Poliittisen historian museo

Poliittisen historian museo nyt

Tykkään aika lailla Pietarin Poliittisen historian museosta. Sehän on se entinen Kšesinskajan (Krzesinska) palatsi siinä moskeijan vieressä.

Perusnäyttely uusittiin pari vuotta sitten ja pidän sitä varsin asiallisena ja onnistuneena. Siinä Venäjän poliittiset reformiyritykset ja vallankumousliikkeet Speranskista ja dekabristeista lähtien esitellään mukaansatempaavasti. Muistelen, että tekstit on saatavilla myös englanniksi.

On hyvä, että vanha Leninin työhuone on säilytetty ja Kšesinskaja-osasto on tietenkin paikallaan. Muuten historian ironia tulee hienosti esille niistä pateettisista eksponaateista, jotka liittyvät neuvostokauteen.

Sille, jota kiinnostaa erityisesti Stalinin kausi, tuo naapurin todellinen suuruudenaika, voi suositella myös museon toista osastoa, joka sijaitsee lähes kilometrin päässä Kamenno-ostrovski-prospektilla, Kirovin kotimuseota. Ollapa Saksassakin Hitlerin, Göringin, Rosenbergin ja kumppaneiden museoita. Kyllä niillä olisi kansalle kerrottavaa.

Mutta mielestäni siis tuo tarina, joka neuvostokaudesta tuon museon valossa syntyy, on sangen asiallinen, toki ymmärtäen sillä, että myös intohimoja nostattavat vääryydet kuuluvat tarinaan.

Nyt oli pari uutta erikoisnäyttelyäkin. Toinen niistä kertoi maatalousnäyttelyistä, erityisesti vuonna 1923.

Tuolloinhan näyttely oli nykyisessä Gorkin puistossa Moskovassa, jossa mahtava fasadi yhä muistuttaa menneestä. Siellä se tietääkseni oli myös vuonna 1939, kun meidänkin maatalousministerimme siellä kävi.

Olihan siellä silloin ihmeitä näytettävänä: koko Venäjän valtava maatalous oli traktorisoitu ja leikkuupuimurit suolsivat viljaa katkeamattomana virtana jättiläismaan tarpeisiin. Vertaapa siihen meidän hevosvetoista touhuamme…

Vielä puoli vuosikymmentä aiemmin miljoonat olivat kyllä kuolleet nälkään, mutta tämän esitteleminenhän ei kuulunut näyttelyn tehtäviin. Olihan se elämä sentään tullut iloisemmaksi jo vuonna 1935, jolloin leipäkortit oli jätetty pois käytöstä.

Sivumennen sanoen, vuonna 1929 ne olikin ensimmäistä kertaa maailmassa otettu käyttöön rauhan aikana.

Aitoja eskponaatteja täytyy museoissa aina olla ja Poliittisen historian museossakin on paljon mielenkiintoista aitoa tavaraa.

Mukana on eri henkilöille kuuluneita esineitä, kyniä, joilla on tärkeitä asiakirjoja kirjoitettu ja allekirjoitettu, on valtakunnanduuman soittokello, jolla puhemies pani järjestykseen Puriškevitšin ja Markov II:n, kun nämä häiriköivät Suomen ystävien puheita ja onhan siellä yhtä jos toista muutakin.

Puutteisiin voi aina kiinnittää huomiota, mutta eihän mikään näyttely voi täydellinen olla. Silti olin vähän pettynyt, kun en huomannut mitään Viipurin vetoomuksesta, joka sentään oli erittäin tärkeä tapahtuma ainakin psykologisesti.

Siinähän hajotetun duuman jäsenet kutsuivat boikotoimaan koko Venäjän valtiota siihen saakka, kunnes lailliset olot palautettaisiin.

Vastustajien mielestä tämä valtion vastaisuus leimasi koko joukon isänmaanpettureiksi. Duumassa saatettiin käyttää raskaana aseena liberaaleja vastaan sitä, että näiden ”kädet olivat tahriintuneet Viipurin rinkelin taikinaan”.

Suomesta löytyy museossa myös oma standinsa ja kuvaus suuriruhtinaskunnan asemasta ilman sen syvällisempiä pohdintoja ja selostuksia.

Mutta tässäpä voisikin olla erikoisnäyttelyn paikka: Venäjän imperiumin okrainat eli rajamaat ennen vuotta 1922: Suomi, Puola, Ukraina, Baltia, Kaukasia…

Venäjän reformit on erinomainen teema, mutta myös Venäjän imperialismi kaikessa ristiriitaisuudessaan ansaitsisi erikoiskäsittelyn, ellei nyt omaa museota haluta perustaa. Ymmärrän kyllä, että asia on juuri tällä hetkellä liiankin arkaluontoinen.

Toisena erikoisnäyttelynä juuri nyt oli joka tapauksessa neuvostokauden poliittiset anekdootit. Niitähän toki on voinut myös kuunnella perusnäyttelyn puhelimista.

Esimerkiksi tällainen: Armenian radio tiedottaa: Vastauksena kysymykseen, mikä ero on kapitalismilla ja sosialismilla, toteamme että kapitalismissa ihminen on ihmiselle susi. Sosialismissa hän on toveri susi.

Muistanemme tässä yhteydessä, mitä Stalin vastasi suomalaiselle kulttuurivaltuuskunnalle, kun tämä kysyi, mikä oli sosialismin tehtävä. Vastaus kuului: hävittää peto ihmisessä… Tässä kannattaa muistaa, että venäjän sana zver on hieman vähemmän peto kuin on meidän oma petomme. Se sopii myös merkitsemään yksinkertaisesti elukkaa. Raateleva peto on sitten hištšnik.

No, elukoita oli Neuvostoliitossa vielä jäljellä ja niitähän lopetettiin tarpeen mukaan. Se oli rationaalinen maa se, kuten myös alikersantti Lahtinen oikein arveli.

Joka tapauksessa vitsiosasto on jotakin sellaista, joka erinomaisesti sopii ja ehdottomasti kuulukin juuri poliittisen historian museoon.

Kuten tiedämme, sellaista ei ole meidän kansallismuseossamme. Se ei olekaan poliittisen historian museo.

Lavasteet vitsejä varten oli tehty aika yksinkertaisesti. Usein oli käytetty pelkkää aaltopahvia. Sama materiaali oli runsaasti esillä myös maatalousnäyttelyosastossa.

Se toimi aika hyvin. Vihjeeksi niille, jotka haluaisivat meillekin poliittisen historian museon. Minä ainakin haluaisin. Ei se valtavia investointeja vaadi.

Ne poliittiset anekdootit, jotka olivat esillä, liittyivät kaikki sosialismin ja sen arkipäivän kritiikkiin. Sen sijaan aikanaan merkittävä ilmiö eli Krokodil-tyyppinen ns. satiirinen huumori loisti poissaolollaan.

Siihen saattoi olla syynä se, ettei sen lajin ns. huumori ketään naurattanut. Se toimi samoin kuin Ville Rannan ns. pilapiirrokset, joiden tarkoituksena lienee kertoa oikeauskoisille, että he ovat kuin ovatkin oikeassa.

Silti myös se ansaitsisi oman, analyyttisen osastonsa. Kukryniksy-ryhmän irvistelevässä, usein makaaberissa tuotannossa on näkevinään myös jotakin ajan alitajunnasta, siitä kauhusta, joka piili normaalin arkipäivän takana.

Vitseillähän Runebergin sotilaatkin elämäänsä kevensivät: Maaten siinä mullin mallin/ Munter virkkoi: hiis vei pallin…”.

Pistäytykääpä siis Poliittisen historian museossa, kun sattuu asiaa Pietariin ja sattuuhan sitä, kun järjestää. Olisipa tuo somaa saada meillekin sellainen museo.