Kekkosen menetetty maine

 

Kolme rienaajaa

В. Н. Барышников, О. Ю. Пленков , К вопросу об исторической переоценке в Финляндии значения восточной политики Урхо Кекконена .Вестник СПбГУ. История. 2024, т. 6.

V.N. Baryšnikov, O.Ju. Plenkov, Kysymys Urho Kekkosen idänpolitiikan historiallisesta uudelleenarvioinnista. Vestnik SPbGU. Istorija 2024, t. 6.

 

Vladimir Nikolajevitš Baryšnikov on jo vuosikymmenet keskittynyt kirjoittamaan Suomen uudemmasta historiasta ja sodistamme, etenkin talvisodasta (vrt.  Vihavainen: Haun baryšnikov tulokset).

Ymmärrettävästi hänen näkökulmansa on toinen kuin suomalaisten. Hänen uudempia kirjojaan ei kuitenkaan voi leimata puhtaaksi stalinistis-isänmaalliseksi humpuukiksi ja otan vapauden lähteä siitä, että hän on kirjoittanut ne tosissaan ja jopa bona fide.

Luulen, että tämäkin kirjoitus voidaan katsoa vakavaksi yritykseksi lähestyä ongelmaa eli sitä muutosta, joka on Suomessa tapahtunut Urho Kekkosen idänpolitiikkaa arvioitaessa. Toista kirjoittajaa, O.Ju. Plenkovia ja hänen kirjoituksiaan en tunne.

Keskiajalla kierteli mitä suurimmassa salaisuudessa ympäri Eurooppaa kirja, jonka nimi oli Kolmesta huijarista, De tribus impostribus (De tribus impostoribus – Wikipedia). Kohteina olivat Mooses, Jeesus ja Muhammed. Kirjan tekijäksi väitettiin Saksan keisari Fredrik II:a, joka oli joka tapauksessa hyvin kummallinen hahmo, jolta saattoi odottaa mitä tahansa.

Tuosta sinänsä kiinnostavasta aiheesta ei sen enempää. Joka tapauksessa tässä käsitelty artikkeli nostaa Kekkosen idänpolitiikan maineen tuhoajiksi kolme henkilöä, Hannu Rautkallion, Jukka Nevakiven ja nöyrimmän palvelijanne, kuten venäläisillä on tapana tällaisissa yhteyksissä sanoa. Siis minut.

Artikkeli noteeraa sen, että Kekkosen politiikasta saatiin paljon uutta taustatietoa Moskovan arkistojen avauduttua. Kuitenkin tuo tieto jäi epätäydelliseksi. Toisaalta käytettiin myös paljon läntisiä tiedustelulähteitä, jotka leimataan epäluotettaviksi, kuten tiedustelulähteet yleensä ovatkin.

Tämä lähdekritiikki esitetään kuitenkin vain yleisellä tasolla, joten sitä ei voi pitää sellaisenaan vakavasti otettavana. Toki esimerkiksi Kekkosen leimaaminen Neuvostoliiton ”agentiksi” on jo sinänsä huvittava asia, eikä anna vakuuttavaa kuvaa siitä, joka ottaa sen täydestä.

Aihetodisteena Rautkallion asenteellisuudesta tekijät esittävät sen, että hänen isänsä kuului ns. lista ykkösen vankeihin eli sotarikollisiin, kuten artikkelissa sanotaan ja että Kekkonen kieltäytyi rehabilitoimasta tätä.

Mikseipä tällainen voi asioihin vaikuttaa, kuten myös se, ettei Rautkallio osannut venäjää. Hyvät suhteet arkiston johtoon hän sen sijaan sai rakennettua, samoin kuin Nevakivi, mikä todetaan hieman pahaenteisesti. Eihän noita valtiosalaisuuksia olisi saanut paljastaa, vai kuinka?

Omalta osaltani mukana ovat sekä ”Kansakunta rähmällään” että ”Stalin ja suomalaiset”. Niiden ymmärtäminen on osoittautunut kirjoittajille liian vaikeaksi, mutta samahan koskee monia suomalaisiakin.

Jos lähdetään jo itse sanasta ”rähmällään”, täytyy todeta, että sen käännös venäjäksi sanoilla ”na kolenah” -polvillaan, antaa koko asiasta aivan väärän kuvan.

Polvillaan oleminen tarkoittaa avutonta alistumista uhan edessä. Rähmällään taas ollaan syvemmälle rojahtaneina tai aktiivisesti heittäytyneinä, koomisesti maata syleillen. ”Rähmä” on vanha syliä tarkoittava sana.

J.K. Paasikivi kirjoitti päiväkirjassaan, että Suomi joutuu makaamaan mahallaan kaikkien syytettävänä ja haukuttavana eikä voi puolustautua. Sen on pakko hyväksyä tämä vaieten, mikä tuhoaa kansan sielun.

Tästä juuri oli rähmällään olossa ennen muuta kysymys: ihmiset oppivat heittäytymään naurettaviin asentoihin ja käyttäytymään tavalla, jota joku ylempi toivoi ja joka teki heidät armosta osallisiksi. Kaikkein ylimpänä olivat Neuvostoliitto ja sen edut.

Moni sisäisti asian. Artikkelissa mainitaan toteamukseni, että Neuvostoliitosta ja itse asiassa sen eduista tuli Kekkosen Suomessa se korkein arvo, jonka mukaan kaikkea muuta, myös oman maan historiaa mitattiin. Politiikassa Moskovan luottamus oli kalleinta pääomaa eikä sen hankkimisessa vaivaa tai periaatteita säästelty.

Mutta olihan vaakalaudalla Suomen kohtalo ja hyvinvointi, eikö se ollut jo muutamankin messun arvoinen asia?

Varmaan oli. Kekkosen idänpolitiikka oli suuri menestystarina, kuten olen aina korostanut. Se herätti ihmetystä ja ihailua kaikkialla niissä piireissä, joissa asioita syvemmin ymmärrettiin. Muistan, miten 1970-luvulla muuan toisinajatteleva tuttavani Moskovassa ihaili Kekkosen poliittista taitoa: ”Siinä on kyllä varsinainen kettu miehekseen!”

Asiaan liittyi kuitenkin oleellisesti kollaboraatiopolitiikan ikuinen dilemma: politiikan on oltava uskottavaa, mutta siihen nähden ei saa itse olla herkkäuskoinen.

Meillä moni sanoo nyt: me valehtelimme ja he valehtelivat. Me tiesimme, että he valehtelivat ja he tiesivät, että me valehtelimme.

Tämä kuulostaa hauskalta ja luultavasti myös päti hyvin Max Jakobsonin, Keijo Korhosen ja monen muun politiikan tekijän kohdalla, mutta entäpä kansan syvät rivit? Sen sielustahan tässä oli myös kysymys.

Kyllä moni tässä nyt muistaa väärin tai suorastaan valehtelee. Neuvostoliiton/Venäjän etujen asema Suomenpolitiikan arvioimisen kriteerinä otettiin hyvin laajoissa piireissä tosissaan. Sitä lakattiin kyseenlaistamasta.

Epäilemättä tuon liturgian ympärillä leijailevan suitsukkeen haju tuntui jotenkin falskilta. Samaan tapaanhan moni tuntee kirkonmenoja seuratessaan. Kuitenkaan kovin harva tohtii lähteä pappeja julkisesti kritisoimaan, he tekevät työtään. Miksi käydä pappien tai uskonnon kimppuun? Eihän sellaisesta voi odottaa muuta kuin ikäviä seurauksia omalle itselle.

En nyt syvenny sen enempää siihen, miten Kekkosta on kyseisen artikkelin mukaan sen tekijöiden mielestä eri tahoilla diskreditoitu. Totean vain, että ulkomaalaisille ja tässä tapauksessa erityisesti venäläisille on ilmeisen vaikea ymmärtää sen historiallisen muutoksen perusteita, joka on tapahtunut niin Suomessa kuin Venäjällä.

Kekkosen ulkopolitiikan nerokkuus oman aikansa kontekstissa on useimmille nykyajan ihmisille jo  mahdotonta käsittää, koska kontekstia ei ymmärretä. Venäläisittäin tätä niitetään historismin loukkaamiseksi narušenije istorizma.

Samanlaista historismin loukkaamista on myös sen asian sivuuttaminen, että ne edellytykset, jotka Kekkosella oli omalle ulkopolitiikalleen ja sen saamalle suosiolle, hävisivät Neuvostoliiton romahtaessa.

Tilalle ei tietenkään tullut mikään absoluuttisen vapauden ja objektiivisen totuuden kunnioittamisen kultakausi. Paljon ämmällistä ja naurettavaa voi löytää tästäkin ajasta, kuten Jukolan Juhani kuvasi Turku-reissuaan.

Kun tilaisuus tuli, otettiin takaisin se historiallisen näkemyksen ja ajattelun vapaus, josta oli aiemmin luovuttu. Se tehtiin korkojen kanssa ja mentiin naurettavuuksiin, jotka kiteytyvät Sanna Marinin tokaisussa, että Suomi voitti molemmat sotansa Venäjän kanssa.

Itse asiassa se voitti vain sen kolmannen sodan. Se oli nykyaikaisittain sanoen proxysota, josta Marin vaikenee ja joka käytiin hänen omaa puoluettaan vastaan.

Historiaa on nimitetty myös politiikan tuomioistuimeksi: Die Weltgeschichte ist das Weltgericht, lausahti Friedrich Schiller aikoinaan.

Tässä tuomioistuomessa päätökset kuitenkin tehdään hyvin hitaasti, emmekä välttämättä saa lopullisia ratkaisuja sadankaan vuoden kuluttua. Asiat näyttävät yhä uudelleen palautuvan käsittelyyn.

Baryšnikov ja Plenkov ovat kyllä huomanneet suuren linjan Kekkosen ja jopa hänen idänpolitiikkansa maineen romahtamisessa.

Miksi näin on tapahtunut, on kuitenkin paljon laajakantoisempi asia kuin vain muutaman tutkijan aikaansaannos. Aikakausi on vaihtunut ja muutos jatkuu yhä.

Tässä prosessissa myös Neuvostoliitto menetti ja syystä menettikin maineensa älymystön silmissä jo viimeistään 1980-luvulla. Ei kai se nyt vain ole Venäjällä taas palaamassa?