Kansallisuus tarjolla halukkaille

Maahanmuutto ja kansallisuuden muuttuminen

Perussuomalaiset nuoret ovat kuulemma nykyään innostuneet etnonationalismista, jossa suomalaisuuden määritelmää on haluttu rajoittaa henkilöihin, jotka kuuluvat suomalaisen etnoksen piiriin.

Hullunkurista kyllä, edes suomenruotsalaiset eivät ole heille kelvanneet tähän joukkoon.

No, ajattelunvapaushan meillä tässä maassa, luojan kiitos, sentään vallitsee ja kuinkapa voisi kieltää ketään ajattelemasta ihan mitä haluaa.

Mikäli sitten politiikassa yrittää noita ajatuksiaan tarjoilla yleisölle, vaihtelee menestys tietenkin sen mukaan, mitä täysivaltaiset kansalaiset kukin tykönään ajattelevat. Eipä taida jytkyä olla luvassa.

Tietääkseni kyseiset nuoretkaan eivät ole esittäneet mitään vaatimuksia ruotsinkielisiämme vastaan, mutta en tunne asiaa sen tarkemmin, joten se siitä. Olihan meillä kuitenkin aikoinaan kielitaistelu, joka siirtyi sitten historian lehdille unohdettuna ja tavallaan maineekkasti, kompromissina.

Ei siten, että aitosuomalaisuus olisi voittanut, vaan siten, että kielisopu syntyi, kun isänmaallisuus pantiin sodan tulikokeeseen. Siinä vähemmistöt pärjäsivät erinomaisesti. Tiettävästi asia koski myös pientä venäjänkielistä vähemmistöämme, vaikka asiasta ei olekaan erikoistutkimusta tehty.

Kun aina silloin tällöin nostetaan esille se, mihin Eurooppaan me oikein haluamme kuulua, on tavallisesti otettu itsestään selvänä oletuksena se, että tuo maanmainio Länsi-Eurooppa on paitsi se oikea ja hienoin, myös luonnostaan maailman suvaitsevaisin ja monikulttuurisin kolkka.

Kuitenkin Euroopan unionin eräänlainen sydän (aivojahan sillä ei olekaan) sijoittuu maahan, joka on perustamisestaan saakka ollut pahan kansallisuusongelman raatelema. Flaamit enempää kuin vallonit eivät sentään tunnusta mitään primitiivistä pakanauskoa ja koulutuskin on molemmilla varsin kohtuullisella tasolla.

Ennakkoluuloja toisen osapuolen suhteen ei niinikään  kannattane pitää vallitsevan skisman syynä, kun kansallisuudet ovat asuneet rinnakkain ja limittäin jo satoja vuosia.

Siitä huolimatta tuossa maassa on pelkkä hallituksen muodostaminen ollut usein lähes mahdotonta. Se on tuo kieli- ja kansallisuusongelma, joka ei vain ota hävitäkseen.

Belgia ei tietenkään ole ainoa varoittava esimerkki monikulttuurista ja itse asiassa se on esimerkki paremmasta päästä. Ajatelkaamme vain ”Lähi-Idän Sveitsiä” eli Libanonia, Kyprosta, Kosovoa tai mitä tahansa muuta monikulttuurista maata.

Esittäkääpä yksikin myönteinen esimerkki. Sveitsi, sivumennen sanoen, ei ole lainkaan monikulttuurinen, vaan monokulttuurien liitto.

Monikulttuurisuuteen liittyvät ongelmat eivät ole ajan mittaan, nopeasti tai hitaasti voitettavia väärinkäsityksiä, vaan ristiriitoja, joita on opittava sietämään, koska ne ovat ikuisia. Monet kansallisuudet eivät näytä tähän kykenevän.

Luulen, että voimme onnitella itseämme tässä suhteessa, sikäli kuin asia koskee suomenruotsalaisuutta tai pieniä tataari- ja juutalaisvähemmistöjämme. Viime mainitut tosin ovat niin pieniä, että ne tuskin synnyttävät tuota monikulttuurisuusilmiötä. Mustalaisten kanssa asia on hieman mutkikkaampi syistä, joita ei tässä ruveta setvimään.

Suomenruotsalaisuus on osa Suomen ainutlaatuista historiaa ja sen kulttuurinen merkitys maallemme on ollut valtava ja sitä paitsi myönteinen. Tämä siitä huolimatta, että ryhmän asema on tämän hetken tasa-arvonäkökulmasta joidenkin mielestä valtaväestöä syrjivä. Voihan senkin asenteen ymmärtää.

Sen vertaaminen tuoreisiin maahanmuuttajaryhmiin olisi joka tapauksessa täyttä idiotismia.

Tuoreessa Ilta-Sanomien vaalitilaisuudessa tuo PS-nuorten poliittisesti sangen epäkorrekti kanta -etnonationalismi- nostettiin esille. Ainakin vasemmistoliiton Li Andersson näyttää kiivaasti korostaneen, että moinen näkemys on väärä. Suuri enemmistö suomalaisista on varmastikin samaa mieltä ainakin sikälim kuin asia koskee ruotsinkielisiä.

Sangen erikoinen oli joka tapauksessa Anderssonin tapa reagoida asiaan. Mikäli eri kansallisia ryhmiä ruvettaisiin erottelemaan toisistaan, voidaan päätyä pitämään joitakin ryhmiä arvokkaampina kuin toisia. Kuinka voitaisiin olla pitämättä suomalaisina niitä, jotka haluavat sellaisia olla?

Andersson totesi, ettei hän ainakaan voisi allekirjoittaa moista politiikkaa, mikä kai kuulostaa aika normaalilta asiain tilalta. Entä kuinka moni konservatiivien edustaja, mikäli heitä on, voisi allekirjoittaa Anderssonin politiikan yleensäkään?

Miksi pitäisikään? Eikös politiikan ideana juuri ole sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia näkemyksiä? Muutenhan olisimme totalitarismissa. Onko sitä ehkä ruvettukin pitämään normaalina asiain tilana?

Maassa jo olevien ja kansalaisuuden saaneiden kanssa on tietenkin yksinkertaisesti tultava toimeen. Ulkomailla syntyneitä onkin jo seitsemän prosenttia, kuten Pekka Haavisto totesi. On kiinnostavaa, millaisia johtopäätöksiä tästä määrästä sitten oikein pitäisi tehdä.

Normaali järki tietenkin sanoo, että kun määrä on vielä toistaiseksi niinkin vähäinen, on maallamme vielä mahdollisuus estää kehitys, jota voisi sanoa belgialaistumiseksi, ellei termi antaisi asiasta liian myönteistä kuvaa.

Tärkeämpää kuin maahanmuuttajien määrän pitäminen aisoissa on niin sanotun multikulturalismin estäminen. Senhän useat eurooppalaiset valtiomiehet ovat viime vuosina todenneet epäonnistuneeksi ja turmiolliseksi, vaikka ovatkin olleet kykenemättömiä tekemään asian suhteen yhtään mitään.

Itse asiassa kysymys tietenkin on kansainvaelluksesta, jonka etujoukot ovat vasta saapuneet määränpäähänsä. Prosessin lopettaminen ei todellakaan ole helppo tehtävä, mutta se on joka tapauksessa nyt vallassa olevan sukupolven vastuulla.

Selväähän on, että mikäli tämä erittäin nopea kehitys jatkuu, on maassamme jo parin vuosikymmenen kuluttua niin suuri meille vieraan kulttuurin edustus, että sen poliittinen hallitseminen on mahdotonta. ”Kotouttaminen” joudutaan silloin kohdistamaan kantaväestöön ja sitä kai tässä jo pikkuhiljaa harjoitellaankin.

Ellei rajoituksia panna toimeen nyt heti, tulee se olemaan koko ajan yhä vaikeampaa ja ennen pitkää jo mahdotonta. Niiltä, jotka haluaisivat odottaa parempaa hetkeä, on syytä kysyä, koska se oikein mahtaisi koittaa ja miten se silloin saadaan aikaan? Vastauksen on syytä olla mahdollisimman konkreettinen.

Toisin kuin vaikkapa USA tai Kanada, maamme ei koskaan ole ollut suuri maahanmuuttajien vastaanottaja, lukuun ottamatta Venäjän katastrofin seurauksena 1900-luvulla saapuneita. Siksi meillä näyttää olevan vaikea ymmärtää, että jokainen, avokätisinkin maahanmuuttovaltio on historiansa aikana joutunut valikoimaan immigranttinsa.

Ei vieraaseen maahan asettuminen voi koskaan olla kenenkään ihmisoikeus. Kova todellisuus kertoo asian ennemmin tai myöhemmin.

Mikäli maahanmuuttopolitiikasta ei huolehdita, vaan tyydytään haalimaan maahan kaikki yksilöt, jotka kertovat haluavansa muuttua suomalaisiksi, joudutaan ennen pitkää havaitsemaan, etteivät tulijat rajoittuneetkaan yksilöihin, vaan nämä kantoivat mukanaan myös kulttuurisen pakettinsa, yhteisönsä ja instituutionsa.

Mutta miksipä tähän sen enempää sanoja tuhlaamaan. Asiat tunnetaan, seuraukset nähdään. Käytetyt käsitteet pysyvät kuitenkin harhaanjohtavina ja kaupitellut skenaariot naiiveina ja suorastaan avoimesti järjenvastaisina. Ja kansa sen kuin taputtaa.

Autuaita ovat he, jotka näkevät ja kuitenkin uskovat, sanoi ennen yliopettajani eräästä taistolaisesta auskultantista.