Putinlandia

Putinlandia

Pekka Hakala & Juha Metso, Putinlandia. Tarinoita Venäjältä. Otava 2019, 256 s.

Vanhat kirjeenvaihtajat pyrkivät aina ymmärrettävästi kertomaan myöhemmin myös sen, mitä ei ollut aikoinaan soveliasta kirjoittaa uutisiin.

Näin on tässäkin tapauksessa. Jos joku kuvittelee saavansa kirjasta käsityksen siitä, millaista on Venäjän arkipäivä, hänen kannattaa etsiä käsiinsä jokin muu kirja, vaikkapa Kalle Kniivilän kirjoittama.

Toki tämäkin on sujuvasti ja viihdyttävästikin kirjoitettu kirja ja kuvaa monia kuvaamisen arvoisia tapahtumia. Yleensä ne joka tapauksessa ovat päässeet mukaan juuri harvinaisuutensa takia.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa niitä taivaalta sataneita ruumiita, joiden keskelle toimittaja huomaa joutuneensa tehdessään juttua alasammutusta malesialaisesta matkustajakoneesta.

Onhan siinä kuvaamisen syytä kylliksi, mutta tuskinpa kannattaa ajatella, että tällaistahan siellä Venäjällä juuri sattuu. Sitä paitsi se sattuikin Ukrainassa, vaikka tuskin ilman naapurin myötävaikutusta.

Onhan siellä tietysti paljon muutakin. Nemtsovin murhaa voi pitää kyllä hyvin venäläisenä tapahtumana tarkoittaen, että harvan muun maan poliittiseen kulttuuriin sellainen yhtä hyvin istuisi.

Sensaatio ja skandaali se toki oli Venäjälläkin.

Mitä sitten tulee Tšetšeniaan ja sen hallitsemiseen, tunnettuihin suuriin terrori-iskuihin ja muuhun uutismateriaaliin, on se tietenkin kiinnostavaa ja uutisarvoista. Mutta klassisen sanonnan mukaan uutisarvoista onkin aina poikkeuksellisuus: ei se, että koira puree miestä, vaan se, että mies puree koiraa.

Lööppitekstin mukaan kirjan tarinat ”valottavat monipuolisesti venäläistä kansanluonnetta, historiaa, nykypäivää ja arkea”.

Tästä rohkenisin olla hieman eri mieltä. Kyllä asia on pikemminkin niin, että nuo tarinat keskittyvät enimmäkseen vallanpitäjiin ja heidän suhteisiinsa sekä toisaalta arkipäivän osalta siihen, mikä on meistä kummallista ja poikkeavaa.

Mikäli joku haluaa todella tutustua venäläiseen kansanluonteeseen, historiaan, nykypäivään ja arkeen, hänen siis kannattaa etsiä käsiinsä muita kirjoja.

Tällä en kyllä tarkoita, että kirja mitätön olisi, mutta sillä on selvästi oma näkökulmansa, jota tuo lööppi kuvaa huonosti.

Voimme kuvitella, millainen olisi ulkomaisen politiikan toimittajan vastaavanlainen kirja Suomesta. Kyllä sellaisesta varmaan itsemme tunnistaisimme, mutta eihän se vielä maantuntemuksessa kovin pitkälle auttaisi.

Tämä on myös vähintäänkin puoleksi kuvakirja.

Lööpin mukaan valokuvaajan otokset tuovat katsojan eteen karuja, hurjia ja rosoisia näkymiä ihmisyyden eri kerroksiin.

Näin epäilemättä on, mutta ainakin minulle jää kiusallinen tunne siitä, että juuri noita asioita kuvaaja on erityisesti metsästänytkin.

Jos hän olisi kuvannut omaa maatamme samalla periaatteella, olisi kirja täynnä puliukkoja, huumehörhöjä ja muita syrjäytyneitä. Niitähän on myös Venäjältä löytynyt, mutta luulenpa, että niiden suuri yliedustus kuva-aineistossa antaa asioita tuntemattomalle kovin väärän vaikutelman venäläisestä arkitodellisuudesta.

Mitään kirjaa ei oikein sovi syyttää siitä, ettei se ole sellainen kuin minkä arvostelija itse haluaisi tehdä. Mikäli kirjoittaja/kuvaaja on halunnut korostaa juuri tiettyjä asioita, niin se on hänen/heidän asiansa. Luulen, että he ovatkin onnistuneet varsin kohtuullisesti.

Siitä huolimatta jään kaipaamaan sellaista kirjaa, jossa esiintyisi myös Venäjän keskiluokka, tuo määrittelyltään vaihteleva ja hieman epämääräinen ihmisryhmä, jonka vähäisyyttä ja voimattomuutta vanhalla Venäjällä on usein korostettu.

Nyt se kuitenkin on jo kiistattomasti todellisuutta ja me näemme sen edustajia joka päivä keskuudessamme turisteina.

Mikäli haluamme ymmärtää, keitä he ovat ja mistä he tulevat, ei Putinlandia meitä auta, vaikka sen mainostekstit näin vihjailevatkin.

Joskus tuntuu kummallisesti siltä, että itärajamme kulttuurisen madaltumisen sijasta siitä on tullut niin sanotusti puoliläpäisevä kalvo, joka on auki vain yhteen suuntaan eli idästä länteen.

Täällä meillä suurin osa kansaa muodostaa kuvansa itäisestä naapurista edelleen pelkkien uutisten perusteella. Uutiset taas, kuten tiedämme, syntyvät vasta silloin, kun tapahtuu jotakin normaalista poikkeavaa.

Toki myös vain pieni osa venäläistä tuntee Suomen omasta kokemuksestaan ja useimmiten he ovat naapurialueilla asuvia. Uutisista hekin normaalisti käsityksensä ammentavat.

Takavuosina nuo uutiset saattoivatkin Venäjällä toisinaan saada aivan mielettömiä muotoja, kun jotkut mielenterveydeltään epäilyttävät henkilöt pääsivät esiintymään asiantuntijoina ns. lapsikiistoissa.

Nykyään ne kuitenkin ovat olleet huomattavan asiallisia. Niissä myös seurataan tarkoin ja monipuolisesti maamme talouselämän, kulttuurin ja huviteollisuuden normaaleja kehitystrendejä ja tapahtumia ja itse asiassa olen huomannut usein saaneeni tiedon kiinnostavasta kotimaan tapahtumasta vasta venäläisen uutisen kautta.

Mutta ne nyt ovat sitä peruskauraa, jonka pohjalta ei mitään lukemisen arvoista kirjaa synny.