Leirielämää
Jesús Hernández, Grandes atrocidades de la segunda guerra
mundial. Almuzara 2018, 382 s.
Toisen
maailmansodan raakuuksista löytyy jutun juurta vuodesta toiseen. Yhä uusia
asioita nostetaan päivänvaloon ja usein asiat väännetään sopivasti sillä
tavoin, että kuvasta tule mahdollisimman kammottava. Luulisin, että sana
herkuttelu usein sopii näihin kuvauksiin. Lähdekritiikkiä on milloin enemmän,
milloin vähemmän, eikä sen taso usein nouse korkeaksi.
Hernándezin
kirja ei sinänsä tee erityisen luotettavaa vaikutusta. Lähdeaparaattia ei ole
ja kirjallisuusluettelo on lyhyenläntä. Kirjoittaja on profiloitunut
populaarien bestsellerien tuottajana, joten häneltä helposti odottaa kritiikitöntä
jeesustelua.
Ei kirja
kuitenkaan erityisen huonolta vaikuta. Kirjoittajan espanjalaisuus on saattanut
myötävaikuttaa siihen, että esimerkit julmuuksista on poimittu aika
tasapainoisesti eri seuduilta: japanilaiset Nankingissa, puolalaisten kyyditys
Siperiaan, Jedbawnen teurastus, juutalaismurhat
Babi Jarissa, etniset puhdistukset Volyniassa, amerikanjapanilaisten kohtalo,
Dresdenin pommitus, 100 miljoonan kirjan
tuho maailmansodassa (bibliocausto),
Katyn, Haibahin kylän tuhoaminen Tšetšeniassa neuvostojoukkojen toimesta,
italialaisten murhaaminen amerikkalaisten toimesta Biscarissa sekä Eisenhowerin
kuolemanleirit Saksassa.
No, esimerkkejä
näiden lisäksi löytyisi pilvin pimein. Pelkästään Venäjältä niitä olisi
useamman kirjan verran, enimmäkseen saksalaisten tihutöitä. Balkan, josta
riittäisi hiuksia nostattavia tarinoita jokaisen kansallisuuden osalta, loistaa
myös poissaolollaan. Olisihan Suomestakin voinut kirjoittaa.
Mutta se, joka
on tästä problematiikasta kiinnostunut, löytää kyllä luettavaa. Hawaijin
ylipiston professori Rummel on lanseerannut käsitteen democide ja hänen töitään löytyy helposti netistä. Valitettavasti
Rummel on täysin epäluotettava suurten lukujen etsijä, mutta toki on helppoa
löytää myös hänen kriitikoitaan.
Suurista luvuista
puheen ollen ja luvuista yleensäkin. Niiden suurimpana ongelmana terrorin
laajuuden osoittajana on normaalisti yhteismitattomuus.
Kun suuria kokonaislukuja lasketaan, menevät
ammutut ja tauteihin kuolleet iloisesti sekaisin ja lopputulokseksi voidaan
saada miltei mitä vain. Miljoona tai kaksi uhria on useinkin vain vaihtorahaa,
jota käytetään pyöristettäessä numeroita haluttuun suuntaan.
Mutta
tarkoituksena oli tässä kommentoida sitä leirielämää, jota Jeesus, siis tämä
Fernández kuvaa kirjassaan.
Amerikkalaisten
vankileirit ovat siitä kiinnostavia, että niistä on kirjoitettu sekä hyvää että
pahaa. Ilmeisesti molempiin on ollut syytäkin. Sama muuten koskenee myös
suomalaisia leirejä. Ainakin nyt jo edesmennyt ystäväni Samuil Tirkeltaub näin
aikoinaan vakuutti ja hänellä oli asiasta omaa kokemusta.
Mutta sikäli
kuin asia koskee niitä amerikkalaisten leirejä, joissa asukit olivat
saksalaisia sotavankeja, olot niissä olivat hyvät aina Saksan romahdukseen
saakka. Asiaan luultavasti osaltaan vaikutti myös tietyn vastavuoroisuuden
odottaminen. Niin kauan kuin vastapuolen vankeja kohdeltiin hyvin, voitiin
samaa odottaa myös omien osalle. Vangit saivat myös kirjoittaa kotiinsa.
Itse asiassa ne
370 000 saksalaista, 50 000 italialaista ja 5000 japanilaista, jotka olivat
USA:ssa sijaitsevilla leireillä, elivät hyvin. Moni saksalainen sanoi, että ylläpito
oli aivan toista luokkaa kuin Saksan armeijassa. Leirillä sai päivässä syödä
saman verran kuin Hitlerin joukoissa viikossa.
Ruokaa oli siis riittävästi
ja se oli monipuolista, lihaa ja kalaa saatiin ja jopa joskus jälkiruoaksi jäätelöä.
Joillakin leireillä sai myös olutta. Monella amerikkalaisella leirin
ulkopuolella eivät asiat tietenkään olleet yhtä hyvin.
Geneven sopimuksen
mukaisesti saksalaiset saivat myös aloittaa aamunsa Hitler-tervehdyksellä ja
käyttää sitä muutenkin keskenään. Sopimuksen vastaista sen sijaan oli se
propaganda, jolle vangit altistettiin mm. amerikkalaisten elokuvien muodossa. Elokuvien
joukosta oli poimittu pois ne, joissa kuvattiin rikollisuutta ja korruptiota.
Tuo
amerikkalaisen kulttuurin pakkosyöttö oli varmaan aikoinaan jo sinänsä
aikamoinen rangaistus, mutta meidän aikanammehan se ei kuulosta oikein miltään.
Harrastusmahdollisuuksia
oli, eikä vankeja mitenkään rääkätty, pikemmin päinvastoin. Tämä tuo mieleen
sen suomalaisen vankileirien tarkastajan, joka kehotti tekemään etenkin upseerivankien
olot niin hyviksi, että heistä tulisi hyviä Suomi-propagandan tekijöitä sodan
jälkeen.
Tämähän ei
toteutunut ja merkittävä syy siihen suorastaan rikolliseen kohteluun, jonka
venäläiset vangit meillä saivat, oli se, että vankien oloja olisi voitu ruveta
kadehtimaan ja jo ruvettiinkin. Kyllähän se rauhallinen elämä kylläisyydessä ja
hyvässä seurassa aina rintamaolot voitti. Ja ruokaa oli meillä hyvin niukasti,
toisin kuin Amerikassa.
Yhtä kaikki, kun
sota loppui, jäi liittoutuneiden vangiksi valtava määrä saksalaisia. Vaikka
rintamalla heistä oli ollut itärintamalla, muodostui vankien jako päinvastaiseksi.
Venäläiset saivat vain vähän yli kolme miljoonaa vankia, kun sekä briteille
että amerikkalaisille kertyi hieman enemmän molemmille, ranskalaisetkin saivat
osansa, noin 250 000.
Kun saksalaiset
tiesivät yhtä ja toista siitä, mitä olivat Venäjällä tehneet, oli selvää, ettei
siellä ollut odotettavia ainakaan jäätelöä jälkiruoaksi. Niinpä venäläisten
vangiksi joutumista yritettiin välttää kuin ruttoa.
Mutta eivät sitä
hyvää kohtaloa enää saaneet amerikkalaistenkaan valtaan joutuneet. Itse asiassa
heidän kohtalonsa oli aika karu ja sitä vielä kovennettiin tarpeettomilla
säädöksillä.
Asia on tavallaan
ymmärrettävä. Se muistutti sitä tilannetta, kun saksalaiset aikoinaan saivat
saman verran venäläisiä sotavankeja. Ei niiden asiallinen ruokkiminen ja
majoittaminen ollut mikään helppo tehtävä.
Niinpä saksalaiset
saivat Reinin varrella viettää viikkotolkulla avotaivaan alla, vailla kaikkein
alkeellisimpiakaan mukavuuksia. Ruokaa sentään enimmäkseen saatiin
jonkinlaista. Venäläiset aikoinaan saksalaisten vankeina olivat kyllä olleet
siinä suhteessa vieläkin huonommassa asemassa.
Mutta millaisia
olivatkaan nuo ”Eisenhowerin kuolemanleirien” aiheuttamat miestappiot?
Kanadalainen
tutkija James Bacque selvitti asiaa 1980-luvulla ja tuli sensaatiomaisiin tuloksiin:
kuolleita oli 800 000, kenties jopa miljoona.
Vielä tämäkin
olisi ollut paljon lohdullisempi kohtalo kuin se, mikä oli tullut venäläisten
osaksi saksalaisten leireissä, mutta totuus olikin itse asiassa paljon
valoisampi. Perusteellisemmat tutkimukset osoittivat sittemmin, että uhreja oli
vain noin kymmenesosa Bacquen esittämästä.
Tällainen muutos
tietojen tarkentuessa ei muuten ole tällä alalla erityisen poikkeuksellinen.
Siitä huolimatta
liittoutuneet saavat huonosti pisteitä antautuneiden saksalaisten kohtelusta.
asian tekee ymmärrettäväksi se kostomieliala, jonka vallitessa syntyi koko
Saksan tuhoamista vaativia näkemyksiä, muun muassa sterilisaatioprojekti ja
tunnettu Morgenthaun suunnitelma.
Mutta kaikki
muuttui hyvin pian ja se voitaneen laskea kylmän sodan siunauksellisiin seurauksiin.
Olihan niitä sellaisiakin.
Kirjan muusta
sisällöstä kiinnittää huomiota sinänsä tunnettu amerikanjapanilaisten sulkeminen
keskitysleireihin. Myöhemminhän heidät rehabilitoitiin ja annettiin kullekin
20000 dollarin korvaus, jota tosin ei koskenut niitä, jotka eivät olleet leirittämisen
aikaan USA:n kansalaisia.
Sivumennen
sanoen, vielä suurempi määrä japanilaisia joutui keskitysleireille Brasiliassa,
kun tämä maa liittyi sotaan. Mutta se on jo toinen juttu.
Joka tapauksessa
kysymys keskitysleireistä ja niihin rinnastettavista sotavankileireistä ansaitsisi
konkreettisia vertailevia tutkimuksia. Sotavankien osaltahan niitä onkin tehty.
Asiat eivät
välttämättä ole niin yksinkertaisia kuin nykypäivien valintamyymäläkulttuurissa
kasvanut voisi kuvitella. Yleisen niukkuuden ohella vankien kohteluun on usein
vaikuttanut kostomieliala, jonka rekonstruointi jälkikäteen ei ole
yksinkertaista.
Sen vallitessa
on avuttomien vankien oloja usein vielä tahallaan kiristetty, unohtaen, ettei
kollektiivinen syyllisyys kuulu länsimaiseen oikeuskäsitykseen.
Hyviä näkökulmia. Noista isoista luvuista: Joskus tuntuu, että vaikkapa miehitysjoukkojen auton alle punaisia päin kävellyt humalainenkin lisätään miehittäjän/sodan syntilistaan. Ts. niin suurpiirteisiä lukuja esitetään.
VastaaPoistaVankileireistä olen jo pitempään ihmetellyt sitä, että eivätkö vankeja huonosti kohdelleet tajunneet, että jo ihan käytännön syistä (oliko se nyt sitä utilitarismia) vankien huono kohtelu on itsensä ampumista jalkaan. Ts. hyvin kohdeltu ja ruokittu vankipopulaatio on helpompi hallita ja työteholtaan varmasti ylivoimainen nälkiintyneisiin verrattuna.
Kenraali Patton arvosteli aikoinaan hyvin ankarasti Eisenhowerin siunaamaa saksalaisten kurjaa kohtelua vankileireillä ja muutoinkin. Hän joutui siitä hyvästä USA:n liberaalin lehdistön demonisoimaksi ja se USA:n liberaali lehdistö ja yhteisö oli juuri niitä, jotka sitä kostomentaliteettia lietsoivat saksalaisia kohtaan.
VastaaPoistaNoin muutoin lukemani perusteella parhaiten saksalaisia sotavankeja Euroopassa kohteli Englanti. USA kohteli erityisen huonosti 1945-1946, mutta Ranska vielä pidempään, pitäen saksalaisia sotavankeja orjatyövoiman asemassa useamman vuoden, eikä ranskalaisten kollaboraattorien kohtalo ollut sekään muuta kuin kostoa.
Perttu Ahonen on oikeassa. Jos ajatellaan "suuria" 2. ms:n sotijamaita, niin yleisellä tasolla Englannilla on ylivoimaisesti puhtaimmat kädet. Tietääkseni oli tapauksia, joissa saksalaiselta sotavangilta henkilökohtaista omaisuutta anastanut brittivartija joutui sotaoikeuteen.
PoistaAmerikkalaisten öykkäriasenteesta kertoo tapaus englantilaisen taksikuskin murhasta. Amerikkalainen laskuvarjosolttu oli muistaakseni Lontoossa iltavapaalla ja tappoi taksikuskin tämän vaadittua jenkkipojua maksamaan taksimatkansa. Mitä sitten seurasi onkin jo irvokasta. Näet kyseisen jenkin esimiehet rupesivat puolustelemaan alaisensa tekoa ja vaativat miehen vapauttamista, koska tämä "oli tullut meren yli auttamaan Englantia". Tätä voi verrata siihen, että Suomessa käsittääkseni saksalaiset tuomitsivat kuolemaan suomalaiselta siviililtä varastamisestakin.
Oli jenkeissä suoraselkäisiä poikkeuksiakin. Mm. kommunistien ja kulttuurimarxistien vihaama Joseph McCarth puolusti saksalaisia, joilta oli saatu tunnustuksia mm. pieksämällä. Toinen oli kenraali Matthew Ridgway, joka vaati 1950-luvulla itärintamanlla tehdyistä sotarikoksista syytettyjen saksalaiskenraalien vapauttamista, koska hän totesi antaneensa itse Korean sodan aikana sellaisia käskyjä, joista saksalaisia syytettiin.
Kuolleisuus omissa vaivaiskodeissa yms laitoksissamme kertoo miksi niitä neuvostoliittolaisia sotavankejakaan ei kyetty kunnolla ruokkimaan. Suurin kuolleisuus ajoittuu ns nälkätalveen 1941-42, jolloin muonittamisvaikeudet olivat armeijammekin ongelmana.
VastaaPoista-Tvälups-
Terveisiä sinne missä oletkin keveyden, naurun ja ilon vallassa:
VastaaPoistaKahden yhteiseloa voitaneen sanoa kansallisen kulttuurimme kivijalaksi.
Soininvaaran perheessä se on kokopäiväistä vaimon toimiessa johtajana kirjasto Oodissa, jonka tyhmempi luulisi nimetyn Odeksi kutsutun aviopuolisonsa mukaan (oodi, engl. ode). Läheisen Amos Rexin puolestaan Amos Andersonin ja tien Mannerheimin mukaan.
Piilomerkitysten avaaja Italo Calvino antoi ohjeita modernin kirjallisuuden kirjoittamiseksi, jollaisiksi muistan ainakin keveys, nopeus, tarkkuus, läpinäkyvyys ja moninaisuus.
Milan Kundera on tunnetusti kirjoittanut Olemisen sietämättömästä keveydestä.
Jo muinaiset egyptiläiset käyttivät oodia.
PoistaSoininvaaran jäljiltä Hallituskatu muutettiin Yliopistokaduksi ja Kaisaniemen metroasema Helsingin yliopiston asemaksi.
Poista"Itse asiassa ne 370 000 saksalaista, 50 000 italialaista ja 5000 japanilaista, jotka olivat USA:ssa sijaitsevilla leireillä, elivät hyvin. ... Niinpä venäläisten vangiksi joutumista yritettiin välttää kuin ruttoa."
VastaaPoistaKuvaavaa on Stalingradissa vangiksi jääneiden kohtalo: muistin varaisesti parisataa tuhatta jäi vangiksi, viitisen tuhatta palasi Saksaan, viimeiset vuonna 1955.
Näinhän se oli. Italialaiset mukana.
VastaaPoista