sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Ruikuttavat kansat

 

 

Vähäsen musiikista

Haikeus minun haluni

Ilta tumma tuttavani,

 ystäväni yö hämärä

 

Meillä Suomessa kuulee usein puhuttavan slaavilaisesta kaihosta, millä normaalisti tarkoitetaan venäläistä haikeutta. Näinä päivinä kannattaa muistaa, että ikituore slaavien perheriita on juuri nyt sen verran katkerassa vaiheessa, että osapuolet ovat taas irtisanoneet sukulaisuuden, hyvä ettei tuttavuudenkin.

Ei tarvinne selittää, miksi suomalaisetkin ovat tuossa riidassa mukana, tuskin lainkaan osallisina, mutta kyllä sen sijaan viiteryhmänä. Isovenäläisten halventaminen viittaamalla heidän suomalaisiin juuriinsa on vanhaa perua. Monet suomalaiset kyllä näyttävät kokonaan torjuvan ajatuksen, että olisivat mitään sukua venäläisille, mutta minkäs tieteelle mahtaa, tai edes kvasitieteellisille kuvitelmille.

Tässä olisi muuan blogi, jolla luulen olevan mielenkiintoa tänäkin päivänä:

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Slaavilainen kaiho

 

Slaavilainen kaiho ja kannibaalit

 

Kuten kaikki tietävät, meillä suomalaisilla on aivan samanlainen musiikkimaku kuin venäläisilläkin. Toki venäläisillä on taipumusta suurempaan tunteiden skaalaan ja jopa hurjuuteenkin. Harvemminhan meillä ripaskaa tanssitaan. Ja mitä se sanoikaan se muuan sovinistinen 1800-luvun venäläinen matkakirjailija suomalaisten musiikista: ei heillä ole varsinaisesti mitään laulujakaan, kunhan jotakin ruikuttavat humalassa ollessaan.

Karjalaisilla sen sijaan voitiin venäläisten tarkkailijoiden mielestä tavata tiettyä taiteellisuutta ja jopa sitä venäläistä huimuutta (udal), jota varsinaisilta tšuhnilta puuttui. Tämän tapainen oli se yleinen kuva suomalaisista, joka muodostuu 1800-luvun venäläisistä kuvauksista mitä heidän taiteellisuuteensa ja musikaalisuuteensa tulee. Muutenhan heidät kuvattiin yleensä kunnon väeksi, joka varsinkin kunnostautui rehellisyydellään ja rauhallisuudellaan.

Toki puolalaiset, tuo onneton isovenäläisten vainoama marttyyrikansa näki asiat toisin. Monen kiihkeän puolalaisen patriootin silmissä hänen kansallaan ja isovenäläisillä ei ollut mitään yhteistä. Edellinen kuului Eurooppaan, jälkimmäinen Aasiaan. Vastenmielisimmät inhimilliset paheet olivat kasaantuneet jälkimmäisten harteille kun taas edelliset kunnostautuivat uljuudellaan ja puhtaudellaan.

Ajan hengessä myös rotuteoriat tuotiin todistamaan siitä, että moskalit, jotka vuonna 1863 hukuttivat vereen puolalaisten vapauspyrkimykset, olivat myös geneettisesti ala-arvoisia, eivät edes slaaveja, vaan suomalaisia barbaareja.

Asiassa kunnostautui etenkin muuan Frantisek Duchinsky, jonka rotuteoria sijoitti isovenäläiset (jotka itse asiassa siis olivat suomalaisia) samaan joukkoon tataarien, kiinalaisten, Afrikan neekerien ja muiden heidän kaltaistensa kanssa. Oikeat slaavit, kuten puolalaiset ja ukrainalaiset sen sijaan kuuluivat rodullisesti Eurooppaan ja siis ihmiskunnan huipulle. Jyrkkä, hyvin jyrkkä oli tämän teorian mukaan rajalinja venäläisten (ja muiden suomalaisten) ja eurooppalaisten slaavien välillä.

Tämähän on yleisesti tiedossa, kuten myös se, että itse V.O.Kljutševski piti suomalaista ainesta isovenäläisen kansan tärkeänä rodullisena elementtinä. Neuvostoliiton alkuaikojen johtava historioitsija M.N. Pokrovski väitti jollakin tuntemattomaksi jääneellä perusteella, että suomalaisuuden osuus isovenäläisten perimästä oli peräti 80 prosenttia. Nykytiedehän on aika lailla maltillisempi.

Yhtä kaikki, sukua toki olemme, ainakin me itäsuomalaiset, Pohjois-Venäjän venäläisille, mitäpä muuta voisi odottaakaan. Mutta missä asioissa tuo sukulaisuus mahtaisi näkyä? Eipä se ainakaan taida mentaliteetissa tai esimerkiksi musiikissa heijastua?

Muuan Sergei Beljakov, kirjassaan Mazepan varjo (Ten Mazepy. Ukrainskaja natsija v epohu Gogolja. Ast, Moskva 2016,  768 s.) esittää tähän asiaan liittyvän kiintoisan esimerkin, joka ehkä panee ajattelemaan.

Beljakov viittaa erään Juzef Bogdanin kirjeeseen edellä mainitulle Duchinskille vuodelta 1859. Siinä hän muistelee sitä, miten oli noin 25 vuotta aiemmin kestinnyt Gogolia Pariisissa, jolloin suuri kirjailija oli intoutunut vertailemaan isovenäläisten ja slaavilaisten kansojen lauluja keskenään.

Slaavilaiset (tšekkiläiset, serbialaiset, puolalaiset ja vähävenäläiset) ja toisaalta isovenäläiset laulut erosivat jokaisen inhimillisen tunteen kohdalla toisistaan. ”Toisaalla oli meidän ihana ja herkkä laulumme ja toisaalla venäläisten juro, villi, usein suorastaan kannibalistinen –sanalla sanoen aidosti suomalainen laulu.”

Koko tuota keskustelua on pidetty aika epäilyttävänä jo senkin vuoksi, että muistelija kertoi niin kaukaisesta keskustelusta. Joka tapauksessa samoihin aikoihin myös muuan moskovalainen tutkija, analysoidessaan Pohjois-Venäjän lauluja, havaitsi niiden täysin poikkeavan eteläisistä. Pohjoisille lauluille oli tyypillistä syvä alakulo, rajaton venyttäminen ja kohtaloon alistuminen. Etelässä kaikki oli toisin.

Beljakov ei oikein hyväksy ajatusta venäläisten suomalaisuudesta eikä myöskään suomalaisten erityisestä primitiivisyydestä, joka ilmeni muun muassa paimentolaisuutena. Siihen liittyen myös isovenäläiset, moskalit, olivat pohjimmiltaan luonteeltaan paimentolaisia, jotka oli ollut pakko kiinnittää maahan maaorjuuden avulla, jotta heidänkin elostaan olisi jotakin tolkkua tullut.

Kaiken kaikkiaan perimän avulla selittäminen ja vallankin rotupiirteiden kautta eriarvoistaminen eivät tällä hetkellä ole muodissa ainakaan täällä pohjoisessa. Ukrainassa asia näyttää olevan hieman toisin ja sitä paitsi nykyaikaiset tieteelliset metodit ovat todella mahdollistaneet kansojen geneettisten erojen tutkimuksen, joka näyttää sangen vähäisessä määrin tukevan puhtaalla slaavilaisuudellaan ylpeilevien näkemyksiä.

Mutta joka tapauksessa on avartavaa pysähtyä silmäilemään myös tieteelliseksi pyrkivää humpuukia. Siinä havaitsee yhä uudelleen, miten samoja asioita voidaan tulkita aivan päinvastaisella tavalla ja miten havainnoitsijoiden korva on altis aina kuulemaan sitä, mitä halutaankin kuulla.

Voihan se tosiaan olla, että suomalaiset laulut ovat alakuloista ruikutusta, mutta entäs sitten? Kyllähän me sitä samaa löydämme myös Venäjältä ja Ukrainasta. Humalassa ollessaan suomalaiset yleensä alkavat ennen pitkää laulaa juuri noiden kansojen lauluja. Mitä tämä taas todistaa, en uskalla sanoa.

 

 

13 kommenttia:

  1. Tieteellisen ajattelun vika on, että se on hyvä renki mutta huono isäntä ja länsimaisen ajattelun vika on, että ajattelemme liian tieteellisesti asioista, joita ei voi pusertaa tieteellisiin faktoihin. Ihmisen kulttuurillinen ja geneettinen perimä on malliesimerkki, jota ei saa millään taivuteltua eksattiin selitysmalliin.

    Minnne on kadonnut sumea logiikka, jota hehkuteltiin aikoinaan? Se on erinomainen väline hahmotella asioita, jotka eivät mahdu yhteen tai edes kahteen lokeroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin, tieteellisesti keksittyä uutta totuutta pidetään totuutena siihen saakka kunnes joku keksii uuden totuuden, kunnes joku keksii vieläkin uudemman...

      On alkanut loppupeleissä vaikuttamaan että edes sumean logiikan keinoin totuus ei näytä sijaitsevan kahden asian puolivälissä vaan kuten eräs filosofi (jonka nimeä en nyt tähän laita tilanpuutten takia) asiasta muinoin mainitsi:
      "Totuus - pikemminkin se on hvyin tai huonosti sijoittuneena kunkin ajattelevan otuksen omassa päässä."


      Siinä tuoksinassa - niitä uusia ootellessa, alempirotuisen väen täytyy selvitä vain elämästään ja kohtalostaan, sekä siinä ohessa yritettävä kunkin omin konstein nähdä ihan omalla päällään saman minkä silmänsä näkevät.

      Poista
    2. Nimimerkki Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti:

      //
      Niinpä niin, tieteellisesti keksittyä uutta totuutta pidetään totuutena siihen saakka kunnes joku keksii uuden totuuden, kunnes joku keksii vieläkin uudemman...
      //

      Kaikissa asioissa on puolia, ja ihminen näkee vähän niin kuin puolittain totuuksia. Ja on niinkin, että jokin väite voi olla voimassa yhdessä kehyksessä, mutta ei toisessa. Matematiikassa ja sen sellaisissa tieteissä on tällaisia esimerkkejä paljon.

      Blokisti kirjoitti:

      //
      Kuten kaikki tietävät, meillä suomalaisilla on aivan samanlainen musiikkimaku kuin venäläisilläkin. Toki venäläisillä on taipumusta suurempaan tunteiden skaalaan ja jopa hurjuuteenkin. Harvemminhan meillä ripaskaa tanssitaan. Ja mitä se sanoikaan se muuan sovinistinen 1800-luvun venäläinen matkakirjailija suomalaisten musiikista: ei heillä ole varsinaisesti mitään laulujakaan, kunhan jotakin ruikuttavat humalassa ollessaan.
      //

      Tavallisen kansan musiikkimaun puolesta noin taitaa ollakin. Mutta miten venäläinen klassinen tai hengellinen musiikki eroaa suomalaisesta? Jos se eroaa, niin johtuuko se siitä, että venäläisen (klassisen tai hengellisen musiikin säveltäjän) sielu on niin erilainen kuin suomalaisen?

      Jotenkin vain tuntuu, että esimerkiksi sellaisia sävellyksiä kuin venäläinen Rahmaninov sävelsi panolle ei joku suomalainen säveltäjä olisi voinut säveltää, vaikka suomalainen Selim Palmgren tulee mieleeni Rahmaninovin yhteydessä.

      Sitten Blokisti kirjoitti:

      //
      Yhtä kaikki, sukua toki olemme, ainakin me itäsuomalaiset, Pohjois-Venäjän venäläisille, mitäpä muuta voisi odottaakaan. Mutta missä asioissa tuo sukulaisuus mahtaisi näkyä? Eipä se ainakaan taida mentaliteetissa tai esimerkiksi musiikissa heijastua?
      //

      Olen sukua niille suomalaisille, jotka ovat asuneet satoja vuosia ihan Venäjän rajan tuntumassa. Olen siten myös itäsuomalainen. Kumma kyllä, mutta en kuitenkaan kuulu itäiseen haploryhmään vaan muuhun. Muuten, jos tieto pitää paikkaansa, niin savolaisten miesten yleisin haploryhmän tyyppi on itäinen N. Joku voi sanoa lisää, jos haluaa.

      Blokisti myös kirjoitti:

      //
      Slaavilaiset (tšekkiläiset, serbialaiset, puolalaiset ja vähävenäläiset) ja toisaalta isovenäläiset laulut erosivat jokaisen inhimillisen tunteen kohdalla toisistaan. ”Toisaalla oli meidän ihana ja herkkä laulumme ja toisaalla venäläisten juro, villi, usein suorastaan kannibalistinen –sanalla sanoen aidosti suomalainen laulu."
      //

      Suomalaiset ovat laulun kansaa ja suomalaiset laulut ovat kauniita.

      M





      Poista
    3. "Sumea logiikka" oli ajan muotitermi, kuten "hybridivaikuttaminen" tänään. Se lupasi paljon, mutta ei sitten toimittanut lopultakaan mitään.

      Nämä esimerkit

      https://lewisgroup.uta.edu/ee5322/lectures/Ballal%20fuzzy%20logic%20notes.pdf

      paljastavat, että insinöörit eivät enää tiedä edes servoja koskaan olleenkaan.

      Poista
  2. Ainakin me itäsuomalaiset? Oma sukuni menneestä Karjalasta 1500 luvulta asti omaa perinnön Saksasta ja Pohjanmaalta. Viron esi-isistä oli hieman vaikea tutkia sukua Saksaan asti, mutta onneksi onnistui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joka tapauksessa raja itäisen ja läntisen Suomen välillä on geneettisesti paljon syvempi kuin Suomen itäraja. Onhan meillä aina kaikenlaista kirjavuutta, luoja paratkoon.

      Poista
    2. "raja itäisen ja läntisen Suomen välillä on geneettisesti paljon syvempi kuin Suomen itäraja."

      Noin minäkin olen ymmärtänyt. Syynä siihen olivat kuulemma puutteelliset liikenneyhteydet alueiden välillä, siihen aikaan meri yhdisti, maa erotti.

      Poista
    3. "suomalaisten erityisestä primitiivisyydestä, joka ilmeni muun muassa paimentolaisuutena."

      Onkohan tuossa ajateltu saamelaisia? Suomalaiset kai ovat olleet kirjoitetun historian aikana maanviljelijöitä, Itä-Suomessa kaski viljelijöitä.

      Poista
    4. Venäjässä "vostotshnyje finny" tarkoittaa näitä etäsukukansoja. Läntiset suomalaisethan eivät ole venäläisiisn enempi sekoittuneet.

      Poista
    5. Läntiset on tainneet enempi sekoittua ruotsalaisten kanssa.
      Mut ei ne kyllä ruotsalaisia ole, niin kuin ei idässä kasvaneet venäläisia.
      Tosin muutama vuosi sitten oli iltiksessä juttua porilaisista kalakauppiaista Karjalassa. Luulivat murteen johdosta ulkomaalaisiksi ja hälyyrtivät poliisit. Jaksanen sitä hihitellä. Porilaisuuskin on kyllä ihan oma juttunsa.

      Poista
    6. Eikö juuri isonvihan aikana Pohjanmaalle tullut väkisin venäläistä perimää, samoin Turkuun ja sieltä Helsinkiin....

      Poista
  3. Kiinnostava teksti eikä tee mieli nillittää, mutta korjaan nyt kuitenkin tuon Otto Mannisen Hiljaisuus-runon alun:

    Hiljaisuus minun himoni,

    haikeus minun haluni,

    ilta tumma tuttavani,

    ystäväni yö sanaton;

    jäivät mulle, muut kun jätti,

    pelastivat, muut kun petti,

    auttivat vesiajolta,

    vaipumasta varjelivat,

    loivat Luotosen merehen,

    uivalle utuisen saaren;

    VastaaPoista
  4. Herderillä voisi olla asiaan paljonkin lisättävää.
    Itseä kiinnostanee tuossa tuo kansanrunous ja kuinka se syntyy? Kumminkin siinä on oma taiteenlajinsa, muttei ainoa yhteneväinen kanskunnan ominaisuus. Finlandia hymnikin yhteistä, jääkiekko-otteluissahan tuota soitetaan.
    (Musiikillisesti tuossa popissa ja konemusiikissa on omat mielenkiintoiset levinneisyytensä yms. Nyt tullut kuunneltua paljon Filatovia & Karasia, mitä voisi äkkiseltään luulla vaikka britti/amerikkalaiseksi, mutta ne on muistaakseni Moskovasta alkujaan. (Yleensä kun itse todennut amerikkalaisenkulttuurin vaikuttaneen myös Venäjälle, niin tarkoittanen tätä, siinäkin ainakin osa sanoituksista on englanniksi. Tosin muistanen nuoruudesta Tatun mikä myös oli venäläinen tyttöpari ja lauloi englanniksi). Todennut että he on Venäjän lahja maailmalle. Tosin kun kieli vaihtuu venäjäksi niin itse en sitä ymmärrä, jolloin menee enempi sen mukaan tykänneekö melodiasta vaiko ei, sanoituksella ole tällöin niin merkitystä). Ja todennut että Suomessa on enempi genrenä omaksuttu rokkia (joskus kuulin että niitä bändejä olisi useampi sata) mikä taas itseen niin uppoa, niin hakenee muun tyylistä.

    Yhdessä kirjassa luki tosin että kreikkalaiset aikanaan totesivat runouden hölynpölyksi ns. tieteen näkökulmasta.

    Pettersonin Historian jännät naiset kirjaa kun kuuntelin niin nainen nimeltä Cassandra Lizardi oli joutunut muistaakseni 1500-luvulla inkvisiittorin eteen runoilustaan. Naisen ei sopinut "hallita" kieltä.
    Jokseenkin todennut ettei se siinä mielessä ole hallittavissa, kun väestölle tarpeellinen kommunikointiväline, mutta kumminkin sitten laki ynnä muu on asia erikseen. Kumminkin sekin on kirjoitettua kieltä johon moraali taas perustunee. Eikä niin tekemistä taiteen kanssa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.