Venäjä ja fasismi

Euraasian näivettynyt imperiumi

Ajan riento on, kuten sanotaan, raju.

Ei tässä oikein meinaa muistaakaan, milloin Venäjästä tuli se kaikkialla läsnäoleva ja kaiken hallitseva yleinen ja erityinen uhka meille ja koko vapaalle maailmalle. Ihan äskenhän asiat olivat vielä aivan toisin.

ehkä kannattaa yrittää muistella tuoretta historiaa tämän suuren muutoksen ymmärtämiseksi.

Venäjä oli 20-30-vuotta sitten pelkkä raunio, valtava ruostevyöhyke, jonka kanssa lyhytnäköiset eivät välittäneet olla missään tekemisissä.

Vallassa ollut utopia oli tuhonnut maan, jonka uudelleen nousemisesta oli toiveita vain vähän. Ainakin sellainen lykkääntyisi kaukaiseen tulevaisuuteen.

Venäjän henkinen tila oli myös surkea. Kaikki minkä puolesta oli taisteltu ja mistä oli ylpeilty, osoittautui pettäväksi ja valheelliseksi. Vain niin sanottu Suuri isänmaallinen sota säilytti useimpien mielessä arvonsa. Siinähän oli kysymys itsesuojelusta, jonka pettäminen olisi ollut vielä suurempi katastrofi kuin sen onnistumisen vaatimat uhrit, joiden oikeutuksesta myös keskusteltiin.

Venäjän paluuta suurvallaksi ei otettu vakavasti oikeastaan missään. Maa oli hajonnut ja väkimäärä pudonnut puoleen entisestään. Vanha taloudellinen ja sotilaallinen potentiaali oli pohjalukemissa, poliittisesta vaikutusvallasta ei kannattanut puhuakaan.

Alueellisesti Venäjällä oli yhä merkitystä ja nimenomaan Euroopan unionin raaka-ainelähteenä ja toistaiseksi vielä aika suppeana markkina-alueena. Väestöllisesti kuihtuva ja Eurooppaa kolme kertaa pienempi maa oli tiukasti sidottu Euroopan markkinoihin.

Siitä oli myös se hyöty, että yhteiset intressit tekivät keskinäisten konfliktien kärjistymisen mahdottomaksi. Ilman Euroopan raaka-ainemarkkinoita Venäjä ei pysyisi pystyssä montakaan kuukautta. Eurooppa taas tarvitsi kaasua ja öljyä. Niiden lisäksi Venäjä pystyi myymään vain metalleja. Sekään kauppa ei tietyssä vaiheessa oikein vetänyt.

Tämä tilanne, jonka koko karmeuden Venäjän ja tavallisen venäläisen arkipäivän kannalta nyt jo helposti unohdamme, oli Euroopan kannalta tavallaan idyllinen.

Me lähetimme Venäjälle asiantuntijoita neuvomaan heitä tavallisissa markkinatalouden arkipäivän rutiineissa, puhuimme selkokieltä kuin kehitysvammaisille ainakin ja annoimme vastikkeetonta köyhänapua. Miljardeja meni Venäjälle suunnattuun hyväntekeväisyyteen.

Samaan aikaan aukenivat rajat ja tuhannet ja taas tuhannet, lopulta jopa miljoonat venäläiset alkoivat käydä ulkomailla ja saivat omakohtaisen tilaisuuden tutustua siihen, mitä normaali elämä tarkoitti.

Tämä tarkoitti samalla sitä, että häpeä omasta epänormaalisuudesta ja alikehittyneisyydestä oli kohdattava silmästä silmään.

Eurooppa oli myös kulttuurisesti Venäjää edellä. Miten suuri tämä kuilu oli, voidaan arvioida eri tavoin, samaan tapaan kuin on eri tavoin arvioitu sitä, miten moneksi sadaksi vuodeksi mongolivalloitus aikoinaan pysäytti Venäjän kehityksen.

Muistamme myös, että vielä Stalin sanoi vuonna 1931 maansa olevan Euroopasta sata vuotta jäljessä. Tuo välimatka oli kurottava kiinni kymmenessä vuodessa, muuten…

Itse asia, Venäjällä vaikuttavan eurooppalaisen kulttuurin eräänlainen pysähtyminen ja jähmettyminen vallankumousta edeltävän ajan tasolle, oli joka tapauksessa Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä tosiasia.

Sen sijaan se kulttuuri, joka nyt tavattiin Euroopassa, oli uutta ja tuntematonta. Se oli juuri sitä, jota neuvostoajan sensuuri oli kaikin keinoin estänyt pääsemästä Venäjälle ja myös tässä työssään aina pitkälle onnistunut.

Kun ovet nyt avattiin, uutuuksiin suhtauduttiin kahtalaisesti. Tietty, kosmopoliittinen osa kansaa ja älymystöä tempautui siihen innolla mukaan.

Toinen ryhmä suhtautui asiaan epäluuloisesti ja kielteisesti. Sen asenteen takana oli vanhan, vallankumousta edeltävän, klassisen eurooppalaisen kulttuurin tuntemus ja palvonta. Se periytyi siitä vaiheesta, jolloin modernismi ei vielä ollut hyväksyttyä valtavirtaa, vaan paheksuttua rabulismia.

Venäjän hopeakauden kulttuuri tietenkin, kaikkine futurismeineen, sisälsi jyrkästi klassisesta poikkeavaa ainesta. Monille se aikoinaan merkitsi jännittävää lupausta uudesta ja arvokkaasta.

Euroopan esimerkki kuitenkin osoitti, että valloilleen päästettynä nuo uudet suuntaukset päätyivät vain hedelmättömään nihilismiin, koturneille nostettuun tyhjänpäiväisyyteen ja kulttuuriseen itseruoskintaan.

Niiden, jotka olivat Venäjällä hibernoineen klassisen tradition kasvatteja 1990-luvulla, oli asia helppo todeta.

Niinpä Venäjällä postmodernismin nimiin vannova kulttuurinen suuntaus sai vain heikkoa vastakaikua, joka rajoittui lähinnä tiettyihin kosmopoliittisiin nuorisopiireihin. Sen sijaan syntyi varsin merkittävä omalaatuinen virtaus sen, vallankumousta edeltävän tradition pohjalta, joka oli tavallaan jäädytetty parin sukupolven ajaksi.

Venäjän oloissa tuntui aivan luontevalta ja jopa välttämättömältä palata takaisin siihen Neuvostoliiton tukahduttamaan, usein kansallisesti värittyneeseen spekulaation ja obskurantismin maailmaan, jossa aikoinaan hallitsivat Vladimir Solovjovin, Konstantin Leontjevin ja Vasili Rozanovin kaltaiset hahmot ja heidän työtään jatkanut Ivan Iljin.  (ks. tästä esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev  sekä https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=solovjov ).

Siinä seurassa briljantisti spekuloiva Nikolai Berdjajev edusti harvinaista selväjärkisyyttä, vaikka häntä läntisillä mittapuilla oli vaikea ottaa vakavasti.

Euroopassa ja koko atlanttisessa maailmassa koko tuo ensimmäistä maailmansotaa ajan perinne, jolla oli paljon edustajia myös lännessä, unohdettiin ja tuomittiin toisen maailmansodan jälkeen fasistisena tai vähintäänkin esifasistisena. Venäjällä sillä ei ollut sellaista stigmaa.

Mitä fasismiin tulee, venäläisille ei kannattanut Euroopasta käsin ryhtyä opettamaan, mitä fasismi on ja miten pahaa se oikein onkaan. Siellä oli saatu aivan riittävästi havainto-opetusta.

Sen sijaan Venäjällä yksinkertaisesti kieltäydyttiin hyväksymästä niitä postmoderneja fasistileimoja, joita lännestä käsin auliisti jaeltiin venäläiskansallisille ajattelijoille, muun muassa Putinin eräälle suosikille, Ivan Iljinille.

Vladimir Putin on aina silloin tällöin puheissaan nostanut esille auktoriteeteiksi milloin Berdjajevin, milloin Iljinin tai Leontjevin. Vastaavaa viittaamista vaikkapa Spengleriin, Jüngeriin tai Ortega y Gassetiin jonkin länsimaisen valtiomiehen, saati -naisen toimesta emme voisi kuvitella.

Merkitseekö tämä tosiasiassa sitä, että Venäjästä on tulossa tai tullut eräänlainen uusfasistinen valtio? Kun katsomme vaikkapa Venäjän television ohjelmia tai kirjakauppojen valikoimia, on sodan -etupäässä ns. Suuren Isänmaallisen sodan- aihepiiriin liittyvä teosten määrä aivan ällistyttävä.

Putinin hallintoa nimitetään myös autoritääriseksi ja syystäkin. Kun laskemme yhteen eri tekijöitä, šovinistisen filosofian ylistämisen, autoritaarisuuden ja militarismin ja lisäksi vielä ulkopoliittisen aggressiivisuuden, saamme tulokseksi valtion, joka poikkeaa länsimaista juuri sellaisten piirteiden suhteen, jotka on totuttu liittämään fasismiin.

No, fasistiseksihan Venäjää on useilla tahoilla niitetty jo hyvän aikaa, mutta ehkä sentään kannattaa miettiä, missä suhteessa se ei sitä ole.

Fasistisen valtion ideanahan oli tunnetusti kaiken keskittäminen valtiolle: “Tutto nello Stato, niente al di fuori dello Stato, nulla contro lo Stato”. Siis kaikki valtiossa, ei mikään valtion ulkopuolella, ei mitään valtiota vastaan. Etatismi ennen muuta.

Venäjällä voimme kyllä havaita samaa piirrettä. Putin on korostanut usein, että patriotismi Venäjällä on valtiopatriotismia. Eri kansallisuudet kelpaavat kyllä valtiota tukemaan ja puolustamaan, ne eivät kuitenkaan saa sitä heikentää.

Fasistisessa valtiossa valtiokoneiston väkivaltainen niskalenkki kuitenkin oli, ainakin periaatteessa, kaikkivoipa. Lehdistön ja kirjallisuuden tuli tukea valtiota ja sen johtoa. Oikeuslaitoksen tuli palvella valtiota ja niin edelleen.

Venäjällä tilanne ei ole tämä. Jokainen voi havaita, miten avoimesti olevia oloja ja jopa itse Putinia arvostellaan lehdistössä. Äskettäin Moskovski Komsomolets jopa ennusti, että Putinin järjestelmä romahtaa kahden vuoden kuluttua. Tällainen tuskin olisi onnistunut Mussolinin Italiassa. Hitlerin Saksassa toimittajat olisivat päätyneet keskitysleirille.

Entä oikeuslaitos? Eikö se ole täysin diktaattorin ja puolue taskussa?

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan näin ei ole. Ilmeisesti valtiovallalla on mahdollisuus vaikuttaa tärkeisiin päätöksiin, vaikka muuan kremlologi juuri ihmetteli, miten oli mahdollista, että toisuskoisten tuomiot vain jatkuvat, vaikka Putin itse julisti, että kyseessä on absurdi ilmiö.

Putinin valta näyttääkin olevan tässä rajoitettu. Muistakaamme, miten Kekkosen lausunnot aikanaan vaikuttivat meillä rattijuoppoustuomioihin. Mitä opimme tästä?

Aikoinaan sanottiin, ettei Venäjällä ollut porvaristoa eikä edes keskiluokkaa. Neuvostoaikana koko kansalaisyhteiskunta oli suorastaan suunnitelmallisesti tapettu.

Tuskin kukaan voi väittää, että tilanne olisi yhä sama. Venäjällä on kuin onkin aika laaja keskiluokka ja sen kansalaisyhteiskunta on varsin virkeä.

Nykyään suuria mielenosoituksia harvemmin näkee, mutta kyllä toisinajattelevien piketteihin voi törmätä Venäjällä koska tahansa. Joskus on yllättäen huomannut useaan tuhannen ihmisen mielenosoituksenkin.

Sitä paitsi oman mielipiteenvapautensa voi säilyttää, vaikka ei sitä menisi torille toitottamaan. Venäjän vaalien manipuloinnista on paljon puhuttu, mutta kummasti niiden tuloksen vain näyttävät vastaavan mielipidetiedustelujen tuloksia.

Putinin saama suosio tuntuu meistä usein kohtuuttoman suurelta, mutta unohdamme silloin helposti, miten Kekkonen meillä sai yhtä suuria kannatuslukuja ja häntä sitä paitsi kannattivat sekä ”äärimmäinen” oikeisto että äärimmäinen vasemmisto. Vain pieni ”ääriainekseksi” leimattu joukko kehtasi olla eri mieltä.

Mikäli nyt näitä historian tosiasioita jaksaa muistella, saattaa Venäjällä vallitseva diktatuurin ja fasismin määrä tuntua aika suhteelliselta.

ehkä voisimme toivoa, että asiat olisivat siellä enemmän samaan tyyliin kuin meillä, mutta kannattaa muistaa, etteivät ne vielä sentään myöskään ole niin pahalla tolalla, kuin ne voisivat olla.

Menneisyydellä on nykyisyyteen suuri ja jopa täysin määräävä vaikutus. Venäjän menneisyys on ollut aika erikoislaatuinen ja meidän on syytä se huomioida, kun sen nykypäivää arvostelemme.