Muuan reportaasi

Aatun alkuaika

Motto:

Oli Jahve ja piru noppasilla

piru voitti heitolla kaunihilla:

veti maailmansodan hän arvastaan

Mutta seuraavaksi oli vuoro Herran,

hän heitti ja ”maailmanrauhan” sai,

mutt’ pirupa hymyili toisen kerran

sen rauhan nimi oli Versailles

V.A. Koskenniemi

V.J. Vatanen, Adolf Hitler. Saksan kansallissosialismin luoja ja hänen liikkeensä. J.K. Gummerus 1933, 231 s.

Suomessa seurattiin melko tiiviisti Saksan tapahtumia ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Maamme oli luultavasti ainoa, jonne saksalaiset joukot olivat jättäneet hyvät muistot.

Tämähän sitten toistui enimmäkseen myös toisessa maailmansodassa, vaikka Lapin hävitys toki antoi asialle oman, ainakin paikallisen lisämakunsa. Tämä ei kuitenkaan ollut lainkaan verrattavissa siihen, minkä muiston saksalaiset joukot muualla yleensä jälkeensä jättivät.

Niinpä meillä vaalittiin ystävyyttä tuohon ”ahdistettuun maahan”, jossa tilanne vielä pari vuotta sodan jälkeen oli kaamea. Tappava nälkäsaartokin jatkui aluksi vielä taistelujen tauottua. Se oli kosto kansalle eikä valtiolle.

Myös kansallissosialismilla oli meilläkin ymmärtäjänsä, vaikka1930-luvun lopulla Saksan aggressio Tšekkoslovakiaa kohtaan tuomittiin kaikissa yhteiskuntapiireissä ja voimakkaasti. Edes IKL ei kyennyt asiaa puolustelemaan.

Itse asiassa maamme lehdistö oli siinä vaiheessa jo niin saksalaisvastaista, että Hitler saattoi käyttää tätä asiaa tekosyynä torjuessaan Suomen tukemisen talvisodan sytyttyä: itsehän olivat tätä pyytäneet.

Mutta vuonna 1933 Hitler ei vielä ollut se Hitler, josta sitten myöhemmin vähitellen kasvoi tämänpuolisen belsebubin veroinen ihmiskunnan vihollinen. Muistakaamme, että vielä vuonna 1935 Winston Churchill kirjoitti Hitleristä suuresti arvostaen (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hitler ).

Miltä Hitler siis näytti Suomesta katsoen vuonna 1933, heti valtaan päästyään (sehän tapahtui ihan vuoden alussa).

Teoksen kirjoittaja, V.J. Vatanen oli uuden Suomen toimittaja ja ahkera kansainvälisten asioiden kommentoija myös sotien aikana, ei siis mikään äärimmäisyysmies, vaikka toki oikealla.

Vatasen kirjassa Hitlerin varhaisvaiheita referoidaan vain muistelmien (Taisteluni) perusteella. Hänen valtaanpääsystään ja ohjelmastaan sen sijaan annetaan ajantasainen kuva.

Oleellinen taustatekijä oli se kurjuus, johon miljoonat olivat joutuneet sekä sodan perinnön että suuren lamakauden aiheuttaman monimiljoonaisen työttömyyden takia. On hyvä muistaa, että tunnettu Talviapu-järjestö todella joutui keräämään ja jakelemaan valtavan määrän sänkyjä ja peittoja hädänalaisille ihmisille. Niin lähellä kurjuutta elettiin.

Propagandan keskeinen rooli natsien toiminnassa tulee kirjassa hyvin esille. Kaikki ei ole ihan vakavasti tarkoitettua. Samoin kirjoittaja toteaa, että natsien ohjelmassa on paljon omituista, heikosti perusteltua ja vain Saksan erikoisten olojen valossa ymmärrettävää.

Kuitenkin hän arvioi, että kaiken takana oli rehellinen etsintä ja intomieli. Hyvin usein se kyllä ilmeni myös fanaattisuutena, jonka tulokset eivät luonnollisestikaan olleet välttämättä kiitettäviä.

Muuan suomalaisen silmin omituinen asia oli antisemitismi. Meillä Suomessahan ei oma pieni juutalaisväestömme ollut koskaan muodostanut mitään ongelmaa, mutta kirjoittaja yrittää ymmärtää sitä, että Saksassa asiat saatetaan nähdä toisin.

Oppi ”arjalaisen rodun” roolista kaiken kulttuurin kehittäjänä ei tietenkään voinut päteä muihin suuriin kulttuureihin ja olihan sen merkitys Euroopassakin kiistanalainen.

Muuan suomalainen oli ottanut yhteyttä natsipuolueen korkeaan instanssiin ja kysynyt, merkitsikö tuo arjalaissuuntaus sitä, että jopa suomalaiset, saksalaisten parhaat ystävät, suljetaankin pois kunnon ihmisiksi laskettavien keskuudesta?

Itse asiassa koko arjalaiskäsitys taisikin käytännössä olla varsin joustava ja lähinnä se toimi antisemitismin perusteena. Melkoista järjettömyyttä se sentään sai aikaan. Kirjoittaja sai jopa nähdä, miten muuan tummatukkainen natsiaatteen kannattaja, ilmeisesti italialaista sukua, tulkittiin juutalaiseksi, piestiin ja karkotettiin kapakasta.

Joka tapauksessa kirjoittaja on sitä mieltä, että juutalaisvastaisia tekoja on kutsuttava vallattomuuksien nimellä -pahempaa nimitystä ne eivät ansaitse.

Loppujen lopuksi koko Saksan kansallisen vallankumouksen uhrien määrä nimittäin oli varsin pieni, vain muutamia satoja kuolleita ja parikymmentä tuhatta haavoittunutta.

Tätä voi verrata siihen, että Venäjällä yksinomaan Astrakanissa oli 15 000 henkeä kuollut nälkään, tuumi kirjoittaja.

Itse asiassa kirjoittaja ei tiennyt, että nälkään kuolleita oli miljoonia. Pari kirjeenvaihtajaa esittikin tämän väitteen, mutta heitä ei sentään uskottu.

Mutta eikö Hitler esittänyt jo valtaan noustessaan koko kaamean sota- ja kansanmurhaohjelmansa aivan julkisesti? Näin on aina silloin tällöin väitetty.

Eihän se toki ihan niin ollut. Vatanen esittää in extenso tuolloin käytössä olleen, vuoden 1928 puolueohjelman, jossa muuten kerrottiin, että kyseessä on ”aikaohjelma” eli toistaiseksi voimassa oleva ohjelma, jota tarpeen mukaan tullaan täydentämään ja muuttamaan.

Ohjelmassa asetettiin Versailles’n rauha kyseenalaiseksi ja vaadittiin kaikkien saksalaisten kokoamista yhden Suur-Saksan piiriin. Sitä paitsi vaadittiin lisäalueita (siirtomaita) kansan toimeentuloa ja väestöylijäämän sijoittamista varten.

Jo tämä oli tietenkin hyvin huolestuttava ohjelma puolueelta, joka oli saavuttanut maassa lähes yksinvaltaisen aseman.

Ohjelmassa oli lisäksi monia, lähinnä demagogisia vaatimuksia suuryhtiöiden ja keinottelijoiden ansaitsemattomien tulojen ja kaikkien sotavoittojen perimisestä valtiolle, ulkomaalaisvastaisuutta ja selkeä määräys siitä, ettei kukaan juutalainen voi olla kansakunnan jäsen -uskontunnustukseen katsomatta. Muuten uskontunnustusten vapautta kyllä julistettiin.

Osittain ohjelma oli kovin lennokas, muun muassa vaatiessaan materialistista maailmankatsomusta palvelevan roomalaisen oikeuden korvaamista saksalaisella yhteisoikeudella ja niin edespäin.

Vanhustenhuolto ja lastensuojelu eivät unohtuneet ohjelmasta eivätkä monet muutkaan hyvät asiat.

Kaikilla hyvillä asioilla vain on se vaikeus, että ne pitäisi vielä toteuttaa.

Kun bolševikit aikoinaan piinasivat Venäjän väliaikaista hallitusta vaatimalla selvästi mahdottomia, esitettiin vastuullisella taholla myös ajatus, että mikään ei voisi olla parempi idea kuin antaa valta joksikin aikaa heidän käsiinsä. Siinähän näyttäisivät taitonsa.

Bolševikkien tarina tiedetään ja samoin myös natsien.

Molemmat ryhtyivät tekemään sellaista, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa: he sanoutuivat kokonaan irti normaalista parlamentaarisesta ajattelusta ja koko demokratian ideasta. Vaikka bolševikkihallinto vei Venäjän nopeasti täydelliseen katastrofiin, ei puolueelle tullut mieleenkään kantaa vastuutaan eroamalla.

Natsit sanoutuivat myös irti kaikesta demokratiasta, vaikka selittivät samaan aikaan, että yksilövastuu tulee olemaan täydellinen, samoin kuin valtakin.

Vastuu vain sitten toteutettiin aikanaan tavalla, joka ei paljon hallintoalamaisia ilahduttanut. Hitlerin hallituksen kaatuminen normaalien pelisääntöjen mukaisesti ei tullut edes mahdollisten vaihtoehtojen listalle.

Mutta toki natsien valta muutamana ensimmäisenä vuonna pystyi lunastamaan taloudelliset lupauksensa. Valtava työttömyys ja kurjuus voitettiin.

Niinpä Hitler saattoi vuonna 1938 paistatella Time-lehden kannessa ”vuoden miehenä”, joka oli lunastanut suuret lupauksensa, ainakin tietyltä osin.

Samaan aikaan oli kuitenkin jo luotu keskitysleirit ja juutalaisvainot olivat kehittyneet irvokkaiksi.

Näyttää siltä, ettei tällaiseen kehitykseen vielä vuonna 1933 monikaan uskonut vakavasti, ainakaan Vatanen. Toki voi sanoa, että kirjoitus oli jo seinällä, mutta vähänkös ne ihmiset kirjoittelevat.

Neuvostoliiton suuri terrori oli samaan aikaan eli siis 30-luvun lopulla enemmän tai vähemmän julkista, etenkin ns. näytösoikeudenkäyntien osalta. Toki teloitettujen määrä oli valtiosalaisuus, eivätkä monet siihen uskoneet, mikäli he muuten ajattelivat hyvää Stalinin valtakunnasta.

Samahan se oli tilanne Hitlerin ystävillä, joita muuten meidän maassamme oli hyvin rajoitetusti, kuten jo pelkästään parlamentaaristen voimasuhteiden perusteella on ymmärrettävä.

Vatasen yritys kertoa olennainen Hitleristä ja hänen liikkeestään ei välttämättä ollut niinkään huono, olipahan vain melko hyväuskoinen.