Pollen pohdinnat

Pollen muistiinpanoja

Paul von Gerich, Punainen sotajoukko. Suomalaisen upseerin muistiinpanoja Venäjän vallankumouksesta. Otava s.a.(1918), 154 s.

Paul von Gerich taisi välillä unohtuakin ja kaiketi hän vieläkin on jäänyt merkittävämpien kollegojensa, ”ryssänupseerien” varjoon.

Kuitenkin hänellä oli tärkeä rooli maamme itsenäistymisessä ja häntä myös mainitaan tuotteliaimmaksi suomalaiseksi sotilaskirjailijaksi. Suurin osa teoksista on kyllä ilmestynyt Venäjällä ja venäjäksi. Joukossa on myös Suomen sodan 1808-1809 historiaa.

Von Gerich, kuten sadat muutkin suomalaiset upseerit, osa heistä Haminan kadetteja, joutui aikanaan maailmansodassa Saksan-vastaiselle rintamalle. Monelle tästä vihollisuudesta jäi enemmän tain vähemmän pysyvää asennetta saksalaisia kohtaan.

Von Gerichille ei näytä näin käyneen, itse asiassa hänestä tuli sodan jälkeen saksalaismielinen. Ehkä asiaan vaikutti sukuhistoriakin, en tiedä. En valitettavasti ole vielä lukenut Lars Westerlundin kirjoittamaa elämäkertaa (Polle 1-2, 1997), jossa asiasta on arvattavasti enemmän.

Mutta nyt on puhe Pollen muistelmista tai oikeammin muistiinpanoista. Niiden kielellisestä asusta nimittäin tulee sellainen käsitys, että kyseessä ovat aikoinaan tehdyt päiväkirjamerkinnät, jotka on sitten muokattu muistelmiksi.

Kirja loppuu ennustukseen: Näen katastrofin tulevan, joka lakaisee pois Kerenskin hallituksineen ja vie Leninin ja hänen kaltaisensa vallan kukkuloille. Näen verivirtojen vuotavan, erikoisrauhan solmittavan, Venäjän tyhjentävän alennuksen kalkin pohjia myöten, vieraiden kansojen irroittautuvan Venäjän kaaoksesta.

Mutta Polle luuli näkevänsä myös sen vahvan käden, joka yhdennellätoista hetkellä pelastaisi maan vajoamasta bolshevismin liejuun palauttamalla monarkian.

Niinpä kirjoittaja kiiruhtaisi nyt ”kotiinsa Suomeen”, sillä nyt lyö Suomen kohtalon hetki, jolloin jokaisen Suomen pojan on oltava paikallaan.

Seuraavana aamuna kirjoittaja matkusti yli Suomen rajan, jonka toivon Jumalan avulla läheisessä tulevaisuudessa siirtyvän huomattavasti itäänpäin. Niinpä kirjoittajan rinta oli haljeta riemusta, kun hän oli taas päässyt isänmaahansa hetkenä jolloin sen kukoistus kuorestaan kerrankin puhkeaa.

Nuo rivit kannattaa varmaan nauttia suolahiukkasen kera. On niissä kuitenkin ilmeisesti jotakin ajankohdan aitoa kaikua, kun sekä Suur-Suomi, että keisarivallan palauttaminen nähdään samaan aikaan tavoiteltavina asioina. Mannerheimhan siitä tulee mieleen.

Raa’asti nuo vallankumouksen aallot heittelivät niitä keisarin uskollisia saksalaisia jos suomalaisiakin, ammattisotilaita, joita yhdisti valtakuntaan ennen muuta uskollisuus keisaria kohtaan.

Helmikuun vallankumous ja Kerenskin harjoittama roskaväen mielistely hajottivat armeijan ja muuttivat sen kurittomaksi laumaksi, mikä johti Mannerheimin sanomaan, ettei hän koskaan olisi voinut kuvitella häpeävänsä sitä, että kantaa venäläistä uniformua. Mutta nyt se aika oli tullut. Von Gerich sanoo aivan samat sanat.

Sen sijaan häntä hämmästytti saksalaisten vankien erinomainen moraali, mikä synnytti halun päästä komentamaan sellaisia joukkoja. Vaikka kyllä myös venäläiset joukot olivat aikoinaan olleet erinomaisia, mutta vallankumous oli sitten muuttanut kaiken.

Oman kuvauksensa mukaan v. Gerich oli kuitenkin joukkojensa suosiossa ja pystyi aika pitkälle käsittelemään myös sotilaskomiteaansa, jonka perustamisen oli sallinut. Olihan sellaisella käyttöäkin, mikäli se ei päässyt sekaantumaan operaatioihin.

Mutta eihän tällainen onnistunut. Kuten tekijä jo alkusanoissa toteaa ”Venäjän hermot” eivät kestäneet sotaa ja niinpä uskollisesta ja kuolemaa halveksivasta armeijasta tuli mätänevä lauma, joka myi kurjasti maansa konjakkipullosta ja muutamasta saksalaisesta sikarista.

Itse kirja ei oikeastaan ole erityisen kiinnostava. Nuo tarinat kaiken auktoriteetin hajoamisesta ja humalaisten ja muuten vain vallastaan juopuneiden pahnanpohjimmaisten mellastuksesta on kerrottu yhä uudelleen, myös suomalaisten upseerien muistelmissa, aikalaiskuvauksista puhumatta.

Mikä näyttää v. Gerichin kohdalla olevan poikkeuksellista on se, että hän  kertoo joskus palauttaneensa kurin ja järjestyksen varsin ronskilla tavalla.

Lukijalle annettakoon anteeksi, jos hänelle tulee kiusaus ajatella, että tuossa esiintyy ns. esprit de couloir: käytävään päästyä tulee mieleen, mitä oikeastaan olisi pitänyt tehdä… Vaikka mistäpä sen tietää.

Upseerit univormussa olivat itse asiassa lainsuojaton kasti ja heitähän Helsingissäkin maaliskuussa metsästettiin ja tapettiin kymmenittäin. Uudeksi vallanpitäjäksi pyrki intelligentsija. Tällä nimellä mainitaan Venäjällä kaikkia, joilla on oma keppi, pari kalvosimia ja pää täynnä sekavia aatteita, toteaa kirjoittaja ja täytyy sanoa, ettei hänen näkemyksensä ole erityisen harvinainen.

Väliaikaisen hallituksen toimeenpanema suuri kesähyökkäys oli ilmeisesti sen oma kuolemantuomio. Edellytyksiä moiselle operaatiolle ei ollut enempää käytettävissä olleiden varusteiden kuin, mikä tärkeintä, joukkojen moraalinkaan suhteen.

Myös Kerenski yritti vielä palauttaa järjestyksen julmilla uhkauksilla, mutta se oli liian myöhäistä. Niin sanottuja kuolemanpataljoonia käytettiin myös kurinpalautukseen, mutta niistä saatu hyöty näytti kyseenalaiselta. Jopa kaartinrykmenteistä tuli täysin saastuneita.

V. Gerich onnistui kyllä säilyttämään omissa joukoissaan järjestyksen ja jopa taistelukyvynkin poikkeuksellisessa määrin, mutta eihän se valtakunnan pelastamiseen riittänyt. Mitä kauemmas rauhanteko lykkääntyi, sitä heikommaksi kävi venäläisten joukkojen tilanne.

Lopulta ei kirjoittajakaan enää nähnyt läsnäoloaan rintamalla mielekkäänä ja hankkiutui lähtemään, jolloin sekä upseeritoverit että rykmentin neuvosto esittivät asiasta pahoittelunsa ja toivoivat komentajan paluuta, mikä vielä tapahtuikin.

Mutta sitten seurasi siirtyminen Suomeen. Kirjoittaja pohtii, että Suomen tulisi saada itsenäisyytensä tunnustetuksi, ennen kuin erillisrauha tulee, ettei Saksan apu tule turhaan…

Suomessa tulisi tilaisuus ottaa osaa länsimaiden taisteluun idän raakalaisuutta vastaan, kertoo kirjoittaja melko hämmästyttävästi. Ilmeisesti kyse oli kansan syvien rivien raakuudesta niin meillä kuin Venäjällä, eihän sellainen ollut vallalla keisarivallan päivinä, vaikka ihmiset olivat samoja.

Lähtiessä kirjoittaja saa myös ylennyksen prikaatin komentajaksi ja kenraaliksi ja erityisellä nautinnolla vastaa päällikkönsä kysymykseen, milloin aikoo astua uuteen toimeensa, sanoilla en milloinkaan.