Notre Dame ja hänen kirkkonsa

Rouvamme talo

Joskus hieman ihmettelin sitä, että neitsyt Mariaa, joka maailmanhistoriallisen urotyönsä tapahtuessa oli vielä teinityttö ja siten asiaankuuluvasti neitsyt, nimitellään niin usein rouvaksi. (Notre-Dame, Nuestra Señora, Our Lady).

Toki hänestä tuli jo pian Jeesuksen synnyttyä rouva, mutta tuossa vaiheessa hän joka tapauksessa oli vasta kihlattu morsian. Virgo intacta.

Jeesuksellahan oli myös sisaruksia, joista minun mieleeni on jäänyt ainakin Juudas, Jeesuksen veli.

Jeesuksen isä Josef ei tunnetusti ollut hänen biologinen isänsä, mutta joka tapauksessa hänen polveutumisensa lasketaan isälinjaa pitkin ja ulotetaan hamaan Aabrahamiin.

Jos sitten ihan oikeaa biologista sukua eli äitilinjaa katsotaan, niin pyhän Marian äiti eli Jeesuksen mummo oli Pyhä Anna ja hänen puolisonsa Joakim siis Jeesuksen vaari. Pyhyys siis tuntui säteilevän ainakin nuo kaksi sukupolvea taaksepäin ja olisikin omituista, mikäli Jumalansynnyttäjä olisi peräisin kovin kelvottomista vanhemmista.

Mutta tarkoitukseni oli ihmetellä tuota jumalanäidin nimitystä, joka vaihtelee. Nimenomaan neitsyt Mariaa, eli hänen nuorta hahmoaan on ymmärtääkseni yleisimmin tapana rukoilla ja palvoa. Jeesuksen ollessa vauva kulki Maria meikäläisittäin vielä lapsenkengissä ja hyvä niin. Sellainen oli ennen tapana.

Sen sijaan esimerkiksi puhutteluissa nuoruuden korostaminen olisi arvokkaan henkilön kohdalla sopimatonta, sillä ennen maailmassa ymmärrettiin, että se merkitsi tiettyä vajavaisuutta, jota venäjässä sattuvasti kuvataan sanalla nepolnotsennost -ei-täysiarvoisuus. Eihän nuori ollut vielä ehtinyt elämässä täyttää lupauksiaan, tulla siksi, mikä on.

Niinpä olisi ehkä peräti loukkaavaa käyttää niin merkittävästä ihmisestä muotoa neiti, Fräulein, señorita, mademoiselle, Miss ja niin edelleen. Sen sijaan puhutaan rouvasta, jollainen Mariasta tulikin ilmeisesti pian Jeesuksen syntymän jälkeen. Syntymän aikaan hän kuitenkin oli vasta kihloissa, kuten jouluevankeliumi kertoo.

Espanjassa señor/señora -puhutteluissa näkyy vielä selvästi rouvuuden alkuperäinen merkitys, joka viittaa vanhemmuuteen ja vastaa herroittelua. Se korostuu myös kirjallisessa puhuttelussa Muy señora mia: te, joka olette minua paljon arvokkaampi eli vanhempi (seniori) (ainakin symbolisesti)…

Ymmärtäisin asian niin, että neitsyt Maria kuitenkin on samaan aikaan sekä se aivan nuori Jumalan juuri synnyttänyt neitsykäinen että myös varttunut ja arvokas rouva. Kun emme takerru ihmisymmärryksen apriorisiin ajan ja paikan rajoituksiin, ei asiassa mitään kummallista olekaan.

Mystiikan näkökulmasta voi kaikin mokomin olla olemassa samaan aikaan useita neitsyt Marian, Jeesuksen ja kaikkien pyhien hahmoja. Ja uskontohan koostuu mysteereistä, mitä mielestäni hyvin kuvaa sakramentin venäläinen nimitys tainstvo -salaisuus.

Jos uskontoa lähdetään kääntämään arkikielelle ja tekemään siitä yhtä tavallista tarinaa muiden joukossa, syntyy tietenkin vain lisää sekasotkua ja sitähän meillä on jo yllin kyllin, luoja paratkoon, ei vähiten kirkossa.

Uskonnon maailmassa on aivan luontevaa ymmärtää mennyt nykyisyytenä ja yksin tein myös sen eri vaiheet tasa-arvoisina todellisuuksina. Eihän siinä rationaalisuudella pelata, mikäli aiotaan jotakin sille alalle tyypillistä ja tarpeellista saada aikaan.

Niinpä on olemassa erilaisia neitsyt Marian hahmoja, joita voidaan kunnioittaa ja rukoilla. Ortodoksisessa kirkossa se ilmenee vaikkapa niiden ikonien nimessä, joille tietty kirkko on omistettu.

Yksi kirkko saattaa olla vaikkapa uspenijelle eli neitsyt Marian kuolonuneen nukkumiselle omistettu (uspenski-kirkot), toinen Blagoveštšenijelle eli Marian ilmestykselle. Ikonien mukaan saattavat olla omistetut vaikkapa kaikkien surevien lohdutukselle (Vseh skorbjaštših radost), Kazanilaiselle jumalanäidin ikonille (kazanski Bogomater) ja niin edelleen.

Myös itse Kristuksen hahmot vaihtelevat. Toisaalta hän saattaa olla Jeesus-lapsi, toisaalta kärsivä Kristus, mutta myös maailmaa hallitseva messias -Hristos pantokrator, joka on sangen pelottava eikä juuri muistuta herttaista pikku-Jeesusta.

Tämä tuo väistämättä mieleen antiikin jumalkäsityksen, joka tunnetusti oli polyteistinen. Samaan asiaan viitataan hyvin kiinnostavassa teoksessa Uskonnot antiikin Roomassa (Marja-Leena Hänninen, Maijastiina Kahlos ja Ulla Lehtonen, Teos 2012, 398 s.).

Kirjan mukaan antiikin roomalainen saattaisi hyvin luontevasti kysyä nykyajan italialaiselta, mitä muita jumalia tämä rukoilee/palvoo Jeesuksen, neitsyt Marian ja Padre Pion (muuan suosittu pyhimys) ohella?

Nykyitalialainen saattaisi närkästyneenä todeta olevansa monoteisti, mutta asia taitaa lopultakin olla aika suhteellinen.

Antiikin Roomassa jumalia löytyi joka tarpeeseen ja joka kotiin (laarit ja penaatit), mutta myös itse pääjumalilla oli erilaisia funktioita, joita rukoiltiin ja palvottiin tarpeen mukaan.

Niinpä Capitoliumin Juppiter Optimus Maximus oli jumalista suurin ja täydellisin, mutta lisäksi oli monia muita Juppitereita kuten Juppiter Feretrius (voiton tuoja), Juppiter Fulgur (salamoija), Juppiter Ultor (kostaja), Juppiter Victor (voittaja) ja Juppiter Stator (säilyttäjä ja vakauttaja).

Lisäksi syntyi ”vieraita” Juppitereita, kun uusien kansojen jumalia alettiin asianmukaisesti noteerata. Niiden temppelit sijaitsivat Capitoliumin ulkopuolella.

Luterilaiselta taholta näyttää joskus ylenkatsotun katolisen ja ortodoksisen kirkon pyhimysten palvontaa, jossa nähdään monijumalaisuutta, jota oppi kolmiyhteydestä ei taas ole, kuten vakuutetaan. Muhamettilaiset ovat jumaluuden ykseyden suhteen äärimmäisen tarkkoja, vaikka heidän oppinsa vilisee kuolemattomia henkiolentoja, enkeleitä, dzinnejä ja saatanoita.

Sitä paitsi vaikkapa Alin tai Muhammedin hahmot ovat omilleen paljon enemmän kuin pyhimykset katolisille. Niihin liittyvät tabut olisivat varsin huvittavia, elleivät ne olisi elävä esimerkki keskiajan vallasta ihmismieleen kolmannella vuosituhannella.

Joka tapauksessa puhumme siis samaan aikaan sekä neitsyt Mariasta että rouva Mariasta. Luterilaisille hän ei ole uskonnollisesti merkittävä hahmo, mutta samaa ei voi sanoa katolisista eikä ortodokseista. Itse asiassa Marian palvonta on ollut erittäin tärkeä kultti myös eurooppalaisena ilmiönä.

EU:n väri ei suotta ole neitsyt Marian sininen.

Pariisin Notre-Dame on vain yksi hyvin monista Marialle omistetuista kirkoista, joskin luultavasti niistä upein.

Sen palaminen on miltei uskomaton muistutus koko eurooppalaisen kulttuuriperintömme hauraudesta.

Toki aineelliset vahingot on aina voitu jollakin tavoin korjata. Mikäli sen sijaan eurooppalaiset arvot päästetään häviämään, vaikkapa jonkin globalistisen lahkolaisuuden nimissä, saattavat seuraukset olla vaikeammat kestää.

Kulttuuritkin ovat kuolevaisia.