Hyvästi Mansikki

Hyvästi Mansikki

Vasili Belovin kirjassa Tavallinen tarina on koskettava kohtaus, jossa perheen kaikkia lapsia pyydetään tulemaan Mansikin luo ja hyväilemään sitä kunnolla.

Näin tapahtuu ja sen jälkeen lehmää isketään pari kertaa navakasti kirveenhamaralla ja sitten lasketaan veret pois. Parin tunnin päästä jäljellä on vain nahka, lihoja ja pää, josta keitetään sylttyä.

Muistan hyvin vastaavan tapauksen 50-luvulta. Se kieltämättä herätti minussa ja sisaressani aggressioita ja loukkasi oikeudentuntoamme. Vannoimme, että menemme vielä leikkaamaan poikki sen köyden, jolla mullikka oli kintereistään nostettu orteen riippumaan.

Näinhän ei kuitenkaan tehty ja kyllä ne lihat meille maistuivat erinomaisesti. Sama toistui myöhemminkin ja asia opittiin ottamaan aika rauhallisesti. Verta vispattiin sangossa ja saatiin leppärieskaa -suurta herkkua. Lihat säilyivät särvinaitan tiinussa, paksun suolakerroksen alla ja niiden voimalla se talo arkiaskareensa suoritti. Rakkaat elukat antoivat kaikkensa sen hyväksi.

Nämä muistot palaavat mieleen, kun tarkkailee muiden uusien kulttuuri-ilmiöiden joukossa vegaanien pöyhkeää julistusta.

Kun lihaa aikoinaan syötiin, mitä nyt ei ihan joka päivä tapahtunut, jos ei kovin harvoinkaan, oli kyseessä normaalitapauksessa huutavan kaloritarpeen tyydyttäminen ja kasvavilla ihmisillä vielä rakennusaineiden saaminen, aikuiseksi tulemista varten.

Tosiasiahan oli, että lapset tuohon aikaan, jos monet aikuisetkin, saivat liian yksipuolista ravintoa. Erilaisia siihen liittyviä oireita ja pysyviäkin seurauksia oli paljon. Tuoreet vihannekset keskellä talvea olivat tietenkin kokonaan poissa laskuista. Elikot sentään saivat virtasta (AIV).

 Jouluna toki kaivettiin sanomalehtiin käärittyjä talviomenoita, mikä toi kesän mieleen. Sitten myöhemmin alkoi tulla appelsiineja, banaaneja -aluksi pieniä kanarialaisia- ja jos jotakin hdenlmää. Kevätväsymys oli vielä normaali ilmiö 1960-luvun alussa, mutta nykyään on tainnut koko tauti jo unohtua. Ruokavaliostahan se johtui.

Tragediahan se on, tuo kuolema, myös eläimen kohdalla. Joka tapauksessa nekin ovat kaikki kuolevaisia. Olemmeko kaikki, siis joka lajin edustajat, veljiä ja sisaria on taas asia erikseen. Rohkenen tässä olla eri mieltä. Varaisin tämän tittelin ihan vaan ihmisille.

Tämä ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että ihmisellä olisi oikeus kohdella alempiaan miten tahansa. Päin vastoin. Ylemmyytensä takia hänellä nimenomaan on vastuu.

Jos leijona raatelee ihmisen, sitä voidaan pitää teostaan vastuuttomana. Mikäli taas ihminen huvikseen raatelee leijonan, hänelle kuuluu asiasta täysi vastuu.

Mutta jos ihminen tappaa tuotantoeläimen omaksi ravinnokseen, ei asiassa ole kenelläkään mitään valittamista, olettaen, että asia hoidetaan eläimen arvon mukaisesti. Siis aiheuttamatta sille mitään tarpeetonta kärsimystä, esimerkiksi stressiä kuolemanpelon takia.

Tässä lienee vielä hiljattain tehty syntiä. Näin kertoi muuan teurastajana työskennellyt mies minulle nelisen vuosikymmentä sitten. Ja Aino Kallaksen päiväkirjojen kuvaukset Chicagon teurastamoista 1920-luvulta ovat vertahyytävää luettavaa.

Kyllä eläimillä on omat oikeutensa ja niihin on syytä panostaa ja toimintaa valvoa.

Itse asiassa liha on nykyään tainnut kulttuurissamme joutua massatuotannon takia jonkinlaisen halveksunnan kohteeksi.

Luulenpa, että aikoinaan jo pelkkä muisto eläimestä saattoi aiheuttaa sen, että siitä valmistettuun ruokaan suhtauduttiin tietyllä hartaudella, kuten kyllä ruokaan yleensäkin. Kukapa sen takasi, että sitä aina pöytään riittäisi. Ja kuka mahtaa sen taata nykyään, EU vai?

Joka tapauksessa myös yleinen ruoan kunnioitus on nykyään romahtanut. Lihaa työnnetään joka päivä joka paikkaan ja heitetään jätteisiin valtavia määriä.

Sitä paitsi sitä usein valmistetaan kurjasti. Monta kertaa on ravintoloissa tullut mieleen, että turhaan kuoli kyllä sekin mullikka, josta tämä tai tuo ruokalaji oli kyhätty. Siitä tulee murheellinen olo.

Asiantuntijat ovat minulle kertoneet, että pellot ja niityt, joilla karjankin rehua tuotetaan, köyhtyvät ennemmin tai myöhemmin, elleivät saa karjanlantaa ja mielellään tietenkin myös sitä ihmislantaa, jossa suuri osa maan luovuttamaa rikkautta piilee.

Niinpä lihansyönnin lopettaminen, joka samalla tietenkin lopettaisi myös karjan pidon -ellemme ala pitää ns. pyhiä lehmiä-  haittaisi vakavasti myös vilja- ja muiden kasvien tuotantoa.

Mikä sitten olisi paras kohtalo eläimille: olla vai ei olla? Tämä Hamletin kysymys täytyy ihmisen ratkaista, sillä jokainen eläin todennäköisesti pitäisi asiaa itsestään selvänä.

Olemassaolevat eläimet aina myös kuolevat, itsestään tai autettuina, mikä todennäköisesti on autuaampaa (vrt. eu-thanasia). Jälkimmäisessä tapauksessa niiden kuolemalla on usein myös siunauksellinen vaikutus ihmiselle, joka elää niiden kanssa symbioosissa, niitä ruokkien ja hoitaen.

Vaihtoehtona siis olisi joko niin sanoakseni pyhien -sellaisiksi julistettujen- kotieläinten hoitaminen korvauksetta ja hautaaminen niiden kuoltua tai sitten tappaminen sukupuuttoon. Eläessään ne joka tapauksessa jättäisivät melkoisen hiilijalanjäljen.

Intellektuaalisesti minulle on ollut mahdoton ymmärtää, miten täysipäiset ihmiset voivat kannattaa veganismia. Siihen sisältyvä nollatoleranssi on niin itsestään selvästi idiotismia, ettei se edes kaivanne kommentteja. Siis: tapetaanko ne kaikki eläimet vaiko ei?

Mikäli asia sen sijaan koskisi lihansyönnin rajoittamista, johon päästäisiin helposti esimerkiksi nostamalla hintoja sekä tuottajille että verotuksen kautta, oltaisiin jo rationaalisella alueella.

Mutta mitä virkaa on tässä maailmassa sellaisella anti-intellektuaalisella manialla, joka ilman mitään järkiperusteita haluaa kieltää ihmiseltä oikeuden käyttää eläimiä hyväkseen. Saman logiikan mukaan kai on myös vaadittava, etteivät muut lajit käytä ihmistä hyväkseen.

 Lopetetaan siis ainakin niiden ruokkiminen ja muu hyysäys ja toivotaan, että maailma pelastuu. Vai mikä se idea nyt oikein oli?