Tulevaisuutta ennustaessa

 

Tulevaisuuden haasteet ja nykyhetken velvollisuudet

 

Ihmisten toiminta suuntautuu aina tulevaisuuteen ja sen sisältämiä mahdollisuuksia ja vaaroja pyritään aina mahdollisimman pätevästi ennakoimaan.

Me, ihmiskunta, luomme oman tulevaisuutemme ja pyrimme tekemään sen mahdollisimman rationaalisesti. Valitettavaa on, että saamme yhä uudelleen havaita käsittäneemme kaiken aivan väärin ihan perusasioita myöten.

Tulevaisuudesta meillä ei ole eikä voikaan olla varsinaista tietoa, vaikka on asioita, joiden muuttumisen rajat ovat tiedossamme. Esimerkiksi syntyvyyden ylärajan määrää joksikin aikaa eteenpäin hedelmällisessä iässä olevien naisten määrä. Silti sen muutokset ovat yhä uudelleen yllättäneet.

Tulevaisuus herättää nyt koko maailmassa yhä enemmän huolta. Ilmastonmuutos koetaan suurimpana ongelmana ja sen torjumiseen halutaan mobilisoida koko maailma, lukuun ottamatta päiväntasaajan takaista Afrikkaa.

Ihmiskunnan räjähdysmäinen kasvu on suurimassa osassa maailmaa jo taittunut ja on alkanut väheneminen, joka erityisesti Euroopassa ja Japanissa on vuorostaan muodostunut ongelmaksi.

Väestökasvu on läheisessä suhteessa luonnonvarojen käyttöön ja ilmastonmuutokseen. Se sekä edistää maapallon lämpenemistä että aiheuttaa paineita siirtolaisuuteen. Ne alueet, joissa väestönkasvu nyt on suurinta, ovat myös suurmassa vaarassa tulla elinkelvottomiksi ilmaston lämpenemisen takia.

Aivan hiljattain kertoi ilmastonmuutoksen ammattilainen Petteri Taalas omana, hyvin perusteltuna käsityksenään, että ilmastonmuutoksessa ei itse lämpeneminen sellaisenaan ole suurin ongelma, vaan sen aiheuttamat muuttoliikkeet, joita voimme nimittää kansainvaelluksiksi.

On todennäköistä, ettei hillittömästi kasvavan väestön ongelmia voida ratkaista edes millään muuttoliikkeellä, mutta paineet siihen saattavat tulla ylivoimaisiksi. Toisin kuin antiikin aikana, kansainvaellukset saattavat nykyoloissa kehittyä hyvinkin nopeiksi prosesseiksi ja ovat kyllä jo sellaisia olleetkin.  Loppua ongelmalle ei ole näkyvissä.

Mutta emmehän me oikeasti tunne tulevaisuutta. Ymmärtääksemme omat rajoituksemme meidän kannattaa välillä vilkaista, millä tavalla ja miten nopeasti käsityksemme tulevaisuudesta ovat muuttuneet.

Niin sanotut julkiset intellektuellit (public intellectuals) ovat kiinnostava instituutio, joka on etenkin anglosaksisessa maailmassa ollut merkittävä ja on yhäkin.

Tällaisilla älyköillä on usein kyky suuriin visioihin ja synteeseihin, joita he tekevät parhaan köytettävissä olevan tiedon pohjalta. Olen aina ollut kiinnostunut näistä visioista, joita esimerkiksi Thomas Carlylen, Mihail Bakuninin, Wilhelm Fucksin, Ian Buruman, Paul Kennedyn, Niall Fergusonin tai Max Jakobsonin kaltaiset näkijät ovat esittäneet.

 Kokemus on osoittanut, että niihin kannattaa yhä uudelleen palata. Ne ovat tuskin koskaan toteutuneet, mikä on ymmärrettävää. Kiinnostavampaa on, miten nopeasti ne ovat vanhentuneet ja miten suuria olennaisia virheitä niihin sisältyy.

Esitän seuraavassa joitakin perusasioita Paul Kennedyn taannoin (vuonna 1994) esittämästä suuresta tulevaisuudenskenaariosta.

Kennedy oli juhlittu intellektuelli, jonka terävä analyysi imperiumien historiasta The Rise and Fall of Great Powers herätti tuomiota kaikkialla. Kennedyn tulevaisuudenskenaarioiden saattoi siis olettaa ainakin perustuvan syvälliselle historian tuntemukselle.

Nykypäivän näkökulmasta se joka tapauksessa on suorastaan hätkähdyttävän outo. Kennedyn epäonnistumiselle ei ole mitään syytä naureskella. Päinvastoin, se antaa vakavaa aihetta suhtautua skeptisesti myös omiin skenaarioihimme ja kysyä, miten suuria virheitä niihin oikeastaan mahtaakaan sisältyä.

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Kansainvälisen tason yllätys

 

Kehitys edistyy

 

Paul Kennedy, Uuden vuosituhannen haasteet. Suomentanut Heikki Eskelinen, Otava 1994, 448 s.

 

Joillekin aikakausille on ominaista hyppäyksenomainen kehitys. Joskus taas tuntuu siltä, ettei mitään laadullisesti uutta ilmaannu vuosikymmeniin, vaan kaikki on lähinnä vanhan kertausta ja muutos korkeintaan määrällistä.

Se, joka varttui nuoreksi 1950-luvun hevosvetoisessa Suomessa, jossa televisiota ei vielä tunnettu, jossa asuttiin maaseudulla ja työskenneltiin maatalouden palveluksessa kansakoulupohjalta, ymmärtää hyvin, mitä hyppäyksellinen kehitys tarkoittaa.

Sellainen tapahtui 1960-luvulla, jolloin koettiin urbanisoitumisen, koulutuksen ja kulttuurin vallankumous ja koko kansakunta siirtyi ”yhtäkkiä” kyläkuntien ahtaista ympyröistä uuteen, joukkoviestimien, kansainvälisen populaarikulttuurin, palkkatyön, vapaan alkoholin ja seksin maailmaan.

Siihen verrattuna ei mikään myöhempi ajanjakso ole tuottanut yhtä perustavanlaatuista irtiottoa. Toki noiden tuossa murrosvaiheessa läpilyöneiden uusien elementtien vaikutus on koko ajan vahvistunut ja syventynyt ja uusien sukupolvien myötä yhä muuntunut, mutta muutos ei ole enää ollut laadullinen.

Nykyään moni näyttää kuvittelevan, että esimerkiksi huoli ympäristön kohtalosta olisi hyvinkin uusi asia, mutta eihän se tietenkään ole. Kyllä se on ollut esillä jo 1960-luvulta lähtien ja paljonhan on tehtykin. Paul Kennedyllekin se on keskeinen huolen aihe.

Kun ajattelemme ajanjaksoa 1990-luvulta nykyaikaan, tuntuu helposti siltä, ettei oikeastaan mitään maininnan arvoista uutta ole maailmaan tullut. Poikkeuksena voi tietenkin mainita internetin, mutta kyllä länsimainen elämänmuoto myös meillä oli hyvin samanlainen niin ennen internetin tuloa kuin sen jälkeen.

Pikkuhiljaa on kuitenkin maailman tasapaino muuttunut tavalla, jota on ollut vaikea huomata. Monet nykyajan itsestäänselvyydet tuntuivat kolme vuosikymmentä sitten joko mahdottomilta tai ainakin pelottavilta mahdollisuuksilta.

Paul Kennedy, joka oli julkaissut paljon huomiota herättäneen kirjan suurvaltojen noususta ja tuhosta (The Rise and Fall of Great Powers, 1987), kirjoitti sen jatkoksi nyt käsillä olevan kirjan tulevaisuuden megatrendeistä ja transnationaalisista muutoksista, joita oli silloin odotettavissa 2000-luvun puoliväliin mennessä.

Nykyajan suurvaltoina Kennedy näki Yhdysvallat, Euroopan ja Japanin. Neuvostoliiton hajottua sitä ei voinut laskea joukkoon, vaikka sen seuraajaksi uumoiltiinkin jonkinlaista liittoa, jollaisena aluksi IVY koetti esiintyä.

Nykyajan näkökulmasta on merkittävää, että joukosta olivat poissa myös Kiina ja Intia. Ne olivat liian syvällä alikehityksensä suossa, jotta ne olisi edes kohtuullisella todennäköisyydellä voinut arvioida tuleviksi suurvalloiksi.

Kennedy näki siis tulevaisuuden suurina ongelmina sekä ympäristöuhat, että alikehityksen ja suursodan vaaran.

Maailman väestömäärä oli jo paisunut 5 miljardiksi eikä voitu kuvitellakaan, että maapallo voisi elättää 10 miljardia ihmistä, jotka käyttäisivät yhtä paljon luonnonvaroja, kuin rikkaiden yhteiskuntien jäsenet nykyään -tai edes puolta siitä…

Maailman oli huolehdittava ennen muuta kolmesta ongelmasta: koulutuksesta, naisten asemasta ja poliittisesta johtajuudesta. Naisten koulutus vähensi syntyvyyttä, joten siinä voitiin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mutta kysymys johtajuudesta oli tietenkin vaikeampi.

Keskeiseksi ongelmaksi nousi siis joka tapauksessa väestönkasvu. Kiinan BKT henkeä kohti oli 300-350 dollaria. Mikäli se voitaisiin nostaa 1000 dollariin, olisi muutos jo olennainen ja Meksikon tasoinen 1825 dollaria merkitsisi valtavaa muutosta.

Mutta samalla myös vaikutus ympäristöön olisi valtava. Kennedy lainaakin jotakuta nimeämätöntä journalistia, joka kirjoitti, että Kiinan pyrkimykset kehittää teollisuuttaan ovat vaaraksi koko planeetalle.

Kukaties onneksi voitiinkin todeta, että Kiinan mahdollisuudet nousta suurvallaksi olivat monesta varsin painavasta syystä kovin huteralla pohjalla. Saastuminen esimerkiksi Pekingin kaupunki-ilmassa oli 35-kertainen Lontooseen verrattuna ja joka vuosi maassa menetettiin 5 miljardia tonnia ruokamultaa. Maatalousmaata oli myös aivan riittämättömästi.

Monihan muisti Kiinan 50-luvun nälänhädän, joka oli suurin tunnetuista ja teki Kiinasta pitkäksi aikaa kurjuuden symbolin. Nyt arvioitiin, että Kiina pystyisi elättämään 750-950 miljoonaa ihmistä, mutta siellä ennustettiin olevan puolitoista miljardia ihmistä 2000-luvun puolivälissä.

Kiina oli Tienanmenin verilöylyn jälkeen valinnut autoritaarisen tien, mutta pystyikö se eristymään maapallon kulttuurista, joka levisi sinne sähköpostin, satelliittien ja TV:n välityksellä? Entä miten voitaisiin kestää ne suuret jännitykset, jotka syntyisivät hyvinvointiin nousevien saarekkeiden ja suurten, köyhien alueiden välillä?

Oliko ylipäätään järkevää, että Kiina tai Intia yrittivät jäljitellä eurooppalaisten valtioiden tietä ja kehittää huipputekniikkaa? Entä, kun toiveet pettäisivät, kun joka vuosi syntyi miljoonia uusia lapsia? Pystyisikö köyhä Kiina sijoittamaan mainittavasti varoja tutkimukseen ja tuotekehittelyyn?

Nyt Kiina oli suunnilleen 14. sijalla maailman suurimpien kauppamaiden joukossa, mikä kyllä oli herättänyt ajatuksia siitä, että maan BKT voisi jopa nelinkertaistua 2000-luvun alkupuoleen mennessä.

Kennedy oli varsin rohkea ajattelija, mutta pyrki pitämään jalat maassa. Suurvallaksi nouseminen ei ollut niinkään yksinkertainen asia. Tosin saksalainen Wilhelm Fucks oli jo 1960-luvulla ilmestyneessä ja suomennetussakin teoksessaan Tulevaisuuden voimasuhteet ennustanut Kiinan mahdin 2000-luvulla kasvavan suuremmaksi kuin muiden valtioiden mahti (talous x sotavoima) yhteensä, mutta kaikkeahan sitä saa kirjoitella, se uskoo, joka tahtoo.

Joka tapauksessa katselemme nyt toisenlaista maailmaa kuin 1990-luvun alussa. Silloin Japani oli talouden ja tekniikan suurvalta ja jopa supervalta. Mutta sillä oli takanaan jo toistasataa vuotta ”eurooppalaistumista” eikä väestöräjähdys uhannut sen kehitystä.

Kiinan pelätty taloudellinen kukoistus on nyt tosiasia. Sen BKT/asukas on ostovoimakorjatuin luvuin yli 8000 dollaria eikä kehittyneiden länsimaiden ole tarvinnut keskittää ponnistuksiaan sen köyhien auttamiseksi, kuten Kennedy jo visioi. Sitä paitsi kehitysapu ei ole koskaan auttanut ketään kehittymään.

Kennedyn huolet eivät olleet turhia. Väestönkasvu on ympäristön saastumisen kannalta keskeinen ongelma, eikä ole nähtävissä, että se saataisiin aisoihin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennen kuin syntyy katastrofi.

Toki syntyvyyskäyrät taittuvat kaikkialla sitä mukaa, kun yhteiskunnallinen hyvinvointi ja modernisaatio, erityisesti naisten koulutustaso kehittyvät. Tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan sen verran hitaasti, että vahinko ehtii jo tapahtua.

Uutta kolmenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna on, ettei tämä asia nyt näytäkään enää huolettavan ketään. Politiikassa ja hallinnossa on kehittyneissä maissa ja hieman muuallakin tapahtunut samaan aikaan liki vallankumouksellinen naisistuminen, jonka merkitystä on kuitenkin ollut vaikea havaita.

Ehkäpä yksi sellainen voisi olla myötäsukainen suhtautuminen väestönkasvuun kaikkialla muualla, paitsi omassa maassa? Kysyn vaan, ilman sen kummempia todisteita.