Mies tekstien takana

 

Kielinero

Eero Ojanen & Timo Jantunen, Neron tie. J.A. Hollon elämä. Avain 2024, 301 s.

Kun joskus nuorena luin filosofian historiaa ja erinäisten filosofien suomennettuja teoksia, huomasin, että suomentajaksi oli poikkeuksetta mainittu J.A. Hollo, olivatpa nuo kirjat sitten millä tahansa kielellä kirjoitettuja.

Sama toistui sitten yhä uusien kaunokirjallisuuden klassikoiden kanssa ja täytyy sanoa, että kunnioitus tuota salaperäistä miestä kohtaan kasvoi. Kuka merkillinen henkilö oli pystynyt tekemään kaikki nuo työt?

Kyseessä oli laihialaisen puuseppämestarin poika, joka jo nuorena oli havaittu varsin omituiseksi. Hän oppi varhain lukemaan ja jopa kirjoitti lähes painokelpoisen tarinan, kun sai kynän ja paperia. Koskaan ennen hän ei olut kirjoittanut.

Lapsinerojahan ilmestyy maailmaan aina silloin tällöin. Heidän poikkeuksellinen suorituskykynsä ällistyttää ja näyttää uhmaavan luonnonlakeja, kun maitopartainen vesseli osaa tehdä jotakin, mihin aikuiset eivät pysty. Musiikissa tällaisia tapauksia taitaa ilmetä useimmin.

Mitä varsinaiseen nerouteen tulee, oletetaan sellaisen henkilön yleensä poikkeavan normaalista muutenkin kuin vain suorituskyvltään. Hän yleensä ajattelee jotenkin kummallisesti, toisin kuin muut, eli epänormaalisti.

Egon Friedell nerokkaassa Uuden ajan kulttuurihistoriassaan esittää vertauksen nerosta vesipäänä. Ymmärrän hänen tarkoittavan, että neroa ajaa eteenpäin jonkinlainen sisäinen paine, jota normaalisti kehittyneellä ihmisellä ei ole. Hän ajattelee ja ehkä muutenkin käyttäytyy tavalla, jota normaali sosiaalistunut kansalainen ei tunne omakseen. Hän on se, joka luo uutta.

Missä määrin Juho Hollo oli nero juuri tällaisessa mielessä, en oikein tiedä. Niin sanottu kielinero hän ehdottomasti oli ja myös omalla alallaan eli kasvatusopissa (myöh. kasvatustiede) hän epäilemättä esitti hedelmällisiä ja omintakeisiakin ajatuksia, mutta ei itse asiassa harrastanut tämän alan teoriaa kovinkaan paljon.

Sen sijaan kääntäjänä hän on Suomen oloissa lyömätön. Hänen kielitaitonsa oli hyvin laaja ja hän käänsi ainakin 15 kielestä ja opiskeli niiden lisäksi monia muitakin, ainakin sanskriittia, bengalia, hindiä, persiaa ja turkkia sekä japania.

Käännösten yhteinen sivumäärä on jopa 65000. Kirjoja kertyy pari sataa ja mukana on hyvinkin laajoja opuksia, kuten Cervantesin Don Quijote sekä Tolstoin ja Dostojevskin teoksia.

Kaunokirjallisuutta ja asiaproosaa, kuten filosofiaa ja sen historiaa kertyi suunnilleen yhtä paljon. Hollon lempikieliä olivat romaaniset kielet ja etenkin ranska. Englannista hän käänsi paljon, muttei erityisemmin pitänyt kielestä. Runoudesta hän piti, mutta ei sitä kääntänyt.

Hollo näyttää kääntäneen tai ehkä mieluummin suomentaneen tekstiä suhteellisen suurina kokonaisuuksina ja ajatelleen tekstin ensin toisella ja sitten toisella kielellä. Hänen metodiinsa kuului lukea kirja ensin tarkasti ja merkitä hankalat kohdat etukäteen.

Kustantajat eivät aina olleet valmiita ottamaan ohjelmaansa Hollon suosittelemia kirjoja. Dostojevski ei kiinnostanut 1920-luvun alussa ja -mikä ehkä kummallisempaa- Nietzsche jäi odottamaan kustantamon pöydälle jatkosodan aikana. Jostakin syystä Hollo ei myöskään halunnut suomentaa Thomas Mannia, josta oli nuorena pitänyt.

Hollo ei pelkästään kääntänyt, vaan myös hoiti kauan työlästä ordinarius-professorin virkaa ja opetti myös ahkerasti kesäyliopistoissa ja piti radioesitelmiä ja kirjoitti esseitä ja arvosteluja. Hänet mainitaan erinomaisena luennoitsijana.

Kasvatusoppi oli lähellä filosofiaa, kun Hollo ryhtyi sitä opiskelemaan ja opettamaan. Holloa näyttää erityisesti kiinnostaneen psykologiaan rajautuva flosofia saksalaisen hengentieteen (Geisteswissenschaft) merkityksessä.

 Fenomenologia Diltheyn ja Sprangerin hengessä eroaa merkittävästi siitä positivistishenkisestä anglosaksisesta perinteestä, joka meilläkin näyttää joksikin aikaa myös psykologiassa ja kasvatusopissa jättäneen varjoonsa tämän tradition.

Hollon kasvatusoppi näyttää sangen käytännönläheiseltä. Hän korostaa mielikuvituksen ja sen kasvattamisen perustavaa merkitystä, esteettistä kasvatusta ja käytännön toimintaa. Kasvatus ei ole opettamista, dresseeraamista, vaan kasvamaan saattamista.

Hollo kehitti myös omintakeisia käsitteitä, mistä malliksi ote Timo Jantusen tekstistä: kehittynyt esteettinen elämä on myös muiden arvoalueiden viljelemiselle edullinen, koska mielikuvituksen kasvu ja tunne-elämän rikastuminen merkitsevät yleistä, kaikessa ihanteellisessa suuntautumisessa välttämätöntä mielenpohjan kuohkeutumista.

En ole lainkaan varma, mitä kaikki nuo käsitteet merkitsevät. Myös mielikuvituksen Hollo näyttää ymmärtäneen varsin omaperäisellä tavalla.

 Ymmärrän Hollon joka tapauksessa koostaneen intuition ja tunteen, myös sympatian ja empatian kehittämisen tärkeyttä. Pelkkä teoreettisilla käsitteillä pelaaminen tappaa ihmisen henkisen kasvun jo nupussaan.

Hollon kasvatusopillisista ideoista kirjottava Jantunen esittää yksin tein kritiikkiä myös nykyistä koulua kohtaan. Se hyvä maine, jonka koululaitoksemme hetkeksi saavutti, oli hänen mielestään Hollon ajatusten seuraamisen ansiota.

Nykyään sen sijaan opetus nähdään ennen muuta taloudellisena asiana ja sitä koskevat päätökset tehdään virkamiestyönä. Niinpä on päädytty rakentamaan jättiläiskouluja, jotka ovat kasvatuksen kannalta tuhoisia.

 Uusi kouluarkkitehtuuri höperöine (minun käyttämäni termi) innovaatioineen, joihin kuuluu kotiluokkien hävittäminen ja jopa seinien poistaminen, kuuluu myös kasvatuksen tuhoamisen kategoriaan. Mistä koulumme rappio johtuu, on kuitenkin kokonaisuudessaan hankalampi kysymys, toteaa Jantunen.

Hollosta se ei ainakaan johdu. Hän oli ihanteellisen kasvatuksen puolustaja, jonka ajatukset ovat tänäkin päivänä ajankohtaisia ja ilmeisesti myös vaikuttavat elävinä alan tutkijoiden ja ehkä muidenkin alan ammattilaisten keskuudessa.