sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Retkue ihmeiden maassa

 

Itä oli punainen

 

Timo Soikkanen, Henna Lohento, Pekka Lähteenkorva, Sylvin matkassa. Yksityiset päiväkirjat Kiinasta. Otava 2020, 160 s.

 

Venäläisillä on mainio sanonta Vostok -delo tonkoje, joka tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että itä on herkkä (hieno) asia. Ideana on, että kun ollaan idän kanssa tekemisissä, täytyy ymmärtää sen koostuvan monimutkaisista mekanismeista (tonkosti), joita ei auta mennä karkeasti sorkkimaan. On parasta ensin yrittää ymmärtää, miten koko juttu toimii.

Suomesta katsoen Kiina näyttäisi olevan hieman syrjässä, mutta kuten on helppo ymmärtää, Keskuksen valtakunnalla (Zhong-guo) on tästäkin asiasta oma näkemyksensä, jota ei kannata ignoroida, jos aikoo sen kanssa toimia.

Suomalaisia on Kiinassa käynyt jo ainakin 1700-luvulta lähtien. Tutkijoiden, kuten Erik Laxmanin ja Gustav Ramstedtin mielenkiinto suuntautui kuitenkin enemmän Japaniin päin. Joka tapauksessa suomalaiset laivat ovat hakeneet riisiä Kiinasta jo kauan ennen maamme itsenäistymistä ja sittemmin ovat myös lähetyssaarnaajat levittäneet siellä hyvää sanomaa. Suorat kosketukset ja kiinan kielen taito ovat kuitenkin olleet harvinaisia.

Kun suomalaiselle kulttuurivaltuuskunnalle tarjottiin tilaisuutta tutustua tuohon jättiläisvaltakuntaan vuonna 1953, vain vajaat neljä vuotta Maon ja hänen puolueensa vallanoton jälkeen, oli kyse joka tapauksessa suorastaan laadullisesti uudesta asiasta.

Kiina oli toki vielä suurimmaksi osaksi hyvin takapajuinen maa, mutta matkalaiset saattoivat sentään saapua sinne suihkumatkustajakoneella ja liikkua siellä kuukauden päivät omalla junallaan. Suurella maalla oli myös kehittynyt puolensa. Kun pulan yhä vaivaaman Suomen vasta avatun Seutulan lentokentän puisesta parakista siirryttiin kiinalaisiin suurkaupunkeihin, ei syytä erityiseen ylemmyyskompleksiin voinut olla.

1950-luvulla kommunismi näytti valloittavan maailman, eikä monikaan kyennyt aavistamaan, että sen kiinalaisen ja venäläisen muodon välille voisi syntyä ihan vakavia ristiriitoja. Samojen oppi-isien, myös Stalinin kuvia kannettiin niin Neuvostoliitossa kuin Kiinassakin. Uusi maailma näytti olevan yhtä ja samaa blokkia Elbeltä Keltaiselle merelle.

Matka aatteiden toteutumisen maahan oli uskoville kommunisteille tietenkin unelmien täyttymys. Silloinhan ei vielä kukaan voinut kuvitella, mitä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri jo kolmen vuoden kuluttua kertoisi salaisessa puheessaan XX puoluekokouksessa. Sitäkään, että suomalaisia oli neuvostojen maassa vastikään tapettu tuhansittain ei tarvinnut vielä uskoa. Mauri Ryömän kaltaiset pyhiinvaeltajat saattoivat keskittyä ihailemaan niitä yhdeksää hyvää ja kahdeksaa kaunista, joita kommunismin hedelminä heille esiteltiin.

Mukaan matkalle lähti kuitenkin myös muita kuin kommunisteja. Itse asiassa matkan johtajaksikin tuli pääministerin puoliso Sylvi Kekkonen ja hänen ohellaan siellä olivat myös Kustaa Vilkuna, Matti Kurjensaari, Pentti Haanpää ja lääkärinä mestarivoimistelija Heikki Savolainen oli siellä joku muukin sitoutumaton tarkkailija.

Sylvi Kekkonen esiintyi kirjailijan tittelillä ja sopi hyvin kiinalaiseen maisemaan, koska ei mitenkään erityisesti ulkonäöltään poikennut kanta-asukkaista. Hän piti ahkerasti päiväkirjaa omaan yksityiskäyttöönsä ja sellaisethan ovat historian lähteinä omaa luokkaansa.

Sylvi valitettavasti sairasteli koko matkan ajan ja keskittyi aika lailla tarkkailemaan omaa vointiaan, mutta kommentoi toki ahkerasti myös niin paikkoja, joihin tutustuttiin kuin kanssamatkustajiakin.

Äärivasemmiston tylsyyksistä ja parin kirjailijan ryyppäyksestä hänellä oli usein pientä kirpeää huomauttamista. Hän ei myöskään erityisemmin arvostanut Vilkunan lipevyyttä, tämä kun alentui joskus kritisoimaan omaa isänmaataan Kiinaan verrattuna.

Sivumennen sanoen, Vilkuna, joka viihtyi salaisten palvelujen piireissä, oli saanut amerikkalaisilta tehtäväkseen raportoida tietyistä näkemistään asioista annettujen ohjeiden mukaisesti. Kiinalaiset penkoivat salaa Kutturan tavarat ja filmasivat tarkkailuohjeet, jotka sitten luovutettiin myös venäläisille kollegoille. Viktor Vladimirov saattoi sitten myöhemmin Suomessa vilauttaa paperia luotetulle kontaktilleen…

Niin sanottu pyhiinvaeltajailmiö on tutkimuksessa hyvin esitetty. Itse tykkään eritysesti John Hollanderin teoksesta Political Pilgrims, jossa tämä vertailee ilmiötä sen eri ilmenemismuodoissa ja tekee myös kiinnostavia psykologisia ja sosiologisia johtopäätöksiä.

Muuan tämän ilmiön aikaansaamiseksi käytetty tekniikka on ylenpalttinen vieraanvaraisuus, johon liittyy ns. egon hieronta: kohdetta imarrellaan ja hänelle tarjotaan mahdollisuuksia toteuttaa nerouttaan isäntämaassa ja sen kustannuksella.

Intellektuellien imartelu maksaa, mutta sen tuottama myötäsukainen propaganda on monin verroin arvokkaampaa pääomaa. Kokonaiset nuorison ja edistyksellisen yleisön joukot seuraavat usein maineikkaita kellokkaita, jotka on onnistuttu huolellisella työskentelyllä höynäyttämään isäntämaan kritiikittömiksi palvojiksi.

Me vanhemman sukupolven edustajat muistanemme vielä Jan Myrdalin kijran Raportti kiinalaisesta kylästä, jossa tämä maansa johtava intellektuelli osoitti menneensä täydellisen kritiikittömästi viritettyyn loukkuun ja kertoi euforisesti kaikesta siitä ihanuudesta, jota hän kylässään näki. Hän tosiaan asui pienessä maalaiskylässä ja haastatteli kansanihmisiä -mutta aina tulkin välityksellä.

Tässä kirjassa kommunistinen rakennustyö oli tietenkin vasta aivan alkuvaiheessaan. Siitä huolimatta maassa oli jo mitä esitellä ja uudet projektit olivat osittain valtavia. Niitä tehtiin joskus aivan primitiivisillä menetelmillä, muun muassa kantamalla patotyömaalla maata pikku koreissa…

Oikeudenmukaisuus oli tietenkin toteutettu esimerkillisesti, vaikka esimerkiksi Neuvostoliiton tapaista kollektivisointia riistäjäluokkien likvidointeineen ei ollutkaan tehty. Siitä tulikin yksi kahden kommunismia tunnustavan jättiläisen suhteen kompastuskivistä.

Vaikuttavat näyt tekivät vaikutuksen kaikkiin, mutta esimerkiksi Pentti Haanpää ei olut suinkaan helposti höynäytettävissä. Hän olikin ollut epäluuloinen matkan suhteen jo alusta lähtien. Helposti innostuva Kurjensaari sen sijaan oli vähemmän vaikea tapaus.

Toki mitään Jan Myrdalin kaltaista täydellistä hukuttamista ei kenenkään tässä kirjassa siteeratun kohdalla tainnut tapahtua, joskin äärivasemmistosta on vaikea sanoa. Kaikki ainakin säilyttivät jonkin verran henkistä itsenäisyyttään ja vasemmistonaisetkin kantoivat huolta ulkonäöstään ja usein kieltäytyivät pukeutumasta heille teetettyihin ns. Mao-pukuihin.

Tässä kirjassa esitetään Sylvi Kekkosen päiväkirjamerkinnät rinnan muiden matkalaisten samoista asioista kirjoittamien kommentaarien kanssa, mikä on hyvin erikoinen ja onnistunut ratkaisu. Sen pohjalta voi tehdä monia johtopäätöksiä, missä julkaisijat hieman auttavatkin.

Koko matkan on täytynyt tuntua aivan satumaiselta ja sen voikin teksteistä päätellä. Tosin jossakin vaiheessa moniviikkoinen matka ja sen tiivis ohjelma aiheuttivat jo tiettyä kyllästymistä ja sairasteleva Sylvi saa useammankin kerran onnitella itseään siitä, että onnistuu jäämään ”kotiin” lepäämään.

Kysymys ns. pyhiivaeltajuudesta on kiintoisa. kKina sattuu olemaan sellainen maa, joka kyllä ihan oikeasti lyö kenet tahansa normaalin hämmästymisen kyvyn säilyttäneen ällikällä. Sen sain itsekin kokea kierrellessäni kymmenisen vuotta sitten Xinjiangissa Mannerheimin jalanjäljillä. Sillä kertaa olimme kyllä ihan itse maksaneet matkamme, mutta valtavat aikaansaannokset (esimerkiksi silkkitien sillat ja suojaukset, erämaan laitojen kastelu ja kukoistus) puhuivat puolestaan.

On yllättävää, että suomalainen kulttuurivaltuuskunta pääsi katselemaan Kiinan ihmeitä jo heti Maon vallankumouksen jälkeen. Silloin niihin varmasti kuului hyvin paljon vanhaakin -enemmän kuin sitten ns. kulttuurivallankumouksen jälkeen. Oli siellä silloinkin mitä näyttää.

1950-luvusta tulikin Suomessa sitten Kiinan vuosikymmen. Kun Kiinan ja Neuvostoliiton välit myöhemmin rikkoontuivat, aiheutti se meilläkin suurta varovaisuutta suhteissa Kiinaan. 1970-luvullahan Neuvostoliitossa todella pelättiin Kiinaa ja suhtauduttiin maolaisiin sen mukaisesti.

Mutta kaikki tämä tapahtui Kiinan väliaikaisen heikkouden aikana. Sitähän kesti pari vuosisataa. Historiassa se kuitenkin on lyhyt aika, ainakin Kiinan historiassa.

 

16 kommenttia:

  1. Oonhan tuon Haanpään kuvauksen matkastaan lukenutkin. Isossa maassa on kaikki isoa, voisin tiivistää. Hän kyllä tiivisteli välillä pullon pohjia myöten, mutta sellaistahan se on kulttuuriväen kesken.

    VastaaPoista
  2. "Suomesta katsoen Kiina näyttäisi olevan hieman syrjässä, mutta kuten on helppo ymmärtää, Keskuksen valtakunnalla (Zhong-guo) on tästäkin asiasta oma näkemyksensä"

    Ylipäänsä olisi hyvä ulkoita ja niiden politiikkaa tarkasteltaessa ajatella näidennäkökulmasta. Esimerkki: kun miettii Venäjän politiikkaa, kannattaa kääntää kartta ylösalaisin jakatsoa Moskovan näkökulmasta rajojen muutoksia.

    Jokainen maa on omasta näkökulmastaan Keskuksen valtakunta ts maailman napa.

    VastaaPoista
  3. "1970-luvullahan Neuvostoliitossa todella pelättiin Kiinaa ja suhtauduttiin maolaisiin sen mukaisesti."

    Outoa, että muuten Neuvostoliiton arvoja korostanut Putin on hylännyt tämän pelon.

    Tämän on typerää: Mitä Kiina tarvitsee ovat raaka-aineet. Mistä niitä saa, on joko Afrikka tai Lähi-Itä taikka Siperia. Ensiksi mainituilta alueilta tulevat merireitit on USA:n ja Kiinan välisessä konfliktissa merivalta USA:n helppo katkaista, kun taas reitti Siperiaan on maareitti maavalalle Kiinalle helpompi, läpi Venäjän harvaanasutuimman seudun.

    VastaaPoista
  4. Jolloinkin 60-luvun puolimaissa luin ilmeisesti Uusi maailma -nimisestä aikakauslehdestä Kurjensaaren reportaasin hänen Amerikan-matkaltaan. Koululaiseen teki vaikutuksen, kun hän loisteliaalla tyylillä ylisti silloin jo edesmennyttä presidentti Kennedyä. Oli myös pyrkinyt Aleksandr Kerenskiä haastattelemaan ja päässytkin, mutta eipä tuosta kuulunut oikein mitään saaneen irti. "Kerenski se leipoi" -pilkalaulullekin oli vain halveksivasti tuhahtanut, kun Kurjensaari innoisssaan sellaista meni kyselemään.

    Myöhemmin luin jonkun matkalla mukana olleen kirjoittaneen, että Kurjensaari oli ollut suuren osan matkasta lähimain tolkuttomassa humalatilassa. Ihmekö siis, jos hän jo Sylvi Kekkosen Kiinan-delegaatiossa teki ahkerasti kuppia.

    Kurjensaarta kohtaan kirjoittajana tuntemaani arvostusta ei tällaisen "paheen" harjoittaminen ilmeisen herkkänä ihmisenä kuitenkaan ole lainkaan heikentänyt.

    VastaaPoista
  5. Se oli jo kuuskytluvulla, kun jotkut irvailivat, miksi Kekkonen tapaa niin usein Neukkulan pomoja. No tietysti siksi, että he halusivat tietää kuinka pärjätä suuren ja hankalan itäisen naapurin kanssa.

    VastaaPoista
  6. Moneen suuntaan aukeava kirjoitus. Kiitos. Vilkuna-juonteesta kävi mielessä, että mies vieraassa maassa luonnostelee Persialaiskirjeitä omasta maastaan.
    Suomalaisdelagaatioiden ryyppääminen ulkomailla on jo vanha klishee, mutta nähtiinhän tuo taas, kun Helsingin edustajat taannoin tutustuivat Romanian kerjäläisten kotioloihin.
    Kurjensaaren muotoilema Wikisitaattikin löytyy, sanan Raittius-sanan kohdalta:
    "Harva ajattelutapa on Suomessa niin paljon aiheuttanut ja ylläpitänyt juoppoutta kuin raittiusaate - Hyvä tarkoitus ei riitä."
    Olisiko Kurjensaaren kohdalla kysymys uhriutumisesta?

    VastaaPoista
  7. Huhun mukaan Kurjensaari ja Arvo Turtiainen 70-luvulla kannettiin paareilla Helsingin lentoasemalla koneeseen , seuramatkalla Romaniaan.
    Kustaa Vilkunan kerrotaan värvätyn KGB mieheksi raportoimaan Kekkosesta ,mutta todellisuudessa vedättivät venäläisiä . Mutta jos jo 50-luvulla Kiinassa paljastunut CIA mieheksi ja Tieto Venäläisille ,niin ota siitä nyt selvää ...?

    VastaaPoista
  8. ”1970-luvullahan Neuvostoliitossa todella pelättiin Kiinaa ja suhtauduttiin maolaisiin sen mukaisesti.”

    Stalinin ja Malenkovin jälkeläinen Nikita Sergeevich Hrushchev ehdotti Mao Tsetungille pohdittavaksi seuraavan teorian. Jos kohta ensimmäinen maailmansota synnytti ensimmäisen kommunistisen valtion eli Neuvostoliiton, ja kun toinen maailmansota synnytti puolestaan kokonaisen kommunistisen maailmanjärjestelmän, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä kolmas maailmansota tekee koko maailmasta kommunistisen.

    Mao oli vaiti. Ei kestänyt kovinkaan paljon aikaa kun Moskvan ja Pekingin välillä syttyi kiivas sanaharkka. Hrushchev julisti Kiinan kommunistisen puolueen luopioksi, kommunististen aatteiden petturiksi: asialla olivat Pravda ja Shenmingshibao. Myöhemmin Moskova syytti Kiinaa Neuvostoliiton alueiden anastamisestakin ja syttyihän siitä myös sotaharkkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä Mao muisti, että pelkkänä ooppiumisotien sivustakatsojana Venäjä oli niistänyt pohjoisesta Ranskan kokoisen kimpaleen Kiinaa.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. Jotenkin tuntuu ehkä menneen kysyjät sekaisin: Maon tiedetään kannattaneen jatkuvaa vallankumousta, ihailleen Stalinia sekä pohtineen, että Kiina kestää ydinsodassa 100-200 miljoonan tappiot. Hrustsev taas kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa ja Neuvostoliiton elintason nostamista USA:n rinnalle tai ylikin. Maiden välirikon syynä oli nimenomaan Kiinan syytös NL:n revisionismista, kun se tuomitsi Stalin henkilöpalvonnan.

      Poista
    4. Olisivatpa nämä hienosanaiset ismit millaisia tahansa, mutta ne eivät pysty selittämään sitä, miksi venäläiset ovat niin kateellisia kiinalaisille (kohta maailman suurin talous ja paras hyvinvointi), että ollaja voi.

      Venäläisen kateus ilmaistaan mm. sanoin ”сердце кровью обливается” (sydän kylpee veressä).

      Kreml kasvattaa/kylvää/propagoi/tyrkyttää/kiristää kansalaisiaan sokeaan patriotismiin. Putinin juhlapuheissa korostetaan Venäjän sankarillista menneisyyttä sekä lähestyvää sankarillista tulevaisuutta. Normaalin logiikan mukaan ihmisten ei siis kannata kiinnittää huomiota nykypäivän arkivaikeuksiin/ongelmiin/Putinin lempioligarkkien korruptioon/YMS., JNE. Sankarillisuus voittaa!!!

      Nikolai Gogol kiinnitti huomiota eräässä novellissaan venäläiseen kateuteen. Siina Ivan Ivanovitsh tuhosi Ivan Nikifovitshin taloutta oikein pahan kerran pimeän yön aikana.

      Poista
  9. Kävin Kiinassa vuonna 1976 (vielä neljän koplan aikana) myymällä vanhan Volvo Duetin 3000 markalla ja ilmoittautumalla Suomi Kiina Seuran jäseneksi. Autokauppa, jota en kadu. Minulle kaikkein kiinnostavin osuus oli sittenkin tuo transsiperian matka, jossa minustakin tuli Baikal-uimareiden jäsen (yhdessä olympiavoittaja Kalevi "Nikru" Suoniemen kanssa) kun onnistuimme juoksemaan, junan 15 min pysähdyksen aikana, Sludjankan asemalta kanapihojen läpi Baikalin rantaan. Juna kulki Mantsurian (Harbinin) kautta ja vieläkin on tallessa Tangshanin aseman valokuvani, joka täydellisesti tuhoutui 2 kk myöhemmin siinä valtavassa maanjäristyksessä, jossa kuoli n. 250 000 ihmistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Ilmari!
      Siperian junamatka oli tosiaankin kokemus. Minulle sattui sellainen jo 1971. Tasaisen alkumatkan jälkeen Irkutskin ja Baikalin seudun maisemat olivat mahtava elämys. Uiminen ei tullut mieleenkään, vaikka mennessä oli elokuu. Juna oli lähes koko ajan sen verran myöhässä, etten juuri uskaltautunut väliasemilla edes asemalaiturilta pois. Kiinalainen ravintolavaunu oli suorastaan nautinto Neukkulan "nietu"-listan jälkeen.
      Paluumatkalla tulin Mongolian kautta ja siellä oli jopa kameleita lumikinos selässä.
      Oli hieno kokemus!

      Poista

Kirjoita nimellä.