Keltaliivit eivät ole mitään

Ei yhtään mitään?

Qu’est ce que le Tiers État?

-Rien…

(Abbé Sieyès)

Ranskan Suuren vallankumouksen aloittivat muutamat merkittävät pamflettikirjoittajat, joista erityisesti muistetaan isä Sieyèsin kirjanen Mitä on kolmas sääty ja mitä se tahtoo?

Kirjoittaja vastasi, ettei se nykyään ole mitään (rien), mutta tahtoo kyllä tulla joksikin (À y devenir quelque chose).

Tämä tuli pakostakin mieleeni, kun luin New York Review’stä James Mc Auleyn artikkelin Low Visibility.

Asia koskee noita Ranskan keltaliivejä, joiden tunnus viittaa juuri tuohon näkymättömän tai huomaamattoman tekemiseen näkyväksi. Liivit kuuluvat jokaisen auton pakolliseen varustukseen.

Presidentti Macron kuuluu sanoneen eräässä tilaisuudessa, että Ranskassa on henkilöitä, jotka eivät ole mitään.

Itse asiassa hän oli avaamassa sellaista paikkaa, jossa toivottiin menestyneiden henkilöiden kohtaavan niitä, jotka eivät vielä olleet saaneet mitään aikaan eli siis menestyneet.

Kyseessä oli yleinen ajatushautomo, jonne voi liittyä vähällä rahalla ja jossa ainakin toivotaan myös niiden, jotka eivät toistaiseksi ole onnistuneet saamaan aikaan mitään, vielä tietenkin sellaiseen pystyvän, inspiroivassa ympäristössä, joka sivumennen sanoen on täysin englanninkielinen.

Keltaliivit, jotka ovat muutenkin ottaneet hampaisiinsa erityisesti Macronin, lukivat tietenkin tahallaan väärin tämän ajatuksen ja katsoivat, että presidentti pilkkaa sitä osaa kansasta, joka ei ole elämässä menestynyt. Ne, jotka eivät ole mitään (ceux, qui ne sont rien) on siitä lähtien ollut heidän lempitunnuksiaan ja huomioliivit ikään kuin huomauttavat siitä tosiasiasta, että he ovat sittenkin olemassa.

Mitä keltaliivit sitten ovat ja ketä he edustavat?

McAuley toteaa, että liike on hyvin omaleimainen ja eroaa selvästi Ranskan historian monista protestiliikkeistä, 50-luvun poujadistit mukaan lukien.

Kyseessä on eräänlainen unohdetun kansan liike. Siihen kuuluu alempaa keskiluokkaa ja sen varsinainen kannatus näyttää olevan suurten keskusten ulkopuolella ja Ranskan alas ajetulla maaseudulla.

Kyseessä on nimenomaan ranskalainen liike, joka edustaa sitä kansanosaa, joka on suurten kaupunkien kuplien ulkopuolella ja siis sieltä käsin näkymättömissä. Pariisilaiset eivät näitä ihmisiä edes näe ja kuvittelevat, että kaikki on hienosti, mitä nyt jollakin seksuaalisen epänormaaliuden alueella saattaa tasa-arvossa olla korjaamista.

Suuret kaupungit ovat nyt rikastuneiden eliittien ja heidän palvelijoidensa aluetta, ainakin McAuleyn referoiman Christophe Guilluyn mukaan. Entinen etnisesti ranskalainen työväenluokka on sieltä hävinnyt ja alempaa keskiluokkaa uhkaa deklassoituminen. Se ei elä kurjuudessa, mutta on suuttunut siitä, ettei sen tilannetta haluta lainkaan ymmärtää.

Suurelta osin tämä aines asuu alueilla, joilta palvelut puuttuvat ja jossa auto on joka päivä välttämätön. Macronin suurieleinen päätös tehdä planeetta suureksi jälleen korottamalla polttoaineiden hintoja oli märkä rätti päin tämän joukon kasvoja. Suurkaupunkilaisille nuo pienet korotukset merkitsevät tuskin mitään, etenkään niille, joille vaurastuminen on viime vuosina keskittynyt ja se on keskittynyt rajusti.

Guilluy näkee periferian turhautumisessa myös protestin maahanmuuttopolitiikkaa vastaan. Puhutaan väestönvaihdosta, le grand remplacement, jonka takana aina joskus nähdään kaikenlaisia salaliittoja.

Keltaliivit ei kuitenkaan ole identiteettipolitiikkaan fiksoitunut ja muutenkin se on varsin muodoton ja omituinen vihaisten yhteinen liike.

Joka tapauksessa se on saanut aikaan varsin huomattavaa tuhoa ja jopa ministeri on kaivinkoneella aseistautuneiden mielenosoittajien tieltä joutunut pakenemaan virkapaikaltaan, mikä on ensimmäinen kerta Ranskan historiassa.

Kyseessä on tämän vuosisadan jacquerie, vertaa kirjoittaja viitaten keskiajan talonpoikaiskapinoihin. Keltaliivit ovat itse asiassa epäpoliittisia, vailla utooppisia päämääriä, mutta kyllä karnevaalihenkisiä. Ehkäpä he katsovat pilkkaavansa pilkkaajiaan.

Liike taitaa olla jo hiipumassa, mutta on se ainakin saanut aikaan niin sanotun suuren väittelyn (le grand débat) eli presidentin kolmen kuukauden kierroksen maaseudulla tutkimassa paikallisia ongelmia ja tyytymättömyyden syitä.

Luin muuten juuri tässä Michel Houellebecqin uuden kirjan Sérotonine, jossa kuvataan maidontuottajien protestia Normandiassa, jossa se yltyy aseelliseksi selkkaukseksi. Globalisaatio ja EU-normit koetaan tappavina vihollisina ja hyökätään Brasiliasta (!) ja Irlannista tulevaa maitokuljetusta vastaan.

Ranskalla on omat perinteensä ja mellakointi on ehdottomasti yksi niistä. Se luultavasti selittää osittain ne aivan uskomattomat näyt, joita on viimeisen vuoden aikana ollut tarjolla jopa aivan Pariisin sydämessä.

Kaiken takana näyttää olleen kiista mitättömästä polttoaineen hinnan noususta (7,6 senttiä dieselille ja 3,8 senttiä bensalle).

Korotuksia oli kuitenkin tarkoitus jatkaa ja kun ne peruttiin, kelpasivat mellakoinnin syyksi Macronin muka häpäisevät puheet.

Syyt ovat siis aivan mitättömiä, mutta itse tyytymättömyys näyttää olevan tosiasia, mihin viittaa myös Macronin suosion romahdus.

Ehkäpä tässäkin tapauksessa se varsinainen syy on loukkaantuminen siitä, ettei tavallisen ihmisen arkipäivän vaikeuksia oteta vakavasti, vaan askarrellaan kaiken maailman marginaalien parissa ja hehkutetaan maailmasyleileviä ”arvoja”. Niiden toteuttaminen pannaan sitten juuri niiden maksettavaksi, jotka kehitys muutenkin on sysännyt pahnan pohjille.

Luin hesarista, että katalat venäläiset olivat paisutelleet keltaliivien merkitystä, tarkoituksella heikentää länttä ja Eurooppaa -mitä tehnevätkään sitten, kun tämä on saatu aikaan.

Näinhän se saattaa olla. Siitä huolimatta on syytä ymmärtää, että keltaliivit ovat oikeasti huomion arvoinen  ilmiö. Asia perustuu siihen, että myös suurkaupunkikuplan ulkopuolella on elämää, eikä pelkkää tyhjyyttä.

Bastiljin valtauksen päivänä Ludvig XVI kirjoitti päiväkirjaansa lakonisesti rien -ei mitään. Asia selittyy sillä, että hän oli metsästämässä ja jäi ilman saalista.

Asian opetus kuitenkin on, etteivät kaikki voi olla metsästelemässä, mutta ovat siitä huolimatta tärkeitä. Myös he tahtovat olla jotakin, kuten abbé Sieyès aikoinaan esitti.

Kyllä tämä outo ilmiö ansaitsee nyt vakavaa huomiota laajemminkin. Ei edes ole sanottu, etteikö meidänkin maassamme voisi syntyä tai jo olla aineksia vastaavalle toiminnalle.

 Sen mahdollinen syntyminen varmaankin riippuu siitä, miten vakavasti nuo kuplan ulkopuolella olevat ihmiset osataan ottaa käytännön politiikassa.

Maailman pelastaminen on varmaankin meille kaikille ykkösprioriteetti, mutta on myös mietittävä, kenelle siinä kohtuudella kuuluu minkinlainen tehtävä.