Meren lahjat

Meren lahjat

Mikko Huhtamies ja Juha-Matti Granqvist, Onnettomuus ja onni. Kauppalaivojen haaksirikot ja pelastustoiminta Itämerellä 1600-1800-luvuilla. SKS 2018, 264 s.

Nykyään taitaa usein unohtua se tosiasia, että jo 1700-luvulla Suomessa oli varsin huomattavaa laivavarustustoimintaa. Se oli suuren luokan bisnestä köyhässä maassamme, jossa sentään oli silloin varaa rakentaa uljaita fregatteja toisin kuin nykyään.

Koska merkittävä osa bisneksestä oli valtameripurjehdusta Euroopan ja Aasian satamien välillä, eivät monet laivat paljoa Suomessa näkyneetkään, mutta toki rahaa kasaantui joillekin onnekkaille porvareille. Huonolla tuurillahan kaikki saattoi mennä yhtenä yönä, kun laiva haaksirikkoutui.

Venäjän vallan aikana purjehdittiin Suomesta paljonkin myös Amerikkaan, eritoten Venäjän Amerikkaan. Asiasta on hyvin kiinnostava näyttely Loviisan pienessä rantamuseossa, jossa on myös myytävänä asiaa koskevaa julkaisua.

Paljon Suomesta purjehdittiin myös Espanjaan, Ranskaan ja Englantiin. Edellisistä saatiin välttämätöntä suolaa ja viiniä. Englanti, kuten myös Hollanti taas tarvitsivat puuta laivanrakennukseen ja tervaa laivojen kylkiin. Niitähän meillä oli.

 Purjekangasta ja köysiä ja niiden raaka-aineita saatiin etenkin Venäjältä, jonne laivat usein menivät paarlastissa.

 Ostokset Venäjältä maksettiin jalometalleilla, joiden kulkusuunta oli lännestä itään, kuten A. Attman on osoittanut. Venäjällä oli mitä viedä, viljasta, purjekankaasta ja hampusta juhtinahkaan ja vahaan, jotka olivat suuria kauppatavaroita. Myös metallit tulivat kuvaan mukaan, kun suuri metallurginen toiminta alkoi Uralilla.

Lännestä Venäjälle vietiin etenkin ylellisyystavaroita, viineistä ja alkoholijuomista aina hienomekaniikan tuotteisiin ja taide-esineisiin. Lähtösatamat olivat etenkin Alankomaissa.

Suuria venäläisen tavaran vientisatamia olivat Riian lisäksi Narva, Tallinna ja Nyen. Viipuri ja Helsinki olivat selvästi vähäisempiä.

Kauppa oli pitkälti transitokauppaa ja sitä harjoittivat hollantilaiset ja sittemmin englantilaiset, joiden kyydissä kulkivat myös muiden maiden tuottajien tavarat.

 Mutta olimmehan siellä mukana mekin. Sitä paitsi myös muiden Venäjän-kauppaa harjoittavien laivojen oli välttämätöntä ja myös tärkeää purjehtia Suomenlahdella ja Itämerelläkin.

Silloin ne joutuivat menemään Suomen ohi ja suhteellisen usein myös haaksirikkoutuivat meidän rannoillemme, vaikka varsinainen kauppatie kulki avoimella ja selkeällä Viron rannikolla. Usein kysymys oli siitä, että laivat tekivät pitkiä luoveja pohjoiseen ja erehtyivät päätymään saaristomme karikoihin.

 Purjehduksen määrä kasvoi kansainvälisestikin ottaen erittäin suureksi jo 1700-luvun jälkipuoliskolla, Pietarin kaupungin paisuessa parin sadan tuhannen asukkaan metropoliksi, mikä siihen aikaan oli todella paljon.

Sitä paitsi kyse oli eurooppalaisen suurvallan pääkaupungista, jossa hallitsijan ja valtion asemaa korostava loisto ja ylimystön mahtailu olivat keskeisiä tavoitteita. Se näkyi kaupan sortimentissa.

Vuosittain purjehti Juutinrauman läpi Pietariin 400-600 alusta, joista vajaat kymmenen haaksirikkoutui. Yleensä matkaan lähdettiin jo toukokuussa, jotta vältettäisiin syksy ja pimeys.

Itämeri on muistini mukaan maailman toiseksi vaarallisin meri, en kyllä tiedä, kuka sen on laskenut ja millä metodeilla.

Asian ymmärtämiseen riittää joka tapauksessa jopa kesäinen purjehdus silloin kun pariakymmentä sekuntimetriä lähenevä tuuli nostaa aallot viisimetrisiksi ja näkyvyys heikkenee tai häviää sateen ja pimeyden takia.

Silloin tekee mieli päästä saarien suojaan, mutta siellä taas vaanivat karikot. Suo siellä, vetelä täällä.

Entisaikojen navigointivälineistöllä oltiin hyvin pitkälti luonnon armoilla. Kovan myrskyn tullessa monet laivat saattoivat haaksirikkoutua samaan aikaan. Merimerkkejä oli äärimmäisen niukasti eikä niistä näytä olleen suurtakaan hyötyä, ainakaan tilastojen perusteella.

Tämä on itse asiassa hämmästyttävää, sillä kyllä tunnusmajakan eli valaisemattoman pookin havaitseminen nykyäänkin saattaa oleellisesti auttaa orientoitumista.

Ongelmana saattoi olla, että laivat huonon näkyvyyden vallitessa tulivat liian lähelle karikkoja saadakseen pookin näköpiiriinsä.

Bermudassa kuuluu olevan vaarallinen kolmionsa, Suomenlahdella taas on neliö, jonka kulmapisteinä ovat Hiidenmaa ja Hanko lännessä ja joka jatkuu itään Narvan tienoille saakka.

Hangon, Porkkalan ja Jussarön tienoot ovat tänäkin päivänä huomiokykyä vaativia seutuja purjehtia. Parisataa vuotta sitten ”Jussarön hampaat” söivät laivoja tasaiseen tahtiin. Kenties seudun magneettisella häiriöalueellakin voi olla tietty osuutensa asioihin.

Rantarosvous oli instituutio, josta ei päästy eroon. Omaisuudet, jotka haaksirikossa jäivät luonnonvoimien armoille olivat joskus huikeita. Niinpä rosvousta, joka muuten oli kuolemantuomion uhalla kiellettyä, harjoitettiin juristien siunaaman pelastustoimen nimellä. Toki tuon alan miehet tekivät ihan oikeatakin hyödyllistä työtä, mutta palkkio siitä saattoi joka tapauksessa olla valtava.

Viron puolella, etenkin kavalan ja karikkoisen Hiidenmaan rannikoilla myös kartanonherrat, kuten kuuluisa Ungern-Sternberg harjoittivat selvää rantarosvousta, jolle myös sikäläinen laki antoi aika lailla tilaa.

Tarinat esimerkiksi Jurmon ja Pranglin talonpoikien käyttämistä eksytystulista lienevät sen sijaan perää vailla. Ainakaan ne eivät ole saaneet vahvistusta dokumenteista, vaikka pelastustoimi näyttää olleen harvinaisen hyvin dokumentoitua toimintaa.

Tämä kirja on usean tutkijan artikkeleista koostuva kokonaisuus, jossa käsitellään eri teemoja, muun muassa pelastustoimen teknisiä laitteita, kuten sukelluskelloja. Muuan metodi näyttää olleen hylyn räjäyttäminen pinnalta käsin, jotta lastiin päästäisiin käsiksi.

Muistelen C.S. Foresterin kuvanneen sitä kirjassaan Hornblower Turkin vesillä. Nuo kirjat ovat tietenkin fiktiota, mutta kirjoittaja on kyllä hyvin aikakauteen perehtynyt.

Kirja on täynnä toinen toistaan kiinnostavampia tietoja asioista, joista tähän asti lienee ollut vain hyvin epämääräistä tietoa. Muuan esimerkki on Kasper Kepsun artikkeli Nyenin eli Nevanlinnan merenkulusta, jossa hän kuvaa muutenkin melko laajasti tuon useimmille tuntemattomaksi jääneen kaupungin ja alueen elämää ennen venäläisvalloitusta.

Paikallisiin mahtimiehiin kuului Henrik Luhr, joka lienee ollut sama mies kuin se kirkkoväärti, joka toi Tukholman Suomalaiseen kirkkoon kattokruunun Nyenistä, tuosta kaupungista, joka on hävinnyt maanpinnalta kuin tarunomainen Vineta, joka painui veden alle.

Kiehtova kirja!