Puola ja demokratia

 

Ylpeys, demokratia ja Puola

 

Jos jokin asia on nykyään maassamme ja laajemminkin ”kollektiivisessa lännessä” kiistaton arvo, on se demokratia.

Kansan ääni on Jumalan ääni ja mikäli jotakin asiaa halutaan oikein perin pohjin moittia, sanotaan, ettei se ole demokraattista. Luulen, ettei useimmille tule edes mieleen ajatella, että demokraattisuus sinänsä voisi olla huono asia.

Näinhän ei asia ole aina ollut, eikä ole kaikkialla vieläkään. Demokratia ihanteena liittyy valistuksen ajan luonnonoikeuden periaatteen tunnustamiseen, mikä havainnollisesti ilmenee Yhdysvaltojen perustuslaista.

Kaiken keskellä kaiken mittana on ihminen tarpeineen ja tavoitteineen. Noihin jälkimmäisiin ajatellaan ilman muuta kuuluvan ”onnen”. Mitä muuta ihminen edes voisi tavoitella ja miksi? Eikö hän silloin jo poikkeaisi omasta luonnostaan?

Demokratian idea on kuitenkin perin juurin radikaali. Sen takana ovat valistuksen näkemykset rationaalisuudesta, jonka tulisi ihmistä ohjata. Ihmistä ja hänen onneaan suurempaa prinsiippiä ei tunnusteta. Jos Jumala olisi, olisi hänenkin pakko tunnustaa järki ja siihen perustuva moraalilaki.

Esimodernin länsimaisen yhteiskunnan kannalta tämä merkitsi kapinallisuutta, joka perustui ylpeyden syntiin. Evankeliumi tosin opetti, että ihmiset olivat Jumalan edessä yhtä arvokkaita syntyperästään riippumatta, mutta hänen edessään heidän arvonsa riippui siitä, tavoittelivatko he Jumalan tahdon toteuttamista vaiko sen sijaan omia päämääriään (”onni”).

En yritä ryhtyä ortodoksisen kirkon teologian ekspertiksi, mutta totean, että ainakin aatehistoriallisesti sen piirissä on ylpeyttä pidetty synneistä ensimmäisenä ja perustavimpana ja vastaavasti nöyryyttä hyveistä etummaisena.

Toki itse saatanakin edusti nimenomaan ylpeyttä. Hän nousi vastustamaan Herran tahtoa ja ne, jotka häntä seuraavat, jatkavat tuota traditiota.

Koko länsimaisen valistuksen perusidea oli siis saatanallinen venäläisten slavofiilien ensimmäisen, 1840-luvulla toimintansa aloittaneen sukupolven (Aksakovit, Homjakov, Kirejevskit) silmissä, kuten Nicholas Riasanovsky aatehistoriallisissa teoksissaan toteaa.

Aleksei Homjakovin historianfilosofiassa koko länsimainen (”kushilainen”) kulttuuri edustaa toista prinsiippiä kuin venäläinen (”iranilainen”). Sen nykyajassa ilmenevänä ytimenä on katolisuus, joka oli pesiytynyt myös Venäjän keisarikuntaan puolalaisuuden kautta.

Länsimaisuudelle ja siis myös puolalaisuudelle oli ominaista juuri tuo ihmisen ylpeydestä lähtevä kapinallisuus Luojaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan (keisaria) vastaan, mikä oli puolalaisuuden tunnus.

”Meidän ja teidän vapautenne puolesta” tuo puolalaisten iskulause nosti jumalallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolelle ja niiden vastakohdaksi itse kuinkin yksilön pyyteet.

Kun kaikki riensivät niitä toteuttamaan, syntyi aito puolalaistyyppinen kaikkien sota kaikkia vastaan ja kun enemmistö voitti, se ei tarkoittanut sitä, että se olisi edustanut oikeudenmukaisuutta.

Enemmistövalta oli olemukseltaan pelkkää väkivaltaa, minkä Puolan valtiopäivät havainnollisesti osoittivat ”konfederaatioineen”.

Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa ja hyvät alamaiset alistuivat siihen silloinkin, kun se oli vastoin heidän henkilökohtaisia etujaan. Totuutta ja oikeutta ei voitu saada selville äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä. Siihen oli alistuttava yksimielisesti (sobornost).

Slavofiilisessa perinteessä, joka nykyään on Venäjällä kenties vankempi kuin koskaan, on suhtautuminen demokratiaan siis ollut periaatteellisen tuomitsevaa. Demokratian ja sen moraalisen kelvottomuuden esimerkkimaaksi taas on vanhastaan nostettu Puola.

Puolan aatelisdemokratia ei toki aikoinaan täyttänyt nykyaikaisen demokratian kriteereitä, mutta asian ydin olikin sen edustamassa periaatteessa.

Kiinnostavasti epädemokraattisuuden periaate (joka verhottiin ”todellisen” kansanvaltaisuuden valepukuun) kukoisti Venäjällä myös kommunistivallan aikana. Politbyroo teki salaisten istuntojensa päätökset aina yksimielisesti, ikään kuin slavofiilisen ”sobornostin” hengessä.

Jotta paradoksi olisi täydellinen, selitti slavofiilien suuri historiosofi Aleksei Homjakov, että venäläisyyden edustama ”iranilainen” prinsiippi olennoi nimenomaan vapautta ja väkivallattomuutta.

Länsimainen ”kushilaisuus” taas merkitsi mekaanisuutta ja pakonalaisuutta. Väkivalta oli koko länsimaisen yhteiskunnan perusta. Se ilmeni jo keskiajan ritarilaitoksessa, oka oli Venäjälle vieras, mutta Puolassa keskeinen osa yhteiskuntaa.

Ergo: itsevaltius luo pohjan todelliselle vapaudelle ja väkivallattomuudelle, demokratia sen sijaan edustaa niiden vastakohtaa…

Tässä muuan vanha blogi, jossa olen näitäkin asioita käsitellyt:

 

torstai 12. tammikuuta 2017

Puolan valtiopäivät

 

Puolan valtiopäivät

 

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

 

Kuuluimme kerran samaan valtakuntaan

 

Pelastettu Euroopalle?

 

Antti Blåfield, Erja-Outi Heino, Puola on samaa maata. Siltala 2025, 312 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kirja on sangen tarpeellinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, jos nyt myös epäkiinnostavaa. Kullekin tarpeidensa mukaan, kuten vanha preussilainen maksiimi sanoi. Puutun itse vain sellaisiin paikkoihin, jotka kiinnostavat ja herättävät ajatuksia. En kirjoita tässä kirja-arvostelua.

Kirjan onnistunein ja tarpeellisin osa liittyy sen historiaosastoihin. Puolan historia ja Suomen/suomalaisten kosketuskohdat siihen on meillä nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka niistä kirjoitettiin paljonkin ennen voime sotia. Otan esimerkiksi vain Pentti Renvallin tulkinnan Nuijasodasta ja Arvi Korhosen Hakkapeliittain hisyorian, jossa ehdittiin vain Puolan sotiin.

Myös puolalaisia historiaromaaneja julkaistiin suomeksi, esimerkiksi Sienkiewiczin ”Tulella ja Miekalla”, ”Ristiritarit” ja paljon muutakin. Sotien jälkeen Puolan historia on meillä palvellut lähinnä varoittavana esimerkkinä: juuri noin ei idänsuhteita pitänyt eikä saanut hoitaa…

Onhan suomeksi toki hyvinkin tarkoin kuvattu sitä Puolan suurta onnettomuutta, jonka ruotsalaisten invaasio 1600-luvulla aiheutti ja joka tunnetaan Puolassa nimellä ”Vedenpaisumus”. Sitä käsittelee ennen muuta Peter Englundin teos Kaarle X Kustaasta, ”Voittamaton”, mutta eihän sitä ymmärretä Suomen historian osaksi.

Meidän näkökulmamme Puolaan on ollut sen rooli aggressiivisena vihollisena Liivinmaalla ja toisaalta sen potentiaalinen rooli tukijana Venäjää vastaan. Tämän kirjan kirjoittajille Puola on ikuinen uhri ja suomalaiset mukana sen kiduttamisessa, ”vedenpaisumuksesta” karoliinien retkiin.

Myös Vaasan sukua pidetään tässä kirjassa Puolalle onnettomuutena, mikä on ilmeinen kärjistys, kuten voi havaita jo siitä Sigismundin pylväästä, joka seisoo Varsovan kuninkaanlinnan edessä. Kyllä kyseessä oli myös Puolan suuruuden aika, mikä siellä ymmärretään.

Kirja on muuten sangen Varsova-keskeinen, mikä saa unohtamaan sen, että aiemmin keskus oli Krakovassa ja Vilnassa n(ks. Vihavainen: Haun rautasuden kaupunki tulokset), joiden rooli ja näkökulma asioihin on ollut Puolan historiassa tärkeä ja omaleimainen.

Kirjan nimessä on tietenkin viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun kirjaan ”Puola on toista maata”, joka ilmestyi jo puoli vuosisataa sitten ja jota en ole lukenut. Joka tapauksessa jo sen nimi on huomionarvoinen. Kaikkien maiden historia on ainutlaatuinen, mutta Puolan on kyllä tavallista ainutlaatuisempi. Ja traagisempi. Se on ollut eri maata.

Kansakuntien historiatietoisuus vaihtelee. ei ole harvinaista, että yhteiskunnan äkkiä muuttuessa perusteitaan myöten saatetaan historia pääpiirteittäin jopa unohtaa. Sehän ei enää näytä nykypäivälle mitään antavan eikä mitään selittävän maailmassa, joka on perin juurin uudistunut.

Sitä paitsi historiaa saatetaan ruveta häpeämään, koska se paljastaa kiusallisesti sen, miten vanhentuneita asenteita ja arvoja menneiden vuosisatojen ihmisillä on ollut. Parasta olisi päästä siitä kokonaan eroon, mikä vaikuttaa helpolta vaihtoehdolta, koska se käy päinsä pelkän tyhmyyden avulla. Meillähän asiat ovat tällä mallilla.

Toisaalta menneisyydestä voidaan yrittää oppia kansallisen menestystarinan avaimia ja ainahan sieltä myös löytyy uhripääomaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Ei ole kansaa, jolle ei olisi vääryyttä tehty.

Venäjällä Nikolai Karamzin kiteytti Aleksanteri I:lle vuonna 1811 antamassaan muistiossa ”Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä” (Zapiska o staroj i novoj Rossii, on suom., ks. Vihavainen: Haun karamzin tulokset) historian opetukset, jotka vaativat ehdottomasti itsevaltiuden jatkamista ja perustuslakihullutusten unohtamista.

Brežnevin Neuvostoliitto taas rakensi Suuren isänmaallisen sodan kulttia ja julisti yhtä falskisti kuin vaateliaasti: ”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”. Todellisuudessa puolet historiasta unohdettiin ja toinen puoli tungettiin äärimmäisen ahtaaseen Prokrusteen vuoteeseen.

Putinin Venäjän historiapolitiikka on nyt omaksunut nämä molemmat perinteet. Mitään ei ole opittu eikä mitään tunnustettu. Se on surullinen tarina.

Mutta Puola on toki toista maata. Se on vanha suurvalta, joka on elätellyt paluuta ”oikeaan” rooliinsa, jopa mahtavan ”Intermariumin” (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset) suuren alueen johtajana, niin idän kuin lännen haastajana. Sen voimat ja taito vain ovat olleet aivan riittämättömät.

Puolalaisten historiatietoisuuden voiman aistii Varsovassa joka askeleella, ainakin tuolla Kuninkaantiellä, joka sijaitsee uudelleen rakennetun kaupungin sydämessä. Sadat muistotaulut ja kymmenet patsaat eivät anna unohtaa menneisyyttä, josta rakennettu kuva keskittyy syystäkin kansakunnan marttyyriuteen, sankaruuteen ja ylösnousemukseen.

Käsillä oleva kirja selostaa Kuninkaantien historiallista sanomaa sivukaupalla ja täytyy todeta, että se tekee sen onnistuneesti. Varsovan-matkailijan kannattaa ehdottomasti lukea selostus.

Kuten käsillä olevan kirjan kirjoittajat huomauttavat, puolalaisten historiakuva on romanttinen. Se on Mickiewiczin (ks. Vihavainen: Haun mickiewicz tulokset) ja Kosciuszkon Puola, Kansojen Kristus (ks. Vihavainen: Haun kansojen kristus tulokset) ja vapauden ja oikeuden esitaistelija kaikkialla maailmassa. Olla puolalainen ja kapinallinen on sama asia.

Kansallislaulun, Dabrowski-masurkan sanat (ks. Vihavainen: Haun ne zginela tulokset) palauttavat mieleen jopa Napoleonin ajan poliittisen historian. Historiamaalarin kuvaama Grunwaldin (Tannenbergin) voitto saksalaisista ritareista 1410 oli taas historiallinen virstaylväs, johon teutonien itäinen ekspansio, Drang nach Osten, katkaistiin pitkiksi ajoiksi.

Puolalaisten harrastama monumentaalinen historiamaalaus tuo mieleen ranskalaisen 1800-luvun vastaavat ilmiöt. Vastaavalla tavalla, ihannoiden ja paisutellen käsittelevät historiaa myös Sienkiewiczin suuret historiaromaanit. Suuri menneisyys on rekonstruoitu romanttisiin kuviin, jotka jokainen tuntee.

Ranska on Puolalle läheisin ulkomaa. Maita ja kansoja ovat lähentäneet ennen muuta vihollisuus niin Saksaa kuin Venäjääkin kohtaan. Poliittisesti ja jopa kulttuurisesti maat ovat olleet yllättävän läheisiä ja sattuneesta syytä puolalaiset nimet ovat Ranskassa varsin yleisiä tänäkin päivänä.

Ranskassa tilanne historiarintamalla on muuttunut, kun havaittiin, että on tullut problemaattiseksi kertoa koulujen oppikirjoissa, että ”gallialaiset, muinaiset esi-isämme” tekivät sitä tai tätä. Ranskalaisista yhä suuremman osan esi-isät eivät olleet muinaisia gallialaisia.

Puolalaisten esi-isät sen sijaan ovat olleet puolalaisia niin usein, kuin voidaan kohtuudella vaatia. Puola on nyt maailman kansallisesti ”puhtaimpia” maita, vaikka se menneisyydessä oli tässä suhteessa aivan erityisen kirjava.

Nuorisolle Puolan historialla näyttää kuitenkin olevan yhä vähemmän merkitystä, samoin kuin katolisuudella, jota pitkiä aikoja pidettiin puolalaisuuden välttämättömänä kriteerinä.

Mutta onko Puola nyt ihan oikeasti ja perusteitaan myöten muuttunut? Onko se nyt ”samaa maata” kuin koko edistyksellinen Eurooppa, tuo arvojen suurvalta?

Eihän se ole, minkä osoittaa jo uskonnon rooli puolalaisten elämässä. Trendi on toki kohti maallistumista ja nuoriso johtaa muutosta, tietenkin. Kuitenkin uskonnollisuutta kuvaavat lukemat ovat Puolassa aivan toista luokkaa kuin muualla Euroopassa ja patriotismin ja nationalismin suhteen ero näyttää olevan varsin samansuuntainen.

EU:ssa Puola on ollut murheen lapsi ja se on rankaissut puolalaisia väärinajattelusta ja jopa demokratian vastaisuudeksi tulkituista synneistä, erityisesti oikeusvaltioperiaatteen loukkaamisesta.

Myös tiedonvälityksen alalla koettiin kauhistuttava ilmiö: valtion omistama yleisradio toimi puolueellisesti vanhoillisten piirien hyväksi. Tällainenhan olisi meillä ja yleensäkin Euroopassa (oikeassa) mahdottomuus.

Tekijät arvelevat puolalaisten kansallisen änkyröinnin lähteeksi alemmuudentunnetta ja närkästystä sen takia, että heitä pidettiin lännessä takapajuisina ja haluttiin pakottaa oikeinajatteluun, myös kansainvälisen rahan voimalla.

Luulen, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Niin sanotun itäblokin romahdettua esimerkiksi George Soros ”Avoimen yhteiskunnan säätiönsä” kautta pyrki miljardien rahoituksella levittämään modernin länsimaalaisuuden hyvää sanomaa myös entisiin kommunistimaihin.

Soroksen ansiosta Venäjälläkin rahoitettiin1990-luvulla hyvin avokätisesti muun muassa yliopistojen tietokonehankintoja ja uudenlaisten näkemysten opettamista. Moderni taide ja muu aiemmin kielletty kulttuuritoiminta oli nyt rahoittajien erityisessä suosiossa.

Reaktio tuli ennen pitkää. Venäjällä se merkitsi kirkollisesti värittyneen obskurantismin nousua chauvinistiseksi valtionuskonnoksi (vrt. Vihavainen: Haun sobor tulokset). Puolassa konservatiivinen nationalismi onnistui myös pääsemään vallan kahvaan, etenkin vanhemman maalaisväestön tuella.

Vuonna 2023 tuli valtaan toisenlainen hallitus. Tekijät selostavat pitkään ja hartaasti sisäpolitiikan koukeroita, joihin saivat työnsäkin puolesta perehtyä Suomen suurlähetystössä vietettyinä kolmena vuotena. He tekevät sen johtopäätöksen, että vaaleissa tapahtunut muutos on historiallinen: Puola on palannut eurooppalaiseen kotiin.

Puolan sisäpolitiikasta puhuen, en tietenkään tiedä murto-osaakaan siitä, mitä kirjoittajat, mutta en sittenkään usko, että suuri historiallinen käänne tapahtuu noin vain.

Kyllä Puola yhä on toista maata ja kannattaa vakavasti pohtia, miksi se on sellainen kuin on, eikä sen sijaan vaipua samanlaiseen historiallisen amnesian tilaan kuin esimerkiksi meillä on tapahtunut. Kirjan laajat historiaosuudet ja jopa Suomen ja Puolan historian rinnastukset antavat tähän hyviä eväitä.

Aivan epätodellisen vaikutelman sen sijaan tekee se kirjan osio, jonka nimenä on ”Omasta kokemuksesta: neuvoja Suomelle”. Kirjoittajat ovat nimittäin tehneet sen johtopäätöksen, että Puola onkin nyt siirtynyt poliittisessa kehityksessään koko Euroopan johtoon: se on palaamassa illiberaaleja piirteitä saaneesta järjestelmästä takaisin demokratiaan.

Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa polarisaatiokehitys sen sijaan näyttää vasta kiihtyvän….

Mitä ihmettä? Onko demokratiamme nyt tai äskettäin ollut vaarassa jonkin ”illiberaalin” suuntauksen vuoksi vai onko se jopa menetetty? Onko tässä nyt kyseessä väärien mielipiteiden julkisen esittämisen salliminen vai mikä se ongelma oikein on?

On oikeastaan kiusallista kysyä näinkin ansiokkaan kirjan lukemisen jälkeen, saako tälle nauraa vai ei ja jos, niin miten paljon?

Mutta mehän eletään uutta aikaa (toisin kuin ennen). Nykyään tällaiset kysymykset kuuluvat Euroopassamme kaikkein olennaisimpiin.

Kirja on silti lukemisen arvoinen ja tämä viimeksi mainittu lukukin on aivan hykerryttävän hauska. Suosittelen.

Päivän teksti

 

Kun suola käy mauttomaksi

 

En tietenkään sano mitään omaperäistä, kun nimitän kristinuskoa suureksi mysteeriuskonnoksi. Sitähän se on ensisijaisesti ollut ja siihen on perustunut sen valta ihmisiin.

Ainekset on aikoinaan haalittu myöhäisen roomalaisajan standarditavarasta sekoittaen etenkin juutalaisuuteen aivan uusia elementtejä. Kun kaikki tämä sittemmin synkronoitiin vielä ikivanhojen vuodenkiertoon liittyvien merkkipäivien kanssa, oli valtionuskonnoksi kelvollinen seos valmis.

Tuskin lienee niin tyhmää ihmistä, joka ei osaisi pitää kristinuskon perusasioita sekä järjettöminä, että moraalittomina, mikäli nyt uskaltaisi käyttää järkeään. Huomautan heti, etten pidä järjen käyttöä juuri tässä asiassa erityisen arvokkaana tai ansiokkaana.

 Järkeä ja varsinkin tavallisen tallaajan vähäistä järkeä on arvostettu aivan liikaa ja sitäkin vähää usein käytetty aivan väärissä paikoissa ja heikoin tuloksin.

Kun järjenkäyttöön todella uskallettiin ryhtyä valistuksen aikana (sapere aude!), alettiin vaatia, että myös Jumala alistuisi järjen vaatimuksille. Sama koski moraalilakia: ei Jumalallakaan ollut (siis voinut olla) siinä erivapauksia luonnonoikeuteen nähden.

Miten hän (jos olisi olemassa) siis vastaisi lukemattomiin hankaliin kysymyksiin luomansa maailman epäoikeudenmukaisuudesta? Voitiin aloittaa vaikka Lissabonin maanjäristyksestä vuonna 1755.

Uskonnon suhteen ei kuitenkaan ole tapana käyttää järkeä, koska siinä liikutaan toisella henkisellä tasolla. Pyhä Tertullianus peräti muotoili ns. fideismin eli järjestä täysin vapaan uskon periaatteen: credo, quia absurdum -uskon, koska se on järjetöntä.

Sitä paitsi uskonto ainakin alkumuodossaan on ihmisryhmille, eikä yksilöille kuuluva asia. Sen peruskäsitteenä on aina ollut durkheimilaisittain ajateltu seurakunta (vrt. Vihavainen: Haun durkheim tulokset).  Seurakuntaa ja sen pyhyyttä ei suotta mainita uskontunnustuksessa.

Kun kaikki yhdessä lukevat ääneen tuon Konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnutuksen, merkitsee se kollektiivista luopumista järjestä ja siirtymistä sen sijaan toiseen, lapsenomaisempaan ja syvempiä tajunnan tasoja tavoittavaan kokemistapaan.

Olen ollut huomaavinani, että noita ääneen lukijoita on nykyään hyvin harvassa ja kirkossa läsnä oleva seurakuntakin on huvennut harvalukuisten yksilöiden joukoksi. Epäilemättä uskonnollinen kokemus on silti yhä mahdollinen.

Sen sijaan uskonnon yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys on, etenkin pohjoismaissa, hiipunut olemattomiin. Kun esimerkiksi Espanjassa vielä kokoonnutaan valtavina joukkoina uskonnollisiin juhliin, ei niitä pohjoismaissa usein edes pysty erottamaan arkipäivistä. Kaupatkin ovat auki normaalisti. Ehkäpä Englannissa sentään esimerkiksi pitkäperjantai on yhä Bank Holiday, jos ihmiset sielläkään nyt enää kävisivät pankissa.

Uskonnollinen kokemus on ihmiskunnan historiassa ollut valtavan tärkeä asia. Uskonnot ovat seuranneet toisiaan, mutta aivan uskonnottomia kausia on ollut vähän, jos lainkaan. Oswald Spengler arvioi myöhäisen roomalaiskauden olleen lähellä tätä.

Toisaalta myös Kiinan konfutselaisuus muistuttaa aika vähän uskontoa siinä mielessä kuin me täällä pohjoisessa sen tunnemme. Maolaisuus ja stalinismi olivat epäilemättä suuremmassa määrin uskontoja.

Uskonto on immuunia järjelle silloin, kun se on voimissaan. Historia on täynnä kertomuksia uskonnollisen fanatismin nimessä tehdyistä järjettömyyksistä. Toki järjettömyyksiä on tehty ja tehdään yllin kyllin myös muista syistä.

Roger Scrutonin mukaan uskontoa voidaan mielekkäästi harjoittaa myös siihen uskomatta. Rituaalit säilyttävät joka tapauksessa ylisukupolvisia arvoja, joissa voimme löytää myös sitä parasta ainesta, jota kulttuurissa on (ks. Vihavainen: Haun vaihinger tulokset).

Toki uskonnon piiristä on kautta aikojen löytynyt myös halpa-arvoista tavaraa, silkasta petoksesta aina pelkän tyhmyyden tai muun anteeksiannettavan asian takia tehtyihin johtopäätöksiin tai tiettyyn suuntaan tarkoituksenmukaisiksi viilattuihin tulkintoihin (vrt. Vihavainen: Haun loreton tulokset).

Uskonnon hiipuminen liittyy epäilemättä kulttuurin rappioon ja Spengler katsoo sen myös liittyvän suurkaupunkilaiseen psykologiaan. Toki muinaisuuden suurkaupungit olivat harvassa eikä niiden piirissä asunut kovinkaan suuri osa väestöä, mutta määrä ei tässä lienekään oleellinen asia. Kulttuuri sanan henkisessä merkityksessä syntyy (ja kuolee) kaupungeissa.

Olin vuosi sitten Málagassa katsomassa valtavaa ”katuvien” pääsiäiskulkuetta. Se oli aika yllättävä ilmiö ottaen huomioon, että maallistuminen myös Espanjassa on ollut nopeaa ja syvää, minkä voi todeta heti jo syntyvyystilastoista. Kirkot täyttyvät sielläkin lähinnä turisteista.

Uskonnollisuuden merkitys jokapäiväiselle elämälle on koko Euroopassa jo aivan toista luokkaa kuin muhamettilaisissa maissa, joissa koraanin käskyjen kirjaimellinen noudattaminen on miljoonien mielestä ehdoton velvollisuus. Nuo käskyt taas ovat nykyaikaisen yhteiskunnan kannalta usein aivan mielipuolisia (vrt. Vihavainen: Haun koraani tulokset).

Siitä huolimatta uskonto on suurimmalle osalle maailman väestöä yhä ykkösluokan asia. Se rationaalisuus, joka vaurastuneessa pohjoisessa on omaksuttu, ei ole siellä normaali ajattelun ja käyttäytymisen lähtökohta, vaikka valtioiden puolesta onkin allekirjoitettu YK:n peruskirjan periaatteet.

Kristinusko lukemattomissa eri muodoissaan on ollut hyvin omaleimainen kaikkiin muihin uskontoihin verrattuna.

Sen ytimessä ovat armo, mysteeri ja pyhät salaisuudet (sakramentit) pikemmin kuin laki tai valaistumisen kokemus. Tietoisuus näistä ja lukemattomat pyhät kertomukset ovat vuosisatojen ajan hallinneet ja värittäneet ajattelua ja arkipäivää, innoittaneet taidetta ja uskonkilvoittelua.

On syystä sanottu, että uskonto ja järki ovat keskenään yhtä sovittamattomat kuin tuli ja vesi (tässä voimme unohtaa sen, että vettä itse asiassa voidaan kyllä polttaa, jolloin saadaan vetyperoksidia).

Mystinen elämys ei rationaalisella järkeilyllä muuksi muutu, saati kumoudu. Maailma on itse asiassa pelkkä valtava ihme, jos sitä lähestytään mystiikan kautta (ks. Vihavainen: Haun ihme tulokset).

Siitä lähtien kun koko ikäluokka pakotettiin käymään kansakoulu, on kyky kokea ihme kuitenkin hitaasti, mutta varmasti hävinnyt täällä pohjolassamme. Mitä tyhmempi ihminen, sitä varmemmin hän hylkää koko ajatuksen. Suuri ja turvallinen enemmistö on vankasti hänen takanaan.

Asiaan liittyy tietenkin vahvasti kirkko, joka on nopeasti kehittynyt omaan suuntaansa. Kuten on tunnettua kautta historian, kirkoilla on taipumus vetää puoleensa moraalisesti epäilyttävää ainesta, joka ennen pitkää tuhoaa koko instituution alkuperäisen merkityksen.

Silloin tarvitaan uskonpuhdistusta Lutherin hengessä tai henkistä uudistumista Bernhard Clairvauxlaisen tai pyhän Fransiskuksen hengessä. Venäjän ortodokseillakin oli Nil Sorski, jonka seuraajalle nyt riittäisi töitä.

En itse asiassa tiedä, millä tavalla suola saattaisi käydä mauttomaksi. Joka tapauksessa Jeesus viittasi tähän varoittaessaan opetuslapsiaan jostakin, minkä tulkitsen tylsäksi ja yhdentekeväksi liberalismiksi.  Uskon hänen viitanneen todelliseen ongelmaan.

Suolan (natriumkloridin) kohdalla kyseessä on epäilemättä kemiallinen prosessi, jollaista ei tapahdu normaaleissa pohjoismaisissa olosuhteissa. Uskonnosta puhuttaessa kyseessä sen sijaan on hyvin selkeästi havaittava prosessi, jonka tuloksena on tila, jota nuoriso kuvaa kirjainyhdistelmällä EVVK.

Tällä hetkellä tilanne on jo se, että ylivoimainen enemmistö esimerkiksi suomalaisista ei enää tunne lainkaan kristinuskon perusasioita, saati niitä kunnioita. On jo länsimaita, joissa kristinusko ei enää ole suurin uskontokunta.

Sen sijaan vahvassa nousussa on aidosti keskiaikainen ja antirationaalinen uskonto, joka valtaa alaa myös meillä, nopeasti ja varmasti. Se on immuuni rationaaliselle kritiikille eivätkä militantit ateistit ja antiklerikaalit yritäkään sellaista siihen soveltaa. Se on yksi aikamme merkillisyyksistä, etten sanoisi ihmeistä.

Ei näytä siltä, että tälle kehitykselle olisi mitään tehtävissä, ainakaan niin kauan kuin ajatuksettomat demagogit pitävät sitä pelkästään hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Heidän takanaan on, kuten sanottu aina enemmistö.

Näköpiirissämme ei ole maamme maallistuminen, joka on jo tosiasia, vaan uuden uskonnon valta, joka ulottuu myös ei-uskoviin.

Maallistunut yhteiskunta kaikessa tylsyydessään on kuitenkin ollut läntisen maailman vuosisatainen megatrendi, jonka merkeissä se on noussut suurimpiin voittoihinsa ja mullistanut koko ihmiskunnan elinehdot.

Se on kuitenkin vain välivaihe, eikä historian päätepiste. Raamatullista kieltä käyttääkseni kirjoitus seinällä on selvästi näkyvissä ja jokaisen luettavissa. Mene mene tekel ufarsin. Taidatkos ottaa tuosta pohdin…?

Muuan kirjallinen hahmo

 

Sazonov ja kumppanit

 

Tilasin aikoinaan Literaturnaja gazetaa. Kaikista muista neuvostolehdistä se erosi siinä suhteessa, että siinä usein oli pitkiä artikkeleita, joissa kirjoittajat esittivät ajatuksiaan. Siis ihan itse ajateltuja ajatuksia, joita ei ollut survottu virallisen ankkapuheen Prokrusteen vuoteeseen eikä varustettu pakollisilla tunteenilmaisuilla pakollisissa paikoissa.

Kyseessä siis olivat parhaassa tapauksessa artikkelit, jotka jyrkästi poikkesivat neukkusanomalehtien ankarasta koodista, joka muuten muistutti hyvin paljon nykyisen ns. laatulehdistömme käytäntöjä.

Toki siinäkin oli paljon roskaa ja falskiutta, mutta myös yritystä asettua sen yläpuolelle tai ainakin sivulle ja kiertää niitä loputtomia tabuja, joita valtio julkiselle sanalle asetti.

Paras osasto koko lehdessä oli niin sanottu 12 tuolin klubi, joka yleensä käsitti sen takasivun. Nimityshän viittasi Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin romaaniin, jonka veijarisankari ”Turkin alamainen”, kuten aina muistettiin muistuttaa, Ostap Bender toimi ”suurena kombinaattorina”, joka osasi luovasti yhdistää sosialismia rakentavan yhteiskunnan hyödyt omaan etuunsa.

Tuossa klubissa oli vakiovieraana myös fiktiivinen herra nimeltä Jevgeni Sazonov. Hän oli kirjailija, joka oli kirjoittamassa vuosisadan romaania, jolle oli jo keksitty nimikin: Raivoisa/myrskyisä virta (Burnyi potok).

Otsikko kuvasi mainiosti ajan kirjailijoiden ja lehtimiesten tapaa kuvata niin sanottua sosialismin rakennustyötä ja sen latteimpiakin arkipäivän puuhia, jotka ehdottomasti esitettiin valtavan dynaamisuuden osoituksina ja merkkeinä kaikille pian koittavasta yleisestä onnen ajasta.

Sazonov kertoi itse mahtailevasti olevansa ljudoved ja dušeljub -ihmistuntija/tietäjä ja sielunrakastaja. Venäläisen korvaan nämä itse keksityt epiteetit varmastikin toivat mieleen sanat ljudojed (ihmissöjä) ja dušegub (murhaaja, sielun kukistaja).

Intellektuellina Sazonov tuotti myös esseitä ja aforismeja ja kutsui itseään nimillä essenizator ja aforizmatik. Jonkun luonnehdinnan mukaan hän myös oli kirjalija, jollaista ei ole ollut, ei ole eikä tule olemaan, eikä tarvitsekaan.

Fiktiivisen elämäkerran mukaan Jevgeni sai myös Nobelin palkinnon ja kävi matkallaan sitä noutamassa myös Luxemburgissa ja kolmasti Pariisissa, joka oli vanhasta muistista venäläisen älymystön toiveiden pääkaupunki, jonne ei enää niin vain menty.

Sazonov-hahmo tuotti lehteen suuren määrän mietelmiä ja kiteytyksiä, joille oli yleensä luonteenomaista pöyhkeä itserakkaus, joka yhdistyi typeryyteen. Lukijoita hän vaati ehdottomasti kunnioittamaan kirjailijoita ja lukemaan heitä, koska neuvostojen maassa ei yksinkertaisesti voinut olla huonoa kirjallisuutta.

Sazonovilla oli 1800-luvulla esikuva, johon olen silloin tällöin viitannut, Kozma Prutkov, joka oli tsaristinen byrokraatti ja yhtä omahyväinen kuin vähälahjainen grafomaani, literaattori, joka ei voinut olla suoltamatta loputtomasti tekstiä aiheista, joista hän ei itse asiassa mitään ymmärtänyt, kuten vaikkapa muinaisista kreikkalaisista ja espanjalaisista (ks. Vihavainen: Haun prutkov tulokset).

Itsekylläisenä byrokraattina Kozma Prutkov oli oikeassa elementissään ja teki jopa sen johtopäätöksen, että ihminen voi päästä lähelle todellisuuden ydintä vain valtion palveluksessa.

Kuten asiaan sopii, Prutkovin kuolema oli myös täysin kirjallinen. Kun hän lähti tästä maailmasta, jäi jäljelle vain suuri mustetahra.

Jevgeni Sazonov, ilmeinen Prutkovin työn jatkaja, ilmestyi tähän maailmaan vuonna 1967 ja lienee täältä jo lähtenyt, ehkä yhdessä niiden Literaturnaja Gazetan toimittajien kanssa, jotka muuttivat Israeliin.

Aikanaan hän oli hykerryttävän herkullinen tyyppi, jonka hahmo lienee vaarallisen paljonkin muistuttanut erinäisiä sosialistisen realismin mestareita, jotka olivat periaatteessa kaiken kritiikin yläpuolella.

Season's greetings

 

Pääsisäissuudelmat

 

Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisia Venäjällä ihmetytti yhä uudelleen pääsiäinen kaikkine seremonioineen.

Niistä suomalaisille kummallisin oli ilman muuta pääsiäissuudelma, joita kaikki kristityt antoivat toisille Jumalan orjille. Erään suomalaisen upseerin todistuksen mukaan komppanian päällikkö joutui antamaan satoja suudelmia (3/alainen) (Vihavainen: Haun maanmiehemme tulokset). Rykmenttitasolla ilmeisesti tyydyttiin upseeriston keskisiin suuteluihin.

 Siviilissä suudeltiin myös naiset siinä kuin miehetkin. En ole ihan varma, miten aloitteellisuus käytännössä määräytyi kussakin tapauksessa, mutta periaatteessa se ei mennyt normaalien arjen hierarkioiden mukaisesti, vaan alempiarvoisella oli etusija. Sitä paitsi spontaanisuus muutaman vodkan jälkeen on syytä olettaa.

 Joka tapauksessa kyseessä oli sen luokan juhlapäivä, että kaikki normaalit arkiset käytännöt voitiin unohtaa, paasto nyt etenkin, koska siihen ei enää ollut syytä.

Tänään on vielä pitkäperjantai, mutta pääsiäistä odotellessa pistän tähän vanhan blogin, jossa on sentään jotakin myönteistä myös Venäjästä. Kirjoitin juuri myös yhdet madonluvut, mutta julkaisen ehkä myöhemmin.

Ilojuhlaa odotellessa:

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Totisesti on ylösnoussut!

 

Hristos voskrese!

 

Vanhoissa suomalaisissa aikakauslehdissä, joita nykyään voi mukavasti lukea kotisohvalla, on runsaasti myös Venäjää koskevaa aineistoa. Erityisesti voi suositella vuoteen 1890 ulottuvan artikkelikortiston perusteella tehtyä luetteloa Matkakirjeitä eri maista/Pietarista.

Naapurin metropoli, tuo Venäjän eurooppalaisin kaupunki, tarjosi suomalaisille loputtomasti eksotiikkaa, joka suurelta osalta liittyi ortodoksiseen kirkkovuoteen.

Laskiaisviikon juhlinta, omituiset paastosäädökset ja viimein pääsiäiskemut olivat yhä uudelleen kuvausten kohteena.

Aivan erityisesti suomalaisia kiinnosti niin sanottu pääsiäistervehdys eli hristosovanie (http://www.vidania.ru/slovar/hristosovanie.html ), joka on kolminkertainen poskisuudelma. Sen yleensä aloittaa arvossa tai hengellisyydessä alempi, joka sanoo ”Kristus on ylösnoussut!” ja johon toinen vastaa: ”Totisesti on ylösnoussut”.

Siihen voi vielä liittyä keitettyjen munien lahjoittamista ja siunauksen toivotuksia vastauksineen (papeille).

Joka tapauksessa kyseessä on rituaali, joka koskee kaikkia ihmisiä, niin lapsia kuin aikuisia, naisia kuin miehiä ja aikoinaan myös niin maaorjia kuin vapaita. Siinä siis käytännössä näkyy kristittyjen veljeys.

1800-luvun lopulla luterilaiset suomalaiset eivät lakanneet ihmettelemästä sitä, miten yhteiskunnalliselta asemaltaan  erilaiset ihmiset tuosta vaan menivät toisiaan suutelemaan ja erityisesti herätti huomiota se, että molemmat sukupuolet (niitä oli kaksi) eivät lainkaan kainostelleet toisiaan tässä pyhässä tervehdyksessä.

Samaan aikaan useampikin kirjoittaja esitti noissa lehtiartikkeleissa sen hämmästyttävän väitteen, että niin sanottu säätyerotus oli Venäjällä paljon vähäisempi kuin Suomessa. Pari vuosikymmentä maaorjuuden lopettamisen jälkeen asia ei voi olla herättämättä suurta ihmetystä.

Omasta puolestani ole selittänyt asiaa sillä, että juuri maaorjuuden aikana venäläiset herrat (barin) olivat alaisiinsa patriarkaalisessa eli siis isä-lapsisuhteessa. Juuri sen takia suhde oli intiimimpi kuin suomalaisessa kylässä, jossa suurin osa oli omia isäntiään, palkollisia lukuun ottamatta. Lisäksi meillä asuttiin hajallaan, isonjaon räjäytettyä lännessäkin ryhmäkylät.

Toisaalta myös ortodoksisen kirkon rituaalit, kuten juuri pääsiäistervehdys, lähensivät ihmisiä toisiinsa niin sanotusti yleisinhimillisellä tasolla. Kaikki kävivät samoja ikoneja suutelemassa ja hartaus oli muutenkin luonteeltaan kollektiivisempaa kuin luterilaisessa kirkossa.

Mieleeni muistuu tässä yhteydessä asia, jota voinee pitää jotenkin kuvaavana.

Ilmari Kianto muistelmakirjassaan Moskovan maisteri, kuvaa kohtausta, joka sattui eräänä pääsiäisenä Moskovassa.

Punanaamainen tuttu venäläisherra astui nuoren maisterin luo ja pyysi saada luvan pääsiäissuudelmaan. Tämä kuulostaa sinänsä hieman omituiselta, kun olisi voinut vain odottaa hänen vain sanoneen Hristos voskrese! Kianto joka tapauksessa esittää hänen sanoneen: Iljmari Aavgustovitš,  Pozvolte hristosovatsja! Suvaitkaa pääsiäissuudella!

Oli miten oli, tuo nuori tolstoilainen radikaali kieltäytyi ja vastasi: En halua, ei haluta pilkata Jumalaa…

Kak? Kak? Kak vui skazaali? kiljui venäläinen herra perinpohjaisesti hämmästyneenä. Mitä ihmettä te oikein puhutte!

Olen suomalainen, lisäsi toinen jäykästi haluamatta jatkaa keskustelua.

Muistelija jatkaa vielä, että söi aamupalansakin kajoamatta venäläisten pääsiäisherkkuihin …

Näin vaikeaa saattoi kulttuurien kohtaaminen olla radikaalille suomalaiselle patriootille pääsiäisenä vuonna 1902. Mutta tällä anekdootinomaisella tapauksella saattaa kyllä nähdä laajempaakin symbolista merkitystä.

Ortodoksisen uskonnon monet menot ovat kaikessa epä-älyllisyydessään luultavasti tavoittaneet enemmän ihmisen uskonnollisiin tarpeisiin vetoavia elementtejä kuin se luterilaisuuden aggressiivinen rationalismi, jollaista myös Nuoren Kiannon moukkamainen reaktio muistuttaa.

Koska kristinuskolla olisi tässä maailmassa vielä paljon tehtävää, olisi varmaankin suotavaa, että se muistuttaisi enemmän vanhoja esikuviaan kuin nykyinen luterilainen kirkkomme, jonka edustajien härski politikointi taitaa pain karkottaa loputkin sen ylläpitäjät.

 

Pitkät jäähyväiset

 

Jäähyväiset kulttuurille

 

Pidän kovasti kulttuurista. Olen joskus saanut siitä jopa leipänikin ja tarkoitan tässä nyt kulttuuria sanan ahtaammassa mielessä, en kaikkea sitä, mitä ihminen tekee maata ja muutakin myllätessään eli kultivoidessaan (Vihavainen: Haun kultivoinnista tulokset).

Nykyään kulttuuri on tapana määritellä laajasti, tekemättä eroa korkeakulttuurin ja inhimillisen toiminnan matalampien tasojen välillä. Kukapas olisi (enää) oikeutettu sellaisia rajoja vetämään?

”Uusrahvaanomaisuus” ei ollut pelkkä 1960-luvun vitsi, se sisälsi olennaisen siitä uudesta virtauksesta, joka oli tullut maailmaamme.

Kulttuurin määritelmästä olen ennenkin kirjoittanut, enää viitsi enää vanoja toistella. Totean vain, että itse se muutos, joka on tapahtunut tavassa ymmärtää tuota käsitettä, on erittäin merkittävä.

Ehdotan, että se, joka liikkuu Helsingin aseman (steissin, ks. myös vanh. tatsuuna) lähellä, pysähtyy hetkeksi katsomaan Ateneumin julkisivua ja miettii vähän näkemäänsä (vrt. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset ).

Rakennuksen julkisivua koristavat medaljongit eivät ole siellä sattumalta. Ne eivät myöskään kerro suoraan mitään siitä, mitä sisällä on, mutta kyllä koko joukon siitä, mitä rakennus symbolisoi ja mitä varten se on olemassa.

Koko tuo mahtirakennus, joka aikoinaan vaati valtavasti uhrauksia, on muuan ilmaus siitä kultista, johon ihmiskunnan läntinen etujoukko oli siirtynyt tai siirtymässä sen jälkeen, kun kristinusko oli hiipunut ja jumalihmisen mystinen kultti oli muuttunut puisevaksi muodollisuudeksi.

Uusi kultti syntyi humanismin pohjalle. Se ammensi antiikista ja sen innoittamasta renessanssista ja kaiken keskellä oli ihminen. Tai sanotaan nyt Ihminen isolla alkukirjaimella, kuten Maksim Gorki sitten 1900-luvun puolella asian ilmaisi ylistäessään tuon kultin nimissä ihmisuhreja janoavaa barbariaa.

Olen käynyt maailman merkittävimmissä ns. modernin taiteen museoissa, New Yorkin MoMasta Lontoon Tate Moderniin. Paljon on toki käymättäkin, en minä sillä, mutta luulen jo nähneeni riittävästi tietääkseni, mistä niissä on kysymys.

Päämajoitusmestarini, joka yleensä aina suunnittelee ulkomaanmatkani, on alkanut jättää modernin taiteen museot pois ohjelmasta, enkä ole vastaan harannut.

Toki niissä on aina silloin tällöin jotakin nokkelaa ja katsomisen väärttiäkin. Yleensä kyse kuitenkin on parhaimmillaankin vitseistä, eikä sellaisia viitsi kuunnella monta kertaa, jos kerran vähemmällä tajuaa.

Tämä ei tarkoita vitsin arvon kieltämistä, päin vastoin: sehän on parhaimmillaan tie tiedostamattomaan ja myös siis sivilisaation salattujen henkisten kerrosten tajuamiseen. Ymmärrän hyvin, että myös läntisessä maailmassa vitsejä vainotaan nyt kuin suurtakin rikosta. Siitä lopultakin on kysymys.

Mutta kulttuurin muutoksesta ja itse asiassa sen katoamisesta sanan vanhassa merkityksessä piti puhumani. ”Kulttuurin” rappiomuodoksi on usein nimetty ”sivilisaatio”, niinhän teki erityisesti Oswald Spengler.

Näin teki myös nykyään liiankin usein unohdettu Nikola Berdjajev. Tässä vanha blogi, jossa referoin hänen näkemyksiään:

 

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyinmaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan .

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.

 

Ajopuu. Ks. hylkeenpyynti

 

Ajopuu ja ulkopoliittinen realismi

 

Motto:

”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla

omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat.

Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin

niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun.”

(Wipert von Blücher)

 

Suurpolitiikassa tuppaavat päätösvallan rajat olemaan suurvalloillakin usein suppeat, ainakin mikäli ne pyrkivät käyttäytymään rationaalisesti eli pysymään realismin puitteissa sen sijaan, että haihattelisivat jotain muuta. Kovin harvoin valtio voi päätöksiä tehdä aivan mielensä mukaan, muiden reaktioista välittämättä.

Saksan entinen Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher tunsi erinomaisesti Suomen poliittisen liikkumavaran sekä ennen sotia että niiden aikana. Sehän oli hyvin pieni, mutta ei olematon. Parhaimmillaan sitä oli sen verran, että se mahdollisti erillisrauhan.

Eihän talvisotaakaan olisi tarvinnut käydä, jos olisi antanut sen, mitä vaadittiin. Ei Neuvostoliittokaan sitä itsetarkoituksena pitänyt, vaikka Vorošilov juuri sen alussa julistikin, etteivät venäläiset pelkästään osaa taistella, vaan myös rakastavat taistelemista. Saivathan nyt hekin sitten haluamansa.

Jatkosotaan Saksan puolella ei olisi jouduttu, jos olisikin keksitty mennä Neuvostoliiton puolelle, mikä talvisodan jälkeen olisi osoittanut todellista yli-inhimillistä valtiomiestaitoa, mutta luultavasti kuitenkin vienyt erittäin tuhoisaan sotaan koko Suomen alueella. Puolueettomuuden julistaminen oli hyvä idea, mutta sen ylläpito kaikin voimin olisi jäänyt pelkäksi hirtehishuumoriksi.

Ennen talvisotaa Suomi piti tiukasti kiinni puolueettomuudestaan Kansainliiton periaatteisiin nojaten. Se ei ollut niin sanottua reaalipolitiikkaa, vaan periaatepolitiikkaa, arvojen ja periaatteiden päälle rakennettua. Niitä koko sivistynyt maailma noudatti ja niinpä siis mekin.

Mutta uudessa tilanteessa politiikan keskiöön olivatkin tulleet valtiot, jotka viis veisasivat oikeudenmukaisuudesta, sopimusten pitämisestä ja vastaavista periaatteista. Ne olivat siis pyhän Augustinutksen määritelmän mukaan suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia (vrt. Vihavainen: Haun magna latrocinia tulokset).

Suomen poliittinen johto oli oppinut raskaimman kautta, ettei arvopohjainen politiikka enää kelvannut mihinkään ja siirtyi siis reaalipolitiikan kannalle. Kun rosvoja ei voinut muuksikaan muuttaa, oli valittava se, jonka kanssa toimiminen toi todennäköisesti parhaan tuloksen.

En tiedä, millaisia kertoimia englantilaisissa vedonlyöntitoimistoissa oli tuohon aikaan, kun veikattiin Saksan ja Neuvostoliiton sodan voittajaa. Saksan pikaisen voiton odottamiselle olivat joka tapauksessa vasta-argumentit harvassa.

Suomessa Saksa nautti perinteistä sympatiaa, jota oli erityisesti vahvistanut vuoden 1918 retki, jolloin se oli uhrannut puolentuhannen sotilaansa hengenkin Suomen hyväksi. Sen sijaan poliittista saksaslaismielisyyttä meillä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan, jopa IKL oli tuominnut Saksan politiikan, kun se tuhosi Tšekin.

Nyt sen sijaan ”takuumiehen” arvo nousi kunniaan ja sen apu kelpasi jopa sosialidemokraateille, jotka toki joutuivat korostamaan jäsenistölleen, ettei mitään ideologisia myönnytyksiä natsismille tehtäisi: kyseessä oli puhdas reaalipolitiikka.

Siitähän juuri olikin kysymys. Arvopohjaisesta politiikasta oli jouduttu irtautumaan katkeran kokemuksen opettamina. Nyt oli toinen aika. Läntiset demokratiatkin olivat liittoutuneet Stalinin Neuvostoliiton kanssa, jonka rikollinen luonne tunnettiin hyvin.

Sodassa kävi niin kuin kävi. Syksyllä 1944 vähäksi aikaa auennut mahdollisuuksien ikkuna auttoi hyppäämään pois sen tiikerin selästä, jolla oli lähdetty ratsastamaan. Sen jälkeen ulkopolitiikkaa oli käännettävä välittömästi 180 astetta ja hyökättävä aseellisesti edellisen liittolaisen kimppuun.

Se oli voittajan vaatimus. Vasta veren vuodattaminen nostaisi ristiriidan sen korkeimmalle asteelle, kuten käytännön dialektiikka opetti. Ei Stalin ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

Sodan jälkeinen uusi ulkopolitiikka olikin sitten jo kouliintuneiden reaalipoliitikkojen käsissä. Niistä Paasikivi ja eräät muut olivat saaneet oppinsa jo suuriruhtinaskunnan aikana ja Mannerheim oli suorastaan ollut sortovallan palveluksessa henkilökohtaisista syistä, uraa luomassa.

Tällä kertaa reaalipolitiikka menestyi erinomaisesti ja muu maailma saattoi vain ihmetellen katsella sen tuloksia. Itä-Euroopan mailla, joilla oli vastaavanlainen lähtökohta, oli syyttä kateellisuuteen.

Suomen realistinen ulkopolitiikka, jota ei kannata samaistaa ns. suomettumiseen, joka tarkoittaa suurvalan joutumista pikkuvaltion asemaan, oli ehdottomasti menestys, jopa kansainvälinen sensaatio, kuten John Mearsheimer toteaa.

Toki sen puitteissa tapahtui kaikenlaista ikävää, kun suomalaiset itse kiiruhtivat peluuttamaan venäläisiä toisiaan vastaan ja kilpailivat joskus eräänlaisessa limbotanssissa, jossa syvimmälle kumartunut palkittiin.

Suomen ulkopoliittinen asema oli tietenkin tässä takana asiaa mahdollistamassa, mutta ei siihen pakottanut.

Sitten kun Neuvostoliitto hajosi, oli aika irtautua tarpeettomasta Venäjän kumartelusta. Asiat voi hoitaa muutenkin.

Suuren katkoksen Suomen ja Venäjän suhteen pitkään linjaan toi kuitenkin yhtäkkinen liittyminen Natoon, reaktiona Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Siinä hypättiin kerralla pois kaksisataavuotisesta reaalipoliittisesta perinteestä ja alettiin vannoa periaatepolitiikan nimeen.

Edellisen kerranhan vastaavanlaista politiikka oli harjoitettu vuosina 1917-1939, jolloin kyseessä ei kuitenkaan ollut yhtyminen de facto sijaissodan rintamaan, vaan rauhanpolitiikkaa korostava poliittinen linja. Se oli eräänlainen välinäytös Suomen historiassa.

Vuonna 1941 hyppääminen Saksan kelkkaan oli ollut reaalipolitiikkaa, vaikka laskelmat pettivätkin. Vuonna 2022 oli kysymys pitkälti samanlaisesta asiasta. Molemmilla kerroilla asiaa oli etukäteen valmisteltu, mutta ”option” lunastamista lykättiin. Itse asiassa se oli ainoa vähäinen valtti sen liikkumavaran puitteissa, joka Suomella oli.

Nyt heitettiin siis kaikki peliin ja uhrattiin toimiva politiikka uuden hyväksi, jota tietenkin arveltiin entistä toimivammaksi.

Aivan läpinäkyvänä verukkeena käytettiin optiokaupassa sitä, että Venäjä oli uhkaillut: puhunut siitä, että sillä oli Suomen suhteen turvallisuuspoliittisia intressejä ja luvannut vastatoimia, jos Suomen status muuttuu.

Totta kai asia oli näin ja tietenkin jokainen maa suorittaa vastatoimia, jos kokee potentiaalisen uhan lisääntyvän. Näihin on turha uhrata sen enempää bittejä.

Tässä sitä ollaan, sanoi Kekkonen, kun oltiin kaulaa myöten siinä itsessään. Kyllä valtiojohto oli parhaansa tehnyt ja läksynsäkin oppinut, mutta kun niitä vapausasteita ei ollut, niin ei ollut ja kun se maailma muuttui meistä riippumatta.

Se oli silloin, mutta nyt asia taisi mennä hieman toisin. Paniikkijarrutus keskellä liukasta mäkeä vei aluksi hallitsemattomaan limboon, jossa Nato ei ottanutkaan eksyneitä lampaita avosylin vastaan. Unkari ja Turkki rankaisivat Suomen ja Ruotsin naiivista periaatepolitiikasta, johon vedoten niiden asioihin oli sekaannuttu.

Päästiinhän sinne Natoon sentään. Siellä oli jo vuosia kaivattu Suomea selustaksi Baltian maille, joilla ei ollut omia ilmavoimia. Viron puolustusministeri olikin jo aiemmin tarjonnut Suomelle vastuuta Viron ilmatilan puolustamisesta.

Sitä paitsi Venäjällä oli vuonna 2022 yhä paljon liikkumatilaa Itämerellä, joka ei vielä ollut Naton meri. Kun Suomi ja Ruotsi liittyivät järjestöön, tilanne muuttui.

Lisätäänpä tähän vielä se, että Suomi on nyt luovuttanut viisitoista tukikohtaa amerikkalaisille, joita pidettiin Naton varsinaisena keihäänkärkenä. Jopahan oli vanjalla ahtaat paikat. Ei kannattanut sen enää hevostella, vai kuinka?

Kuten realistisen koulukunnan edustaja Mearsheimer toteaa, tällainen varustelu ei lisää turvallisuutta, vaan vähentää sitä.

Hyppääminen pois toimivasta ulkopolitiikasta juuri sillä hetkellä, kun koko Nato oli purkautumisen partaalla, oli pelkkää mielettömyyttä.

On kuitenkin lievennettävä tuomiota: ei aisaa vielä silloin tiedetty. Se näytti hyvältä ajatukselta vielä vuonna 2022, aivan kuten pääsy Saksan kelkkaan näytti loistavalta onnenkantamoiselta vuonna 1941.

Parikin vuotta saattaa kuitenkin asettaa poliittiset päätöksen aivan uuteen valoon.

Mitäs meidän nyt kannattaisikaan tehdä? Millä keinoin se onnistuisi? Perustuuko ulkopolitiikkamme nyt enemmän arvoihin kuin realismiin ja mikä on niiden keskiöinen suhde? Molempia sentään lienee mukana?

Vai tarkoittaako koko arvopohjainen realismi vain korulauseilla koristeltua opportunismia?

Sellainen ei pienelle maalle ole välttämättä halveksittava linja, kun sen liikkumavara on mitä on. Kaikki riippuu siitä, mitä nimikkeen alla tapahtuu.

Onko ainoa, mitä meillä osataan, vain yrittää olla mahdollisimman paljon paaviakin paavillisempia ja pitää yllä poliittista ja sotilaallista jännitystä, tuli mitä tuli? Ehkäpä joku siitä palkitsee?

Eihän meillä koskaan näin tyhmiä ole oltu.