Vaarallinen raja puolin ja toisin.

Geopolitiikkaa. Jatkoa

Venäjä on siis, kuten sanottu meillä aika yleisesti, ainakin tietyissä valtaviestimissä tulkittu vähintäänkin potentiaaliseksi vaaraksi maallemme.

Kun jotkut ovat asiaa vähätelleet, kuten taannoin tiedustelupäällikkö Alafuzoff, on heitä kiirehditty paheksumaan ja epäilemään. Mahtanevatko olla kunnolla informoituja vai onko tämä jo pahempaa…

Lähdetään nyt sitten siitä, että on se ollut ja kai sitten yhäkin on jonkinlainen vaara joillekin, ainakin potentiaalisesti.

Jotta voisimme ensinnäkin saada vastauksia kysymykseen Venäjän mahdollisesta vaarallisuudesta yleensä, on syytä muodostaa jonkinlainen käsitys Venäjän luonteesta valtiona. Mihin se pyrkii ja mihin se pystyy ja millaisiin uhrauksiin se saattaisi olla valmis päämääriensä hyväksi?

Kuten tunnettua, Venäjä on aika erikoinen maa ja valtio. Fasistisena sitä ei voi pitää eikä liioin totalitaarisena, mutta ei se myöskään ole yksi tyypillinen demokratia muiden joukossa.

 Erilaisuus korostuu, kun vertaamme sitä Keski-Euroopan maihin. Mikäli taas vertaamme sitä vaikkapa USA:han tai Israeliin, löytyy yhtä ja toista samanlaistakin.

Kaikki nuo kolme maata ovat demokratioita, joskin omaleimaisia. Kaikissa on ns. turvallisuuselinten rooli huomattavan suuri ja niille on myös joissakin tapauksissa annettu suuret valtuudet, kuten lupa tappaa, myös ulkomailla.

Kaikissa näissä maissa on myös sotilailla ja asevoimilla suuri merkitys. Missään ne eivät ole päässeet sanelemaan politiikkaa, mutta ovat ilmeisiä taustavaikuttajia. Aseita on myös käytetty muita maita vastaan ilman minkäänlaisia kansainvälisten elinten lupia. Pelkkä raaka voima ja strategiset laskelmat ovat saaneet ratkaista.

Mutta ovatko nämä maat luonteeltaan aggressiivisia vai ei? Onko joku toista aggressiivisempi? Kenellä on syytä pelätä ja miksi? Tuskinpa ne sentään haluavat aina ja ehdottomasti vain huitoa kaikkia, joihin käsi ulottuu.

Kaikki ne ovat kyllä tehneet lukuisia hyökkäyksellisiä operaatioita ja levittäneet valtaansa asein, mutta missä määrin ovat kyseessä ainakin omasta maasta käsin lähinnä defensiivisiksi tulkittavat operaatiot ja missä määrin suoranainen laajeneminen jostakin syystä, ehkäpä vain sen itsensä vuoksi?

Sekä Israel että Venäjä pitävät hallussaan alueita, joihin niiden oikeus on kiistanalainen. Edellisen laajenemista tosin on jo alettu pitää tosiasiana eikä sanktioita enää ole, ainakaan lännessä.

USA:n joukkoja taas on ympäri maailmaa, eikä niiden sijoittuminen tukikohtiinsa ole suinkaan aina ollut tervetullutta kyseisten maiden taholta. Jäätyneet konfliktit vaativat jatkuvaa, kallista ja kuluttavaa läsnäoloa kaikilta näiltä valtioilta.

 Parempiakin ratkaisuja voisi kuvitella ja USA alkaakin näyttää jo kyllästymisen oireita.

Mutta enempää USA, kuin Israel tuskin havittelevat lisää naapuriensa alueita. Texasin valloituksen ja Espanjan-sodan jälkeen USA tuskin tarvitsee lisää maata naapurustossa ja Israelillakin on nykytilanteessa alueidensa kanssa tekemistä enemmän kuin tarpeeksi.

Mutta entä Venäjä?

Venäjän kerrotaan korkeimmalta taholta olevan yhä monikansallinen maa, siis imperiumi, koska kyse ei ole ns. multikulturalismista, vaan kansallisista alueista, jopa ”tasavalloista”. Onko se ”vuosisadan suurimman geopoliittisen katastrofin” jälkeen nyt sitten tyydyttämätön valtio, joka vain etsii tilaisuutta ”Venäjän maiden kokoamiseen”, kuten ennenkin on tehty?

Jos näin on, niin mitä mahtaisikaan kuulua tuohon restauroituun Venäjän imperiumiin? Myös Suomi ja Puola? Miksipä ei?

Surullisen kuuluisa Lev Gumiljov, josta on tullut Venäjän sovinistipiirien suuri profeetta, kuvitteli aikanaan, että Euraasian laakion kansat kuuluivat luonnostaan yhteen. Niiden edut vaativat liittymistä naapurien kanssa kaikille edulliseen symbioosiin, jonka johdossa olisi Venäjä.

Valloitus ei siis siellä ole mitään kolonialismia, vaan kaikille osapuolille edullista toimintaa ja heidän velvollisuutensa.

Geopolitiikka-niminen pseudotiede ei ainakaan haluttaessa vain kuvaa maiden välistä tilannetta, vaan myös selittää, mitä maantiede vaatii asianosaisilta, siis ainakin jos niin halutaan. Kyllä niitä aina näyttää olevan, jotka tuollaiseen mumbo-jumboon uskovat. Eri asia on, mitä valtaa heillä on.

Epäilemättä merestä eristettyjen Keski-Aasian ”tasavaltojen” tilanne on se, että ne enemmän tai vähemmän luontaisesti joutuvat tosiaan omaksumaan yhteistyön toistensa kanssa.

Venäjä, joka on ylivoimaisesti joukon vahvin ja kehittynein, lienee jossakin määrin kyennyt sanelemaan yhteistyön ehtoja, mutta ei suinkaan ole päässyt yksinvaltaisen käskyttäjän asemaan. Keski-Aasian naapureihin kuuluu myös Kiina, jonka sanalla on painoa.

Putin totesi takavuosina avoimesti, että Euraasian unioni oli hänen politiikkansa ykkösprioriteetti. Sen tuli olla enemmän tai vähemmän Euroopan Unionia muistuttava organisaatio, jossa osat säilyttäisivät itsenäisyytensä, jopa paremmin kuin EU:n jäsenmaat omassa unionissaan.

Euraasian unioni alkoikin jo olla enemmän tai vähemmän koossa, kun Ukrainan tapahtumat muuttivat tilanteen. Nyt se on aivan toinen.

Nyt ne maat, jotka olivat suhtautuneet unioniajatukseen hyvinkin innokkaasti, kuten Kazakstan ja Valko-Venäjä, tulivat äkkiä varuilleen ja on helppo ymmärtää miksi.

Se, mitä Ukrainassa on tapahtunut, paikallinen sisällissota lienee siitä paras ilmaus, on osoittanut, miten rajallisia Putinin keinot ovat myös Venäjälle kaikkein läheisimpien valtioiden osalta. Se on jäätynyt konflikti, josta ei päästä eroon ja joka maksaa ja maksaa paljon, monenlaisessa valuutassa.

Krim onnistuttiin kaappaamaan Venäjälle vastoin lännen protesteja ja siitä hyvästä Putinin jo huteraksi käynyt kannatus nousi raketin tavoin.

Muussa mielessä koko Ukrainan konflikti oli täysi fiasko. Pahemmin olisi Putin tuskin voinut asioitaan sotkea ja lempisuunnitelmaansa torpedoida.

Ukraina, jossa kaiken järjen mukaan vastahakoisten, bolševikkien aikoinaan osavaltioon liittämien itäalueiden pitäisi antaa itse päättää asioistaan joko eroamisen tai autonomian puitteissa, on nyt kokonaan luisunut Venäjän käsistä.

 Itä-Ukrainan pyssymiesten ylläpitämä konflikti näyttää olevan ratkaisua vailla ja sitä mukaa myös Ukrainan liittyminen Euraasian unioniin on mahdotonta. Tätä pattitilannetta pönkitetään joka taholta, kun ei ilmeisesti muutakaan osata.

On luultavaa, että tämän tulehduksen arvet säilyvät kauan. Se on kokonaan uusi luku veljeskansojen tuhatvuotisessa historiassa ja sen parantamiseen pitäisi löytyä valmiutta puolin ja toisin, mutta eipä ole tainnut näkyä.

Olisi myös yhtä mahdotonta kuvitella Gruusian eli Georgian liittyvän tuohon samaiseen Euraasian liittoon niin kauan kuin venäläiset joukot miehittävät Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa.

Tämä on aikamoinen suoritus, ottaen huomioon maiden väliset monisatavuotiset hyvät suhteet.

Tällä hetkellä jopa Valko-Venäjä koettaa pysytellä mahdollisimman kaukana Venäjästä ja sama koskee Keski-Aasian valtioita, jotka ovat olleet asialle aikoinaan myötämielisiä, Kazakstan jopa aloitteentekijä. Edes Armenia ei ole innokas, vaikka sillä ei paljon muitakaan vaihtoehtoja taida olla näkyvissä.

Krimin liittäminen ja Ukrainan pyssymiesten tukeminen olivat Putinille samaa kuin housuihin laskeminen pakkasella. Se lämmittää vähän aikaa, mutta sitten tuleekin sitä kylmempi.

Mikäli Venäjä todella haluaa koota Euraasian liiton, on sen tehtävä siitä kaikkia houkutteleva. Aseella uhkaaminen olisi kaikkein typerin tapa sitä yrittää. Mutta Venäjän pitäisi sitä varten  oppia tulemaan houkuttelevaksi. Samalla voitaisiin kyllä myös länneltä vaatia, että se lakkaa puolestaan houkuttelemasta puoleensa alueita, joiden liittyminen EU:hun tai Natoon olisi vain taakka.

Mutta entäpä, jos Venäjä haluaakin vain hinnalla millä hyvänsä valloittaa takaisin kaikki nuo kerran ”omistamansa” maat ja käyttää siinä sotilaallista voimaa? Siinä joukossahan ovat sitten myös Baltian maat ja kun tarpeeksi kauas taaksepäin mennään, myös Puola ja Suomi? Miksei muka?

On sanottu, ettei demokraattinen maa ole koskaan aloittanut hyökkäyssotaa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa ja tuoreitakin esimerkkejä löytyy.

Venäjän demokratiaa voidaan mahdollisesti pitää sen verran vajavaisena, ettei tämä periaate sitä koske. Luulisin kuitenkin, että vaikkapa Baltian maiden, saati Suomen liittäminen väkisin tällaiseen, edes muodollisesti demokraattiseen valtioon tuskin voisi olla mahdollista. Emme elä enää toisen maailmansodan aikoja.

Toinen asia sitten on, mitä väkisin liitetyistä, vastahakoisista alueista voitaisiin hyötyä. Tosiasiahan on, että niiden hallitseminen vaatisi erittäin paljon voimavaroja ja saatava nettohyöty olisi jo valtion sisällä melkoisella varmuudella negatiivinen.

Sitä paitsi se ulkopoliittinen tuho, joka näin saataisiin aikaan, olisi todennäköisesti korvaamaton.

Ei ole myöskään mahdollista ajatella, että Euroopan Unioni jatkaisi tällaisen operaation jälkeen kaasu- ja öljykauppaansa Venäjän kanssa. Ilman sitä maa taas lysähtäisi muutamassa kuukaudessa. Eurooppa pystyisi kyllä jotenkin asiansa hoitamaan, kun tiukka paikka tulee.

Voimme siis suurella todennäköisyydellä jättää pois mahdollisuuden Venäjän aseellisesta ekspansiosta Euroopan Unionin jäsenten kustannuksella. Ei tässä kannata tuijotella vain niitä aseiden kuvia rajan kahden puolen. Siinä ovat suuremmat asiat kyseessä ja se kyllä ymmärretään, ainakin sotilaspiirien ulkopuolella.

Ehkä kaikkein absurdein ajatus olisi Suomen valloittaminen. Sellaista operaatiota eivät puoltaisi Venäjän taloudelliset eikä poliittiset edut, eivätkä edes sotilaalliset.

On pelkästään humoristinen ajatus, että Venäjä taas tarvitsisi tukikohtia Suomenlahdella estääkseen vihollislaivaston pääsyn Pietariin… Tämä skenaario havaittiin vanhentuneeksi jo vuonna 1955, jolloin päätös Porkkalan palauttamisesta tehtiin.

Tähän lienee turha enää lisätä edes sitä sinänsä hyvin tärkeää seikkaa, että Suomella on runsaasti goodwillia Venäjällä, jossa meitä on totuttu pitämään hyvinä ja sympaattisina naapureina.

Ja vihoviimeiseksi: sitä paitsi valtioidemme välillä ei edes ole mitään avoimia kiistakysymyksiä, joista syntyisi edes kärhämää ja on vaikea keksiä, mistä sellaisia voisi ilmaantua. Silloin, kun asiat ratkaistaan sodalla, täytyy kiistojen jo koskea kansojen elinetuja.

Mutta entäpä, mikäli syntyisi konflikti Naton ja Venäjän välille? Sen syyhän voisi olla Baltiassa ja liittyä Venäjän puolelta vaikka ”oman” venäläisen väestön suojeluun?

No, ei kai sellaistakaan voi pois sulkea. Siinä tapauksessa voisi kuvitella joidenkin sotatoimien tietyiltä osin ulottuvan myös Suomen alueelle. Mikäli meiltä osallistuttaisiin aktiivisesti taisteluun, ulottuisivat sotatoimet myös meidän aseitamme vastaan.

Skenaario on epäilemättä jo huikea ja sen todennäköisyys erittäin pieni, mikäli lähdemme siitä, että ulkopoliittisia päätöksiä tehdään täysijärkisesti. Siitähän emme voi koskaan olla täysin varmoja.

Toki sotilaiden on syytä miettiä myös tuollaisia mahdollisuuksia, koska on kohtuullista, että he kuukausipalkkansa edestä tekevät jotakin. Toinen asia on, miten paljon asiaan kannattaa sijoittaa? Kukaties yhtä paljon kuin mahdolliseen meteoriittikatastrofiin varautumiseen? Sehän voi tapahtuessaan olla hyvinkin tuhoisa.

Mutta Baltian maathan kuuluvat sotilasliitto Natoon, jonka tehtävänä on huolehtia jäsenistään. Suomi taas ei kuulu. Miksi meidän pitäisi mennä mukaan, ellei asia koske meitä? Oltaisiin joka tapauksessa mallioppilaita vai?

Tässäpä lienee se peruskysymys, eikä se ole ensimmäistä kertaa historiassamme esillä.

Itsenäisyytemme alkuvuosina ulkopolitiikassamme vallitsi niin sanottu reunavaltiosuuntaus, joka tosiasiassa kärsi kohtalokkaan romahduksen jo vuonna 1922, niin sanotun Varsovan sopimuksen tullessa tyrmätyksi eduskunnassa.

Tietyllä tasolla, jopa sotilaallisella, yhteistyö kyllä jatkui, mutta nyt Suomi pyrki politiikassaan toimimaan tiukasti Kansainliiton puitteissa, sitomatta itseään toisten valtioiden kohtaloihin, etenkään hyvin vaaranalaisena pidettyyn Baltiaan tai seikkailuhenkisenä pidettyyn Puolaan.

Suomen sodanedellistä ulkopolitiikkaa voi kaikin mokomin arvostella, mutta kyllä siinä tervejärkinen perusta oli. Se nyt vain epäonnistui siksi, ettei Suomi ollut mikään Ruotsi. Puolueettomuuttamme ei kunnioitettu, sillä olimme tuon ajan mittapuulla maantieteellisesti väärässä paikassa.

Kuten aikanaan Kansainliitto, niin myös EU lähtee siitä, että sen jäsenet ovat toisilleen solidaarisia. Siinä on järkeä, sillä yksin jätettyinä pikkuvaltiot olisivat liian pahasti ulkopuolisten armoilla.

Kuten Kansainliitto, myös EU on kuitenkin sotilaallinen paperitiikeri, jolla ei ole sotilaallisia hampaita. Sen sijaan se kuitenkin on taloudellinen jättiläinen ja sitäkin kautta on mahdollista antaa lamauttava isku, ainakin itsestä riippuvaisille maille, kuten Venäjä.

Voi tietenkin kysyä, eikö sen täydennykseksi silti olisi ainakin hyvä, ellei välttämätöntä liittyä Natoon, joka olisi riittävä pelote minkä tahansa hyökkäyksen varalta.

Tätä asiaa on vatkattu jo pari vuosikymmentä, mutta eihän siihen mitään ratkaisua löydy spekuloimalla. Selvää vain on, että liittyminen saisi aikaan pysyvän vastakkainasettelun Venäjän kanssa, ei tietenkään avointa aseellista yhteenottoa, mutta sen sijaan kyllä kilpavarustelukierteen rajojemme molemmin puolin ja yhtä ja toista vähemmän miellyttävää poliittisissa ja taloudellisissa suhteissa.

Asiaa voisi verrata siihen, kun meiltä aikoinaan riennettiin Saksan turviin uhkaavan Neuvostoliiton pahaenteisten aikeiden pelottamana.

Mutta silloin se oli pakko. Toinen vaihtoehto olisi ollut hyvin läheinen yhteistyö isä Stalinin hallitseman Neuvostoliiton kanssa ja se taas ei jostakin nykypolvelle ilmeisen käsittämättömästä syystä houkutellut.

Vastoin kaikkia odotuksia suuri ja mahtava takuumies murskattiinkin sitten itse aloittamassaan sodassa ja me takuun saajat pelastuimme täpärästi.

Voitaneen lähteä siitä, ettei Nato aloita sotaa, ei ainakaan järjestönä. Siitä huolimatta sen sisältämä liittosuhteiden verkosto tuskin on sen enempää rauhan tae kuin olivat vuosina 1914 ja 1939 erilaiset avunantosopimukset.

On ymmärrettävää, että maat, joilla historiallisesti on aihetta pelätä hyökkäystä, haluavat sotilasliittoihin, mutta yhtä ymmärrettävää on, että ne, joilla ei tällaisia pelkoja ole, pysyvät niistä kaukana.

Meillä asia on enimmäkseen ymmärretty siten, että emme koe olevamme uhattuja ja siksi emme myöskään halua olla sotilaallisesti sidottuja. Venäjällä tälle on osattu antaa arvoa.

Tämä saattaa olla paljonkin parempi ratkaisu kuin kasata maahamme aseistusta ja militarisoida sitä mahdollisimman paljon.

 Kyllä sekin luultavasti olisi eräs tapa vakuuttaa maata hyökkäyksen varalta ja ymmärrän, että monesta se tuntuisi hienolta tai suorastaan komealta.

Mutta siitä tulisi varmasti kustannuksia, Venäjän kannalta kun näet syntyisi ihan uudentyyppinen ja hyvin pitkä raja.

Jotenkin minusta tuntuu, ettei olisi edes kansakuntamme arvolle sopivaa olla sellaisen pelon vallassa, mitä moinen liittoutuminen osoittaisi.

Mutta pelkääkö Venäjä?

Se saattaa kuulostaa vitsiltä, mutta ei se välttämättä sitä ole. Venäjällä on oma, aivan tietty menneisyytensä, kuten meilläkin.

Koettakaamme nyt ihmeessä muistaa, että se on ihan erilainen kuin Länsi-Euroopan mailla.