Maailman fiksuin kansa on puhunut

Maailman fiksuin kansa sanoi sanansa

Kuten taannoin todettiin, Venäjän johtava talouslehti Kommersant havaitsi tutkimuksessaan, että suomalaiset ovat maailman fiksuin kansa.

Fiksuus on sikäli suhteellista, etteivät suomalaiset tulleet ykköseksi millään niistä mittareista, joita tutkimuksessa käytettiin.

Sen sijaan he nousivat tasaisen varmasti pistesijoille miltei kaikkialla ja yhteenlaskettu lopputulos oli sitten tosiaan se meikäläisten pistevoitto, niin sanoakseni, vaikka sitä ei saatu millään dramaattisella erityisen hyvällä suorituksella.

Samaan tapaanhan aikoinaan selitettiin Pisa-menestystämme: ei meillä noita neropatteja mitenkään erityisesti ole, mutta meillä on maailman fiksuimmat tyhmät. Tai silloin oli.

Niinpä suhtauduin aika rauhallisesti näihinkin vaaleihin. Ei tällaisissa tilaisuuksissa äly erityisemmin välkähtele eikä viisaus kuuntelijaa lumoa. Ei sitä voikaan odottaa.

Sen sijaan niissä puhutellaan aivan erityisesti sitä kellokäyrän huippua, jolla on ne tavallisimmat hyveet, paheet ja lahjat.

Seitsemisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on viime aikoina yleensä äänestänyt eduskuntavaaleissa. Nukkuvien puolue on puolueista suurin ja siihen kuuluu erityisen paljon nuoria.

Ehkäpä tutkimus pian osoittaa, kenen puolella suurin osa nukkuvista nyt tällä kertaa oikeasti oli, vaikka ei sitä saanutkaan sanotuksi. Tyhmintä päätä se lienee joka tapauksessa edustanut.

Mutta millä tavalla tuo suomalaisten viisaus tai fiksuus nyt oikein vaaleissa näkyi?

 Äkkiä katsoen koko homma ei näyttänyt yllättävän oikein ketään millään tavalla, mutta ehkäpä olemme vain omaan erinomaisuuteemme niin tottuneet.

Voimme me nyt ainakin vastapainoksi kuvitella myös sellaiset vaalit, joissa maailman tyhmin kansa olisi äänestänyt tai ainakin saanut siihen tilaisuuden.

Luulen, että sellaisissa vaaleissa esimerkiksi järjestyksenpito olisi ollut suuri ongelma. Ihmisistä olisi tuntunut mahdottomalta hyväksyä sitä, että heidän kanssaan eri mieltä olevat saisivat aivan saman verran vaikutusvaltaa parlamenttia valittaessa.

Vaalihuoneistojen lähettyvillä olisi liikkunut ääliöitä, joiden korkeimpana tavoitteena olisi ollut motata turpaan niitä, joiden arvojen voitiin kuvitella poikkeavan omista.

Itse äänestyksessä olisi koetettu tehdä vielä vilppiä mahdollisuuksien mukaan ja muutenkin kaikenlaista kiusaa toisin ajatteleville. Ainakin nyt olisi haukuttu heidän näkemyksiään vääriksi ja sopimattomiksi.

Sen ohella olisi hehkutettu nyt käsillä olevan vaalin valtavaa merkitystä sellaisissakin asioissa, joissa se on aivan olematon. Hulluimmat olisivat väittäneet muuttavansa vaikkapa ilmaston, mikäli heitä äänestetään.

Mahdollisimman vastuuttomia ja löysiä lupauksia olisi annettu ilman mitään estoja. Kaikkein uunoimmat olisivat suorastaan luvanneet tietyn summan rahaa joka iikalle, tietyn määrän hyvinvoinnin tekijöitä kaikille ja loputtomasti lisää tasa-arvoa kaikille kateellisille.

Tästä tuleekin mieleen Suomi satakunta vuotta sitten, kun joku epäili, haluavatko itäkarjalaiset sittenkään oikeasti liittyä Suomeen. ”Kyllä ne liittyy, kyllä ne liittyy, kun luppoot niille sata markkoo rahhoo ja rautatien” tokaisi siihen O.V. Kuusinen. Anekdootin todenperäisyyttä en mene vannomaan.

Mutta kaikkialla, jopa maailman fiksuimman kansan parissa vaaleissa siis käytetään myös vaalilupauksia, suuri osa valitsijoista nukkuu aina, hönteimmät toteuttavat primitiivisiä vaistojaan vihollisina pitämiinsä ja niin edelleen.

Oli meilläkin näissä vaaleissa tietty, joskin pieni prosentti sellaisia ilmiöitä, jotka varmastikin olisivat löytyneet myös maailman tyhmimmän kansan vaalitaistelusta.

Niin, että ei se nyt ihan hirveän briljantti suoritus ollut, mutta se fiksuuden erityinen laji, joka meillä vallitsee, ei kyllä muuta antanutkaan odottaa. Sehän liittyy tasaiseen suuren joukon käytökseen.

Ajatelkaamme sitten vaikkapa noita valintoja. Kysymystä siitä, mitkä olivat oikeita ja mitkä vääriä, ei ole mahdollista ratkaista tieteellisesti. Vaaleissa kysymys on ihmisten tahdonilmauksesta ja heillä täytyy olla oikeus tahtoa mitä tahansa. Ihan kaikenlaisia vaihtoehtoja ei kylläkään saa mainostaa, kun nyt säädyllisessä yhteiskunnassa eletään.

Koska maailman fiksuimmankin kansan tyhmien osasto on olemassa ja sitä paitsi tietysti aika suurikin, seuraa siitä, että monet kyllä äänestivät tosiasiassa myös sellaisten näkemysten ja ratkaisujen puolesta, jotka vaikuttavat aivan vastoin heidän pyrkimyksiään.

Sitä paitsi suuri osa kansaa käyttäytyy valeissa aivan muiden seikkojen kuin järjen argumenttien mukaan. Toisia ohjaa kauniisti sanoen intuitio, halu seurata kivan tuntuista hahmoa ja olla ihanassa seurassa.

Tosiasiassa moni jopa aivan avoimesti ilmoittaa, ettei ihmisen aivot, so. yläpää tässä yhteydessä ole yhtä tärkeä kuin alapää.

Tämä on tietenkin aivan sallittua. Eivät vaalit ole mikään lahjakkuuksien poimintametodi, totuuden selvittämismenetelmä tai edes mielipidetutkimus. Kyseessä on poliittinen teko, jollaiseen ovat oikeutettuja tietyn poliittisen yksikön piirissä asuvat.

Heille sitten, poliittisen järjestelmän metodien mukaisesti, annetaan sitä, mitä ovat tilanneet.

Minusta on kiinnostavaa, että maailman fiksuimman kansan kaksi suurinta suosikkia olivat toisaalta vanhat epäkansalliset perinteensä elvyttänyt ja vanhalle kohderyhmälleen selän kääntänyt entinen työväenpuolue, joka nyt on keskittynyt ulkomaalaisten ja marginaalien suosimiseen, sikäli kuin ei keskity muuttamaan maapallon ilmastoa.

Toisaalta saman vahvuinen puolue on leimallisesti kansallinen ja tiukasti maan pinnalla pysyttelevä, terveeseen järkeen vetoava liike.

Oudoin ilmiö kärkikolmikossa on niin sanottu Kansallinen kokoomus (koalitio), jonka koko nimeäkään ei enää aikoihin ole haluttu käyttää. Se onkin kohtuullista, sillä se saattaa olla kaikista puolueista juuri se epäkansallisin, vihkiydyttyään naiivin globalismin asialle, joka kyllä epäilemättä hyödyttää joitakin sen kannattajia.

Entisellä Maalaisliitolla on tietenkin selkeä roolinsa tietyn kansanryhmän ja erityisesti provinssien edunvalvojana. Nykyaikaa ei myöskään ole mahdollista kuvitella ilman suurta määrää erilaisia friikkejä, joille kaikille on tarjolla ikioma kotipesä erään ikioman, avoimesti typerän puolueen siipien suojassa.

Maailman fiksuin kansa halusi näin ja on ainakin suunnilleen ymmärtänyt mihin on pyrkinyt.

Tämän voinemme siis noteerata asianmukaisella arvostuksella, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että kansan tahdon toteuttaminen hallituspolitiikassa saattaa tulla ongelmalliseksi.

Kaikkien ei tietenkään kuulu mennä samalla kertaa hallitukseen. Sellainen kuuluu poikkeusoloihin ja silloinkin saatetaan joku jättää ulkopuolelle, kuten IKL talvisodan aikana.

Normaaliin, hyvin toimivaan parlamentarismiin kuuluu toimiva ja toimelias oppositio ja myös sellainen hallituspolitiikka, joka herkällä korvalla kuuntelee opposition ääntä.

Sellainen nimellisesti demokraattinen politiikka, jossa suuri osa, sanokaamme lähes puolet kansaa, joutuu ylenkatsotuksi ja sivuutetuksi tärkeissä ratkaisuissa ja jossa äänestyksistä päätetään kabineteissa eikä eduskunnassa, sotii kansanvallan ideaa vastaan.

On sivumennen sanoen kiinnostavaa, että meillä oli aikoinaan niin paljon demokratian tajua, että jopa kommunistit saatettiin ottaa hallitukseen aikana, jolloin tämän ideologian luonne oli suurimmalle osalle kansaa selvä.

Silloin kuitenkin ymmärrettiin, että suuren, pariakymmentä prosenttia kansasta edustavan ryhmän sulkeminen pois yhteisten asioiden hoidosta sen oletetun -ja usein todistetunkin- tyhmyyden takia ei sovi demokratian ideaan.

Kun tarkkailee maailman menoa, voi havaita, että tuo mennyt aika taisi olla hengeltään nykyistä demokraattisempi.

Totta toki on, että monessa maassa demokratia toimii yhä moitteettomasti.

On kuitenkin myös maita, joiden poliittisessa kulttuurissa näyttää olevan hysteerisiä piirteitä, kuten Ruotsi ja Saksa.

Oman erinomaisuutensa tunnossa ne näyttävät liukuneen kohti sellaista kulttuuria, jota J.L. Talmonin mainion luonnehdinnan mukaan voisi nimittää totalitaariseksi demokratiaksi.

Tämä meidän aikamme totalitarismin muoto pelaa totalitarismin vastaisilla tunnuksilla aivan samoin kuin kommunistit aikoinaan vannoivat demokratian nimeen.

Kiinnostava kysymys on, miten moni otti nämä tällaisen puheet tosissaan ja miten monelle kyse oli vain kyynisestä propagandasta tai mahdollisesti alapäällä ajattelusta ja järjestä luopumisesta.

Olipa miten tahansa, maailman fiksuimpaan kansaan tuollainen jargongi ei uppoa.