden kerääminen yleensä naisille. Ikuista anteeksi antoa.
      Plus tuo ghetto ajattelu on osin sosialismi vs. kapitalismi kahtiajako ajattelua. Tuloerot Amerikassa on suuret, sillä taas ole ollut niin tekemistä Suomen kanssa vasta kuin kaippa se ajoittuminen menee sinne 80-90-luvulle.

      Poista
    5. Nimetön klo 14.51
      Juu, ei se ole mitään helppoa toimivan ja terveen yhteiskunnan ylläpitäminen, rakentamisesta nyt puhumattakaan. Ja ekologistakin pitäisi vielä olla. Amerikan Yhdysvallat ei ole itselleni mikään ihannevaltio, vaikka sieltä hyvää viihdettä tuppaakin tulemaan. Elämähän on buddhalaisuuden mukaan pelkkää kärsimystä, joten ei ihme että kukin turvautuu hyväksi katsomaansa arjen helpotukseen erityisesti näinä aikoina.
      Voimia paljon sinullekin kevääseen ja uskotaan uuteen, jos ei nyt massiiviseen nousukauteen, niin versoileviin ponnistuksiin kuitenkin.

      Poista
    6. Kiitos samoin.
      Ei se pelkkää kärsimystä ole, riippuu enempi miten niihin asioihin mitä omalle tielle sattuu niin suhtautuu. Asioistahan saa ajatella mitä tahtoo, mutta riippuen henkilöstä mitä voi sanoa ääneen ja kelle, kuinka vakavasti se asia sitten otetaan.
      Jokseenkin en usko että ne päihdeaineet auttaa tilannetta, mutta osin ymmärrän että toisilla on sitten tarve niitä käyttää, enempi tietynlaisen hallinnan lopputulos.
      Itse tykkäsin paljon tuosta lastenelokuvasta Soul kun tuli se tuossa muksujen kanssa katsottua. Lapsillehan tuo on suunnattu joten ei mitenkään korkea tasoinen siinä mielessä, mutta omasta mielestä kiva. Tavallinen tallajakin on ihan hyvä ja voi nauttia elämästä olematta mitään sen suurempaa.
      Ja muistan kun veljen kanssa katsottiin Ice Age leffoja, ne piti tietty katsoa englanniksi, dupattuna niistä hävisi ne aikuisillekkin tarkoitetut vitsit, eikä niitä olisi tullut katsottua.

      Poista
  3. Tyypillisesti aina kun nostetaan fokukseen jokin poikkeusyksilö, mitä nerokkaampi sitä sokaisevampi, näkyviltä häipyvät kaikki yhteiskunnan ikuiset tausta-arvot. Siis että ihminen on lajityypillisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, ja yhteisöillä on kehitysasteensa, joka on mitattavissa vallitsevan sosiaalisen sitovuuden versus yksilöllisen eriytymisen asteella.

    Lajinkehitys alkulaumoista eurooppalaisen uuden ajan individualismiin on pitkä kaari, mutta kriisiytyessään nyky-yhteiskuntakuntakin saattaa romahtaa ja taantua totalitaristisen sitovuuden tilaan, kuten viime vuosisadalla muutamaan otteeseen tapahtui. Yksilöitä puhuttelevat opilliset ismit eivät selitä ihmisten yhteisökäyttäytymistä, vaikka ne individualismin oloissa koetaankin niin "totuudellisina".

    Sosiologiaa tarvittaisiin. Ihan peruskysymyksissä, ihan perusasenteissa. Ymmärrystä siitä, että ihminen on aikansa ja kulttuurinsa tuote -- että kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä. Että nerokkaatkin yksilöt saavat yhteisöllisen roolinsa vain yhteisön ehdoilla.

    Suomen kirjallisuuden historiassa taitaa löytyä nerotyyppejä alle sormin laskettava määrä. Euroopassa kirjoitti Shakespeare neljäsataa vuotta sitten draamaa, jota me suomalaiset emme vieläkään täysin ymmärrä. Omat draamatuotteemme ottavat vasta näinä päivinä ensimmäisiä askeliaan maailmannäyttömöillä.

    Saarikoskesta riittäisi omissa piireissämme paljonkin puhumista. On tavallaan traagista että akateeminen kirjallisuudentutkimuskin ammentaa sisältöä tällaisesta. Ja vielä tällaisena aikana, jolloin koko ihmisyytemme on taas taantumassa symbioottisen yhteisöllisyyden syöveriin ja esimerkiksi kirjoja kohta poltetaan vaikka kukaan ei niitä enää jaksa lukea.

    Saarikoski toimitti pientä kulttuurilehteä jonka nimi oli "Aikalainen". Se taisi toimia siinä Simonkadun talossa missä oli myös keskustalaisten alkukoti ja W+G:n kustannusyhtiö. Voin olla väärässä tuossa. Joka tapauksessa muistan yhden pääkirjoituksen, jossa Saarikoski pohdiskeli suomalaisten kypsymättömyyttä ja epäitsenäisyyttä ja päätteli, että Suomelle olisi paras vaihtoehtoa kuulua johonkin suurempaan.

    Sekin oli tekstiyhteydessä kirjotettu niin ettei siihen sisältynyt itänaapurin minkäänlaista ihastelua. Enemmänkin Eino Leinolle -- joka oli jonkinlainen Saarikosken alter ego -- ominaista surumielisyyttä ja kansan tavattoman typeryyden aiheuttamaa masennusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ja vielä tällaisena aikana, jolloin koko ihmisyytemme on taas taantumassa symbioottisen yhteisöllisyyden syöveriin ja esimerkiksi kirjoja kohta poltetaan vaikka kukaan ei niitä enää jaksa lukea."
      Mitä kattellut niin kyllä ne taidetaan kierrättää ja osa tekee niistä niitä kirjakoristeita. Taitellaan sivut tietyllä tapaa.
      Yks ystävä tätä harrastaa. Haikeudella katsoin kun oli sellaisen tehnyt, mut sit taas joissain kirjoissa tulin siihen lopputulemaan ettei ne kyllä ole säilyttämisen arvoisiakaan.
      Sanotaan vaikka nuo harlequinit joilla olen nuorempana saastuttanut aivoni, niin sama tarina miljoonalla eri tavalla kerrottuna. Poika tapaa tytön ja he rakastuu, tulee vaikeeta, mut he selviytyy ja elää elämänsä ihanasti yhdessä. Millään tasolla realistista. Sitä prinsessahömppää, millä saa nollattua aivot.

      Poista
  4. Alustuksen keskeisenä virheenä on skdl-skp äänestäjien mieltäminen varauksettomiksi neuvostososialismin kannattajiksi.Eihän se niin ollut. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen epätasa arvo ja populistinen herraviha siinä oli keskeisintä. 1960-luvun Gallupissakin skdl kannattajat ilmoittivat suosikki maahanmuuttomaakseen Ruotsin ei juuri kukaan Neuvostoliittoa.
    Nuorisotaistolaisuuden selkäranka taisi katketa Puolan työläisten kapinointiin. Vuosikausia huudettiin "Alas Usan imperialismi"sitten imperialismi katosi mystisesti. Mitähän mieltä entiset Taistolaiset olivat Trumpin eristäytymispolitiikasta?

    VastaaPoista
  5. "Miksi nuoret intellektuellit eivät menneet Hruštšovin loistavien lupausten perässä, vaan sen sijaan innostuivat vasta Brežnevin lähinnä kornista retoriikasta, voi vain kysyä"

    Voisiko kyse olla niinkin yksinkertaisesta asiasta, että nuoret ihastuivat jälkikäteisesti Hrustsevin utopioihin ja destalinisointiin, joka heijastettiin vielä Breznevin kauteen. Breznev ei kai nimenomaisesti irtisanoutunut Hrustsevin taloudellisista tavoitteista vaan tämän syrjäyttäminen kai perusteltiin tämän ulkopoliittisilla seikailuilla.

    (Miksi muutoin Hruštšov eikä -sev?)

     Toinen syy voisi olla eilisessä blogissa mainittu: monelta stalinistilta puuttui venäjän taito ja sitä myöden kyky perehtyä syvästi NL:oon, joten esikuvaksi tuli DDR, josta sen mahtipäivinä sanottiin, että saksalaiset saavat jopa sosialismin toimimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hrushtshov (tähän en saa hattuja) siksi, että viimeinen e on painollinen ja lausutaan siis jo:na.

      Poista
  6. Pentti Saarikoski oli säälittävä tapaus. Jokin vakava psyykkinen ongelma oli korvien välissä, kun ei kyennyt edes hakemaan apua juomiseensa.

    Ryyppykaverinsa Jorma Ojaharju sentään haki apua juomiseensa ja kykeni raittiuteen. Kuoleman pelko ilmeisesti auttoi jättämään pakonomaisen juomisen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.