Erilaisia kansoja ja kansakuntia

 

Meikäläiset

 

Mika A. Keränen, Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista. Kiuas 2024. 391 s.

 

Ihmisen perusvaistoihin näyttää kuuluvan, että hän käyttäytyy altruistisesti omia jälkeläisiään kohtaan. Tämä vaisto laajenee älyllisten kykyjen kehittyessä evoluution myötä. Lopulta se voi johtaa myös regressioon ja täyteen älyttömyyteen.

 Itse asiassa sama perusilmiö on havaittavissa useimmilla nisäkkäillä ja linnuillakin: naaras hyppää itse pedon eteen antaakseen poikasille aikaa suojautua. Uros varjelee naarastaan mustasukkaisesti ja on aina valmis tappelemaan sen omistuksesta.

Jälkeläiset ovat enemmän kuin heidän vanhempansa. Itse asiassa ne ovat vanhempiensa elämän tarkoitus. Kun ne on saatu siitettyä ja kasvatettua pärjäämään omillaan, on vanhempien aika lähteä tästä maailmasta.

Lasten osana on haudata vanhempansa ja jatkaa eteenpäin siitä, minne ne olivat päässeet. Normaalissa, luonnollisessa ihmispopulaatiossa lapsia tulee parin vuosikymmenen ajan lähes vuosittain ja yhdessä serkusten kanssa he muodostavat jo suuremman yksikön, heimon, jonka yhteenkuuluvuus voidaan varmistaa muistitiedolla.

Kulttuureissa, joita nykyään nimittäisimme primitiivisiksi, jos uskaltaisimme, ovat lähes kaikki jonkinlaisia serkuksia keskenään ja tietävät hyvin asemansa heimon ja kansan hierarkiassa. Sisäpiireissä aseman erilaisuus tunnustetaan avoimesti, mutta ulospäin kaikki vetävät yhtä köyttä.

Meikäläiset pitävät tietenkin puoliaan. Huuto ”meikäläisiä lyödään!” (vrt. Vihavainen: Haun наших бют tulokset) toimii satavarmasti tänäänkin ja sitä varmemmin, mitä primitiivisempi joukko on.

 Kun tapahtuu suuri regressio esimerkiksi potkupallo-ottelussa, ovat kaikki ainekset joukkotappeluille olemassa, vaikka joukkueiden kannattajien väliset erot olisivat aivan satunnaisia -toiset vain kannattavat toista joukkuetta ja muut sen vastustajaa.

Tuo edellinen vain siksi, että mustettaisiin, miten perustavanlaatuiset vaistot ovat pelissä silloin, kun puhutaan kansakunnista ja nationalismista. Ne ovat vain ihmisen alkeellisimpien vaistojen jalostunutta jatkoa, kuten romanttinen kirjallisuus ja musiikki perimmältään perustuvat aivan eläimelliseen viettiin. Miten jaloiksi ne kulloinkin ovat kehittyneet, on kysymys sinänsä. Vastaus vaihtelee.

Eipä sikäli, kyllähän monissa tapauksissa saatetaan regressoitua aivan tuolle primitiivisimmälle tasolle ja siihen jopa pyrkiäkin. Katsokaapa vain nykykulttuurin saavutuksia, siellä on juuri ”basic instinctin” tavoittaminen ja herättäminen se huippu, jolle pyritään.

Toki ihmisellä on kyky varsin pitkälle myös irtautua luonnosta ja käyttäytyä tavalla, jota on pidettävä luonnottomana. Muistanpa yhdenkin suomalaisen naispuolisen henkilön, joka ilmoitti, ettei suinkaan pelastaisi uppoavasta laivasta ensimmäisenä lastaan, vaan itsensä. Pidän asiaa aivan mahdollisena ja aikakaudelle jopa hyvin oireellisena ellei nyt vallan tyypillisenä.

Samaan sarjaan on laskettava joskus esiintyvä taipumus samaistaa nationalismi mielettömän väkivallan kanssa. Toki isänmaallisuus tarjoaa viimeisen pakopaikan roistolle, kuten Samuel Johnson tokaisi, mutta olisi idiotismia päätellä siitä, että kaikki sen piirissä olisivat roistoja.

 Johnson oli itse mitä hartain englantilainen patriootti ja humaani ajattelija, joka yli kaiken arvosti rehellisyyttä ja mielellään pilkkasi ihailijansa James Boswellin skotlantilaisuutta.

Nationalismin selittäminen konstruoiduksi on yhtä vakuuttavaa kuin seksuaalielämän selittäminen kulttuurilla alusta loppuun.

Toki molemmissa on osa totuutta ja tietenkin tuosta ajatuksesta lähtien voidaan jopa oppia ymmärtämään yhtä ja toista siitä, miten seksuaalisuus tai patriotismi milloinkin koetaan ja miten niitä toteutetaan, mutta itse ilmiöt ovat paljon syvällisempiä ja kaikesta konstruoinnista riippumattomia.

Käytännössä kokonaisista kansakunnista puhuva ja ne mukaansa tempaava nationalismi, joka on ymmärrettävä pohjimmiltaan sangen luonnonvoimaisen patriotismin erääksi kehitysvaiheeksi, saa muotonsa kunkin maan omasta ja ainutkertaisesta, usein jopa ainutlaatuisesta historiasta.

Suomalainen nationalismi ja sen sosiaalinen asema ja merkitys ovat jo aivan toista kuin venäläinen tai edes ruotsalainen. Molemmat eroavat suuresti englantilaisesta ja ranskalaisesta, puhumattakaan nyt amerikkalaisesta.

Silti näemme kaikissa niissä paljon yhteistä. Niiden muodot ja tavoitteet ovat olleet vastausta erilaisiin haasteisiin, joita aivan tietyt kansalliset ryhmät ovat kehityksensä varrella joutuneet kokemaan.

Keräsen kirja keskittyy kuvaamaan noita historiallisia kehitysteitä pikemmin kuin kunkin nationalismin tyypillisiä ilmauksia ja suhdetta toisiinsa, erityisesti haastajiin.

Tämä on ilman muuta hyvä lähtökohta, vaikka itse voinkin kaikessa vaatimattomuudessa sanoa jo tienneeni suurimman osan siitä, mitä kerrotaan, en toki suinkaan kaikkea.

 Joka tapauksessa kirja on kesivertolukijalle varmasti hyvin tärkeä ja myös hyvä johdanto esimerkiksi ranskalaiseen nationalismiin, jossa katolinen ja vallankumouksellinen komponentti ovat kiinnostavasti säilyneet erillään.

Saksalainen taas sai leimansa preussilaisuudesta ja sitä selitettiin Deutsche Sonderwegilla, Saksan erityistiellä,  aivan samaan tapaan kuin venäläistä nykyään. Toimiihan sekin, ainakin, jos suljetaan silmät sellaiselta ainekselta, joka puhuu selittäväksi valittua asiaa vastaan (vrt. Vihavainen: Haun michel tulokset).

Amerikkalainen vuorostaan on aivan oma lukunsa. Siellä törmäämme jopa käsitteeseen valkoinen nationalismi, kuten toisella suunnalla saatetaan puhua jopa arabinationalismista tai islamislaisesta nationalismista, jotka ovat käsitehirviöitä.

Monenkarvainen on nationalismi, Eino Leinoa soveltaakseni. Sen perusta on yhtä selkeä kuin seksuaalisuuden, mutta sen muodot saattavat olla aivan yllättäviä.

Meillä Suomessa ei saisi unohtaa vuoden 1918 merkitystä sille, miten nationalismi itse asiassa sangen paradoksaalisesti jakaa kansakuntaa. Venäjää vastaan käydyt sodat ovat yhä sen tärkein polttoaine ja silloin, kun vaistotaan vaaraa, nousee esiin myös paljon sitä primitiivistä ainesta, joka kuuluu ihmiselle lajina.

 Tämä voi tapahtua aivan yhtäkkiä ja yllättäen, vaikka suhde naapuriin on ollut kauan ja aidosti mitä ystävällisin.

Entäpä sitten muiden kansojen keskinäiset välit? Ajatelkaamme vaikkapa Ranskaa ja Englantia. Huolimatta yhteiskunnan ja valtion primitiivisyydestä keskiajalla maiden ja myös kansojen välinen antagonismi oli kiistattomasti olemassa jo silloin, siitäkin huolimatta, että Englannin yläluokka kauan puhui ranskaa.

Myöhempinä vuosisatoina jopa erilainen ruokakulttuuri alkoi saada käyttöä naapuria leimatessa: ranskalaiset olivat englantilaiselle ”frogs” ja englantilaiset ranskalaiselle ”rosbif” (vrt. Vihavainen: Haun roast beef tulokset). Saksalaiset taas olivat englantilaiselle hapankaaleja (kraut) ja ranskalaiselle vain kaaleja (boche) (vrt. Vihavainen: Haun hapankaali tulokset).

Elsass-Lothringenista levinnyt hapankaali tosin on tullut tärkeäksi osaksi koko ranskalaista ruokakulttuuria, joten siltä osin naapurin leimaaminen ei enää oikein onnistu. Suomessa se kyllä käy. Viime sodissa venäläisten taipumus hapankaaliin erotti heidät vielä tehokkaasti suomalaisista ja se toimii yhä.

Mutta jokaisella kansalla on useampiakin verrokkeja, joista se haluaa erottautua. Englantilaisten kanssa ovat taistelleet usein myös hollantilaiset ja espanjalaiset. Jälkimmäiset jopa uhkasivat maihinnousulla, joka olisi voinut onnistuakin hyvin dramaattisin seurauksin. Mutta millaista väkeä he ovat verrattuna ranskalaisiin?

Silmiini sattui juuri Samuel Pepysin päiväkirjasta se kohta, jossa kerrotaan, miten joskus ennen Lontoon suurta paloa ja yli puoli vuosisataa Suuren Armadan jälkeen Espanjan ja Ranskan lähettiläät olivat Lontoossa riitautuneet ja konflikti oli uhkaamassa.

Kuningas kielsi englantilaisia sekaantumasta asiaan ja seurauksena oli, että espanjalaiset tappoivat kolme ranskalaisten hevosta ja useita miehiä. Lontoolaisia tämä ilahdutti suuresti ja kun espanjalaiset marssivat halki kaupungin muodostelmassa, jossa viisikymmentä miestä paljastetuin miekoin suojeli lähettilästä, huusi yleisö riemuissaan suosiotaan, englantilaiset sotilaat etunenässä.

Kansallisella vaistolla on omat hierarkiansa. Minulle oli yllätys, että ranskalakiset jo tuossa vaiheessa olivat niin paljon espanjalaisia epäsuositumpia. Toki Englanti taisteli molempien kanssa siirtomaissa ja kaappasi parhaansa mukaan espanjalaisia laivoja hopea- ja kulta-aarteineen,

 Sitä paitsi Ranska ja ranskankieli olivat englannissa vanhastaan hyvin tunnettuja. Ehkäpä liiankin tunnettuja…