Tieto ei ole valtaa

Tieto ei ole valtaa

Viime vuosina on tullut yhä suositummaksi hyvin naiivi käsitys tiedon olemuksesta. Kuvitelmat siitä, että tieto on suoraan sovellettavissa politiikan ohjenuoraksi tai että tiede antaa yksiselitteisiä vastauksia elämän suuriin ja pieniin kysymyksiin, ovat yksinkertaisesti lapsellisia.

Suomessa asiaan näyttää vaikuttavan myös se seikka, että sanalla tiede viitataan meillä sekä niin sanottuihin eksakteihin tieteisiin että reaalimaailmaa käsitteleviin luonnontieteisiin ja vielä kaupan päällisiksi siihen intellektuaaliseen työskentelyyn, jonka piiriin kuuluvat niin sanotut humanistiset tieteet ja sosiaalitieteet.

Eksakteja sanan ankarimmassa merkityksessä voivat olla vain sellaiset tieteet, jotka eivät koske reaalimaailmaa, kuten logiikka tai matematiikka. Sen yhtälöt pitävät tai eivät pidä paikkaansa aivan riippumatta siitä, mitä maailmassa oikeasti on ja tapahtuu.

Luonnontieteissä taas on ihmiskunta oppinut aika lailla nöyryyttä viimeisen sadan vuoden aikana. Edes klassinen mekaniikka, kaiken tieteellisen ymmärryksen äiti, ei osoittautunutkaan ikuisesti ja kaikkialla päteväksi.

Mitä humanistisiin tieteisiin tulee, ovat niiden rajoitukset sinänsä selvempiä, koska harva edes kuvittelee, että ihmisen ja ihmisjoukkojen käyttäytymistä voitaisiin ennustaa vähänkään pitemmällä tähtäimellä.

Täten menetetään luonnontieteiden yksi tärkeä funktio: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir (prévenir). Siis ennalta näkeminen voidakseen ennalta vaikuttaa, kuten Auguste Comte asian esitti.

Tämä ei sitten tarkoita sitä, että humanistiset tieteet olisivat jonninjoutavaa ajan haaskausta. Niillä on omat tieteellisyyden kriteerinsä ja vain niiden systemaattisella viljelyllä voidaan saada perusteltuja käsityksiä niistä asioita, jotka ihmisiä (ihmisinä, qua homines) kaikkein eniten kiinnostavat.

Kyllähän ihmistä kiinnostaa kaikki, aina maailman syntymisestä lähtien, vaikka tieto siitä ei millään tavoin vaikuttaisikaan hänen elämänehtoihinsa. Kaikenlaisen tiedon hankinta ja sitä koskevan ymmärtämisen kehittäminen niiden itsensä vuoksi ovat legitiimejä inhimillisen toiminnan kohteita.

Apinoilta emme odota samaa edes sadantuhannen vuoden kuluttua, kun ne mahdollisesti ovat evoluution tuloksena kehittyneet uudeksi lajiksi. Vai ovatko?

Tällaista avointa uteliaisuutta emme myöskään odota fanaattisesti uskonnollisiin teksteihinsä kiinnittyneiltä kansoilta. Heille tiedolla on vain välinearvoa.

Kristinusko sen sijaan on ilmeisesti parhaiten sopeutunut sellaiseen uskonnon ja tieteen rinnakkaiseloon, jossa sakraalisen piiri on jätetty kokonaan poliittisen, sosiaalisen ja tieteellisen ulkopuolelle ja jossa olisi mahdotonta yrittää vaikuttaa politiikassa vetoamalla pyhiin kirjoihin.

Amerikasta tunnemme kyllä yrityksiä tähän suuntaan, aina Daytonin apinajutusta lähtien, mutta niiden todellinen vaikutus politiikkaan lienee ollut aina marginaalinen. Politiikka saattaa käyttää hyväksi uskontoa, mutta ei kristillisissä maissa sitä ohjata.

Näyttää siltä, että käsitys siitä, mitä faktat ovat ja mitä ne merkitsevät, on hämärtynyt viime vuosien julkisuudessa. Kyseessä lienee poliittinen suuntaus, joka pyrkii ratsastamaan niin sanotusti tieteellisyydellään.

Latinan verbi facio, feci, factum tarkoittaa tekemistä, mutta myös toimittamista, kärsimistä ja arvioimista. Muoto factum tarkoittaa noita asioita loppuun saatettuina. Facta taas on factumin monikkomuoto. Kun siis jotakin on tehty, on kyseessä fakta, tosiasia.

Historiassa kaikkein simppelein taso koostuu juuri niin sanotuista faktoista, joskin on olemassa myös mielipide, jonka mukaan historiassa ei lainkaan pitäisi puhua faktoista lähtökohtana, koska nekin itse asiassa perustuvat päättelyyn. Sekin on hyvin perusteltu teoreettinen lähtökohta.

Joka tapauksessa on alkeellinen selviö, ettei pelkkien faktojen luettelosta synny mitään kertomusta. Toisaalta vasta kertomus on asia, joka kiinnostaa meitä ihmisinä, kansalaisina ja hallintoalamaisina.

Elleivät faktat ole oikein, päädytään niiden perusteella todennäköisesti vääriin johtopäätöksiin, vaikka onkin muistettava, ettei itse tuo päättelyprosessi historiassa yleensä voi olla yhtä simppelin yksiselitteinen kuin ns. eksakteissa tieteissä tai edes luonnontieteissä.

Aivan ratkaiseva merkitys humanistiselle itseymmärrykselle on lähtökohdan, näkökulman ymmärtäminen. Faktojen äärettömästä joukosta saatetaan tarkoitushakuisesti tai muista syistä valita aivan tietty otos, joka antaa täysin toisenlaisen tuloksen kuin toisella tavalla saatu.

Tässä ei ole mitään kummallista. Ajatelkaamme nyt vaikka jotakin taistelua kahden valtion välillä. Molempien maiden historiantutkijat saattavat käyttää myös täsmälleen samoja faktoja -mikä ei kyllä ole todennäköistä- mutta päätyä silti hyvin erilaisiin tuloksiin.

Kyseessä ei välttämättä ole vääristely, vaan näkökulmien välinen ero. Mutta se voi olla ratkaiseva. Tutkimuksen ja tieteellisen keskustelun avulla voidaan tällaisissa tapauksissa saada aikaan yhteinen ymmärrys siitä, mistä tuossa asiassa oli kysymys, vaikka tarinat jäisivätkin erilaisiksi.

Molemmilla osapuolilla kysymys oli aikoinaan -ja on historiografiassa yhä- eri asioista. Faktojen tarkistus on välttämätöntä, mutta se edustaa vain koko asian primitiivisintä tasoa. Sitä ei kannata nostaa tiedon ylimmäksi lajiksi, joka muka ratkaisee kaiken.

Sen, joka haluaa ymmärtää, mitä tarkoitushakuinen asioiden ymmärtäminen tarkoittaa, kannattaa syventyä Neuvostoliiton historiaan.

Ei pidä luulla, että neuvostoliittolainen näkemys maailmasta luotiin vain sensuurin avulla. Kyse oli paljolta faktojen valinnasta, mutta vielä enemmän niiden tulkinnasta.

Ei pidä paikkaansa, ettei neuvostokansalainen olisi tiennyt Stalinin ajan julmuuksista ja totalitarismin yleisestä törkeydestä.

Kyllä hän tiesi, mutta uskoi samalla, että se kaikki oli tarpeellista suurempien päämäärien takia. Oli kyettävä luomaan teollisuus -siksi kollektivisointi, oli likvidoitava viides kolonna -siksi suuri terrori, oli saatava aikaa varustautumiselle hyökkäystä vastaan -siksi yhteistyö Hitlerin kanssa. Ja niin edelleen.

Toki tehtiin virheitä ja vääryyksiäkin mutta tokihan ne lastut lentelevät, kun metsää hakataan. Tämä suuri kuva myytiin oman maansa patriootille ilman suurempia ongelmia. Siitä muodostui valtavaan aineistoon nojaava paradigma, josta irtautuminen ei ollut tavikselle mahdollista. Marginaalit olivat erikseen.

Sodan aikana myös meillä Suomessa luotiin varsin määrätietoisesti kuvaa niin historiasta kuin nykyisyydestä. Faktat olivat yleensä paikallaan.

Sensuuri näytteli meilläkin asiassa omaa rooliaan, mutta johtuen vihollisen radiopropagandasta se vuoti kuin seula. Sen vuoksi oli käytettävä etupäässä muita keinoja ja ne toimivat hyvin.

Valtion tiedoituslaitos ja sen kanssa yhteistyössä ollut asiamiesverkosto pyrkivät pitämään konsensuksen koossa. Päätoimittajia puhuteltiin ajoittain ja todettiin yhdessä ne tehtävät, joita maan etu kulloinkin tiedotukselta vaati. Elinkysymyksistä ei kiistelty. Ei haluttu eikä uskallettu.

Se oli hyvä strategia ja teki tehtävänsä. Se pystyi pitämään pintansa vihollisen -etenkin Englannin- suunnitelmallista propagandahyökkäystä vastaan.

Mutta oliko se demokratiaa?

Tuona aikana ymmärrettiin, ettei ollut puhtaan demokratian aika sellaisena kuin se oppikirjoissa esitettiin. Oli turvauduttava demokratuuriin, demokratian itsepuolustukseen. Sekä kommunismi että natsismi yrittivät todistella demokratian kehnoutta, sen oli puolestaan kerrottava omasta erinomaisuudestaan.

Mutta se oli sota-aikaa se. Jo kylmän sodan aikana Suomen lehdistö saattoi toimia täysin vapaasti. Käytännössä se rajoitti itse tätä vapauttaan, mutta paljon vähemmässä määrin kuin monet näyttävät nykyään uskovan.

Ei ole liioiteltua väittää, että lehdistö oli meillä 1970-80-luvuilla selvästi vapaampi ja moniarvoisempi kuin se on nyt. Luultavasti tätä ei tarvitse selittää.

Siihen aikaan liikkeellä oli kaksi toisensa poissulkevaa ideologiaa, joiden välistä taistelua pidettiin normaalina asiain tilana ja joiden esittämiä faktoja ja niiden tulkintoja kuunneltiin mielenkiinnolla tai sitten ei.

Kukaan ei pahoittanut mieltään siitä, että erilaisia tulkintoja esitetään. Liikkeellä oli kyllä paljon valheitakin, myös faktavirheiden muodossa, mutta tätä pidettiin vapaissa oloissa välttämättömänä asiain tilana.

Yleensä käsitettiin, että politiikka ei ole tiedon, vaan tahdon asia ja että poliittista mielipidettä ei voi johtaa tieteestä, kuten Humen giljotiini jokaiselle filosofian opiskelijalle jo oli osoittanut.

Tämän päivän hesarin artikkeli Vastaisku huuhaalle, tekee merkillisen vaikutelman. Siinä kolme tutkijaa pohtii, mitä tieteellä olisi annettavana suurelle yleisölle, joka yhä enemmän on altistunut humpuukille.

Keskustelussa kiinnitetään aiheellisesti huomiota ns. vaihtoehtoisiin hoitoihin, rokotuksen vastaisuuteen ja ilmastodenialismiin, jotka yksiselitteisesti ovat paremman tietomme vastaisia.

Kummalliseksi keskustelu pyrkii menemään siinä vaiheessa, kun muuan kosmologi, jonka tutkimuskohde on mahdollisimman kaukana ihmisyhteiskunnasta ja myös sen kokemusmaailman ja politiikan kannalta irrelevantti suorastaan kiihtyy tekemään poliittisia johtopäätöksiä.

Hän jopa menee suoraan päivänpolitiikkaan ja kauhistelee ajatusta, että meillä saattoi olla presidenttiehdokkaana kreationisti.

Kun henkilö ei selitä, mitä hän asialla tarkoittaa, tulee väistämättä se vaikutelma, että hän väittää tuon ehdokkaan olevan jonkinlainen obskurantti, joka viittaa kintaalla koko tieteelle ja suoranaisesti asettuu sitä vastaan.

Sama henkilö väittää, että maassamme on syntynyt mentaalinen todellisuus, jossa faktat ovat irrelevantteja. Ja vaaliehdokkaissa voi olla rationaalisia tutkijoita, mutta ihmiset äänestävät joitakin viinaa juovia sahanomistajia.

Tämä repliikki osoittaa jo kaiken henkilön kyvystä ymmärtää politiikan ja tieteen suhdetta. No comment.

Nuori tutkija Johanna Vuorelma osoittautuu yllättäen joukon tasapainoisimmaksi demokratian puolestapuhujaksi. Enqvistin pöyhkeä demokratianvastaisuus ja Ihamuotilan elitismi ovat sinänsä ymmärrettäviä ja demokratiassa sallittuja asenteita, mutta tuskin yhtä kiitettäviä ja ”tieteellisiä” kuin lehti antaa ymmärtää.

Ja se törkeä puoluepoliittinen agitaatio taitaa sentään pelata vastapuolen pussiin.

Puheet hyökkäysstrategioista eri tahoja vastaan kuulostavat kovasti sota-aikaisilta. Demokratuuriahan tässä ilmeisesti taas kovin haluttaisiin.

Mitäs se mediapooli muuten oikein puuhaakaan?