sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Läntisen kulttuurin rampa tukijalka

 

What do you want to do ?
New mail

Englishman Persecuted

Roger Scruton, England: An Elegy. Continuum 2006 (2000), 270 s.

 

Jos puhuu Englannissa Tohtori Johnsonista, on turha erikseen selittää sivistyneelle kuulijalle, että tarkoittaa suurta sanakirjantekijää Samuel Johsonia, jota on joskus nimitetty suorastaan luonnottomassa määrin englantilaiseksi olennoksi.

Johnsonin yksityiselämä oli niukkaa ja täynnä vaivoja ja vastuksia, mutta silti hänen hahmostaan tuntuu säteilevän jokin levollinen itsevarmuus, selkeä varmuus siitä, että Englanti on maailman paras maa ja että mikään tässä maailmassa ei vedä vertoja istumiselle hyvässä seurassa pienessä pubissa (A Tavern chair is the throne of human felicity). Tämä pubikin löytyy yhä: se on Ye Olde Cheshire Cheese, Cityssä aivan Fleet Streetin tuntumassa.

Tämä suuri mies, kuten hänen elämäkerturinsa ja ihailijansa Samuel Boswell häntä yhä uudelleen luonnehti, oli koruttomalla ja itsestään selvällä tavalla ylpeä englantilaisuudestaan ja aina silloin tällöin muistutti skotteja ja muita brittejä oikeasta paikastaan: paras näky, jonka voi Skotlannissa tavata, on se tie, joka johtaa Englantiin.

Englanti olikin tuolloin, 1700-luvulla nopeasti kasvamassa maineensa huipulle: sen laivasto hallitsi meriä ja se hankki siirtomaita kaikkialla. Teollinen vallankumous ei ollut vielä alkanut, mutta ne aito englantilaiset hyveet, jotka tekivät sen mahdolliseksi, olivat kunniassa.

Viime vuonna kuollut Roger Scruton, suuri konservatiivinen esteetikko ja filosofi, joka sai ansioistaan myös ritarinarvon (englantilaisen kummallinen Knight Bachelor) joutui elämään aivan toisenlaisissa oloissa kuin Johnson, jota hän epäilemättä ihaili.

Vuonna 2000 päivätyssä, Englannille omistetussa elegiassaan hän valittaa, että kaikki aidosti englantilainen ja nimenomaan englantilaiset hyveet, jotka olivat kehittyneet vuosisatojen mittaan ja nauttineet ehdotonta arvostusta, on nykyään poljettu lokaan.

Yhä uudet omatekoiset nerot todistelevat, että koko Englannin menneisyys koostuu pelkistä rikoksista (nekin kuuluvat siihen, myöntää Scruton) ja että niin sanotut hyveet olivat vain tekopyhää suojaverhoa niille konnuuksille, joiden avulla Englannin hallitseva luokka riisti kaikkia muita.

Kuitenkin Englanti oli antanut maailmalle mitä ihailtavimpia ideaaleja: herrasmiehen ihanteen, todellisuudentajuisen käytännöllisyyden ja terveen järjen kunnioituksen, jota sopi verrata Ranskan vallankumouksen innoittamaan pitelemättömään radikalismiin, yksinkertaisen elämäntavan ja pidättyväisyyden ihanteet, jotka erottivat kaikki kansankerrokset nautinnonhaluisista irstailijoista ja reilun pelin kunnioituksen: niin voitot kuin tappiot oli hyväksyttävä, jos oli sitouduttu toimimaan sääntöjen mukaan.

Nyt tilanne oli (on) se, ettei mitään näistä ihanteista kunnioiteta eikä niitä edes ole sopivaa mainita, ellei kyseessä oli taas yksi yritys paljastaa se seikka, etteivät ihanteet suinkaan aina toteutuneet käytännössä.  mutta eihän ihminen tarvitse ihanteita, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, vaan esikuvia, joiden mittaiseksi hänen pitäisi tulla.

Scruton ei hahmottele kuvaansa englantilaisesta ja hänen ihanteistaan omasta päästään, vaan viittaa laajaan kirjallisuuteen, sekä nykyiseen että vanhempaan. Muutos on todella suuri ja murroksen voi havaita joskus sotien jälkeen, ehkäpä erityisesti 1960-luvulla?

Ehkäpä sodat todella väsyttivät Englannin ja tyhjensivät sen voimat? Toisen maailmansodan jälkeen on uusi aikakausi joka tapauksessa alkanut myös sikäli kuin asia koskee Englantia ja englantilaisuutta. Toki vastaavaa tapahtuu koko läntisessä maailmassa, myöntää kirjoittaja, mutta keskittyy silti suremaan nimenomaan omaa Englantiaan ja sen menetettyä kulttuuria.

Englannin paheet ovat olleet monet, myöntää kirjoittaja. Omahyväisyys ja ulkokultaisuus (cant) ovat aina olleet tunnettuja, mutta kirjoittaja haluaa antaa niillekin oman arvonsa. Omahyväiset englantilaiset eivät ole koskaan kiistäneet toisten arvoa ja oikeutta samaan asenteeseen. Heille vain Englanti ja englantilaisuus on ollut tyytyväisyyden aihe ja ansaitusti.

Ulkokultaisuus ja tekopyhyys kätkevät suorastaan kulttuurisen aarteen: englantilainen kunnioittaa irrationaalista perinnettä ja absurdejakin vanhoja tapoja. Hän ei usko niiden todelliseen arvoon sinänsä, mutta sen sijaan kyllä siihen, että niiden takana on jotakin todellista ja kunnioitettavaa, jonka selittäminen ei ole mahdollista.

Englannin Common Law on suorastaan koko englantilaisuuden ydin. Se on itse asiassa tislattua  oikeudenmukaisuutta, joka on syntynyt todellisuuden pohjalta, konkreettisia oikeustapauksia ratkaistaessa eikä abstraktin järkeilyn pohjalta, kuten Code Napoléon, joka vallitsee suurimmassa osassa muuta Eurooppaa.

Englantilainen bobby, järjestyspoliisi on tämän idean ruumiillistuma: hän ei edusta väkivaltaa eikä edes valtiota, vaan oikeutta, jonka lähde on asioissa itsessään. Bobby ei kanna asetta, vaan vaikuttaa ensi sijassa arvovallallaan: roisto, joka uskaltaa loukata häntä, asettuu itse oikeutta vastaan ja ansaitsee sen mukaisen arvostuksen.

Jopa englantilaisen keittiön mauttomuus kuvastaa tiettyä mielen jaloutta: kaikkien, koko valtakunnassa tuli syödä samaa mautonta mössöä spartalaiseen tapaan. Mässäyshän on irstauteen verrattava pahe, kuten tiedämme. Siitä Scruton ei tosin puhu.

Tohtori Johnson olisi varmasti voinut mielihyvällä tunnustaa Scrutonin ylistyslaulun -tai elegian- oikeutuksen. Täytyy myöntää, että minäkin suomalaisena tunnen sen hyvin sympaattiseksi.

Muistan myös, miten tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, jossa vuonna 1937 pohdiskeltiin Suomen kulttuurisen suuntautumisen mahdollisuuksia, nousi nimenomaan englantilainen kulttuuri voittajaksi: Venäjää ei sattuneesta syystä voinut ajatellakaan ja sama koski tuon ajan Saksaa, jonka kultuuri muuten oli hyvin tunnettu ja varteenotettava. Ruotsi oli liian pieni ja muutenkin turhan paljon esillä ja Ranska taas väsähtänyt, ehkäpä degeneroitunutkin.

En nyt muista keskustelua sen tarkemmin, vain yleislinjan. Englantilaisuudessa joka tapauksessa nähtiin jotakin suomalaisuudelle syvästi sympaattista: reilun pelin henki, vapauden ja tervejärkisyyden ihanteet.

Nyt siis Englanti tuntuu väsyneen, ehkäpä lopullisesti. Asia näkyy myös sen suhteessa Skotlantiin ja Walesiin sekä tietysti Irlantiin. Asetelmassa on jotakin samaa kuin Venäjän ja sen slaavinaapureiden suhteessa. Brittiläisyys on asia, joka häiritsee Scrutonia, vaikka se on jo sangen vanha käsite sekin. Muistanemme maailman ensimmäisen kansallislaulun Rule Britannia!

Brittiläisyys on kuitenkin hyvin omituinen asia tässä maailmassa eikä vähiten Brittein saarilla. Englantilaiselle brittiläisyys ei ole sallittua enempää kuin nykyisin itse englantilaisuuskaan. Skotit ja walesilaiset taas käyttävät sitä erottuakseen englantilaisista, jotka ovat jääneet jonkinlaiseksi orpopojaksi omassa maassaan.

Scruton tuntuu alistuneen siihen, ettei menneisyys tai edes sen suurimmat kansalliset perinteet ole elvytettävissä. Barbaria on pesiytynyt maahan ja se tarkoittaa hyvin suuressa määrin myös sitä, ettei kansallisia perinteitä kunnioiteta tai edes tunneta. Nelsonin nimen kuullessaan nuoriso luulee, että puhutaan Mandelasta ja klassinen kirjallisuus on sille aivan tuntematonta.

On jotakin syvästi paradoksaalista siinä, että maa, joka ensimmäisenä teki suvaitsevaisuuden yleiseksi arvoksi, on nyt kehittänyt poliittisen korrektiuden nimellä kulkevan uussuvaitsemattomuuden, joka vainoaa perinteisiä arvoja samalla kun se suorastaan rohkaisee kaikenlaista pidäkkeettömyyttä.

Englantilaiset, jotka ennen tunnettiin pidättyväisestä kohteliaisuudestaan, esiintyvät nyt maailmalla juopottelevina renttuina ja tappelevina huligaaneina. Samaan aikaan koko englantilaisen kulttuurin voimanlähde, Common Law on joutunut EU:n ja WTO:n kaltaisten vieraiden voimien jyräämäksi.

Tässä kirjassa ei vielä tunnettu Brexitiä, mutta on selvää, että Scruton oli sen lämmin kannattaja. Hänelle EU:n ja muiden ylikansallisten laitosten tarjoamat taloudelliset edut eivät olleet mikään korvaus siitä kulttuurisesta ja moraalisesta tuhosta, jonka ne saivat aikaan.

Mainion tyyliniekan lämpimällä tunteella kirjoittama kirja on täynnä helmiä, kiteytyksiä, joissa englanninkielen ilmaisuvoima näyttää parhaat puolensa. Työväenluokasta lähtöisin oleva Scruton oli onnistunut omaksumaan maansa kulttuurista sen sympaattisimmat puolet, joihin voi lukea myös sellaisen aristokraattisuuden, joka perustuu korkeampien arvojen kunnioitukseen eikä tyhjiin muotoihin ja titteleihin. Rauha hänen muistolleen, eläköön hänen ajattelunsa!

What do you want to do ?
New mail

22 kommenttia:

  1. Aikoinaan kun katselin telkkarista muutakin kuin vanhoja elokuvia, sieltä tuli Kahden kerroksen väkeä, joka oli aika kummallista katseltavaa meille suomalaisille. Siihen kun lisää Agatha Christien ja Hercule Poirotin antamat maailmankuvat, niin haluaisinpa todella tietää, mitä ne vielä hengissä olevat vanhemman polven englantilaiset tuumavat nykymenosta.

    Hercule Poirotin pahin ominaisuus oli hänen ulkomaalaisuutensa. Ja siitä maailmasta ei ole kauan. Jos olisin syntynyt Englannissa olisin elänyt lapsuuteni aika tiukassa luokkayhteiskunnassa. Isäni elintapa oli aika luokatonta, joten olisin varmaan selviytynyt ilman pahempia vaurioita, mutta luulenpa, että oikea ylempien kerrosten väki on joutunut kokemaan melkoisia henkisiä kommervinkkejä. Olin 70-luvun alussa ensimmäisen kerran Lontoossa ja nyt viimeksi pari vuotta sitten. Katukuva on muuttunut. Englantilaiset hallitsivat ennen maailman kansoja ja nyt maailman kansat hallitsevat Englantia. Samaahan tapahtuu kaikkialla, mutta luulisin sen ottavan kahden kerroksen väkeä eniten päähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ylemmän kerroksen väki (ylä ja ylempi keskiluokka) elää edelleen omassa kuplassaan, jonne ulkomaalainen turisti ei pääse. Alaluokka ja perinteinen työväenluokka kamppailee resursseista noiden "uusenlantilaisten" kanssa.

      Poista
  2. Kylläpä on Johnson rakastunut myyttiseen Englantiin. Sellaiseen jota ei koskaan ole ollut. Kulttuuriväkeen ei totisesti ole luottamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johnson ja myös Scruton. Totta kai se on ollut.

      Poista
    2. On se ollut ja on edelleen, jos ei konkreettisesti nähtävissä niin vähintään puheessa. Samoin kuin suomalaisessa kulttuurissa tietyt toimintatavat yms. Ollaanhan me osa sitä kulttuuria. Nykyisin tosin kun markkinointikulttuuri valtaa alaa, niin se on jotain minkä miellän ulkomaalaiseksi. Tulee mieleen turistirysä tyyppiset etelänloma kohteet joissa huudellaan perään et tule ostamaan. Vähän sellaista kaupparatsu tointa. Jotenkin koen sen luonnottomana, mutta jotain ihminen tekee henkensä pitimiksi.
      Asoistahan saa ajatella mitä tahtoo.

      Poista
    3. Henkiset asiat, kuten ideaalit ovat tietenkin todellisia kuten niiden puutekin.
      Asioiden "toteutuminen" käytännössä ei sellaisenaan kuulu tähän.
      Toki olen mielihyvällä vielä nykyäänkin nauttinut englantilaisesta kätyöksestä ja kauniista kielestä, silloin kun olen sitä tavannut. Ei se enää ihan niin yleistä ole, mutta toki yhä aikamoinen kontrasti moneen muuhun maahan.

      Poista
    4. Englannin kuin myös Ranskan kohdalla on joitain asioita mitkä saa miettimään miksi sielä menee niin kuin menee. Johann Harin kirjassa Mielen yhteydet oli maininta että britit johtaa Euroopassa ja Ranskassa joka kolmas käyttää mielenterveyslääkkeitä. Tosin Hari mainitsi että hänellekkin oli opetettu että aivoissa olisi jokin kemiallinen häiriö jonka johdosta hänestä tuntui pahalta. Oma näkemys on että ajatus aivojen kemiallisesta epätasapainosta on yhtä looginen kuin vaeltava kohtu. Suht antiikin aikainen. Brittien kohdalla yhteiskunta on monarkia ja hyvin hierarkinen mutta Ranska taas demokratia, joten yhteiskuntamalli ei selittäne syytä. Pitänyt luke Le Bonin Joukkosieulu jos auttas ymmärtämään, mutta aika ei toistaiseksi ole riittänyt.

      Poista
  3. "Englanti oli antanut maailmalle mitä ihailtavimpia ideaaleja: herrasmiehen ihanteen, todellisuudentajuisen käytännöllisyyden ja terveen järjen kunnioituksen, jota sopi verrata Ranskan vallankumouksen innoittamaan pitelemättömään radikalismiin, yksinkertaisen elämäntavan ja pidättyväisyyden ihantee"

    Olen aina ajatellut, että jos en olisi suomalainen, haluaisin olla englantilainen, blogin kuvaamalla perinteisellä tavalla.

    Englantilainen ruoka, sen parhaat lajit (esim paahtopaisti, munuais- ja muut piiraat, vaunukkkaat, joulukakut jne) eivät muuten ole lainkaan mauttomia. Vihannekset ja juurekset tosin keitetään, mutta se johtuu vain ilmastosta johtuvista vaikeuksista saada tuoreita. Tuollainen vihanneshöytökin on muuten hyvää, lihan lisukkeena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruoastakin ihan samaa mieltä. Kunnon sunday roast isosta köntistä leikattuna on gourmet-ruokaa ja oluen kanssa bangers eli purjomakkarat aivan mainioita.

      Poista
  4. Joskus kuulin jonkun juutalaisen ajattelijan käsityksen, jonka mukaan ihminen, joka lakkaa uskomasta Jumalaan, alkaa uskoa mitä vain. Pidin ajatusta jonkinlaisena vitsinä. Sitten jostain alkoi sikiytyä näitä ”mieskin menstruoi”-idiootteja yms ja tilanne muuttui aivan ennakoimattomalla tavalla.

    Enää ei yllätä kuulla, että keskimääräisen ÄO:n pitkään jatkunut kasvu on kääntynyt laskuun.

    Ja mitä onkaan tulossa, kun länsimainen kulttuuri ei jonkinlaisen traumanhoidon nimissä uskalla puolustautua edes barbarioita vastaan. Miten se ikinä selviää Kiinan Kommunistisesta Puolueesta, jonka hyökkäyksen kohteeksi joutumistaan se ei vuosiin uskaltanut tunnustaa edes itselleen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "ihminen, joka lakkaa uskomasta Jumalaan, alkaa uskoa mitä vain."

      Kuuntelen juuri radiosta Horosontti-nimista ohjelmaa, jossa joukko naisoletettuja hörhöjä kuvailee uuspakanallisia kokemuksiaan, yksikin pani kotialttarilleen muumihahmon. 

      Poista
    2. Korjaus: Horosontti pro: Horisontti (Yle radio 1)

      Poista
    3. "Horosontti" kyllä kuulostaa jotenkin raflaavalta ja sitä kai nykyään tavoitellaan.

      Poista
    4. "Ihminen jolla ei ole periaatteita uskoo mihin vain".


      Poista
  5. Scruton on kirjoittanut myös lyhyen johdauksen uuden ajan filosofian historiaan, A Short History of Modern Philosophy from Descartes to Wittgenstein, jossa pannaan luostevalla tavalla pakettiin myös ero mannermaisen järkiajattelun ja saarivaltiossa korostuneen empiristisen perinteen välillä.

    Edellistä esitellään keskittymällä kolmioon Descartes, Spinoza ja Leibniz, jälkimmäistä herrojen Locke, Berkeley ja Hume kautta. Jako ja valinta on sama jota Esa Saarinen sitten apinoi omassa filosofianhistoriassaan "...huipulta huipulle".

    Mielenkiintoisella tavalla nuo varsinaisten ajattelijoiden ajatukset sitten lopulta täydellistyvät Wittgensteinissa, jota todellakin jollain tavalla voidaan pitää yhden aikakauden päätepisteenä. Kartesiolainen järki ja pragmaattisempi brittiläisyys sulivat yhteen russellilaisessa loogisessa atomismissa, jonka keitoksesta Wittgenstein sitten nosti kaksi kypsää kalaa tai perunoita samaan pöytään.

    Oman akateemisen filosofiamme edustajat ovat olleet melkoisia raakileita näiden varsinaisten ajattelijoiden rinnalla. Kun nyt puhutaan siitä etteivät teatterikorkeakoululaiset enää halua lukea Shakespearea, se jotenkin onnistuu kertomaan myös siitä miten keinotekoista kaikki korkeampi opetuskin massamme on onnistunut olemaan.

    Wittgenstein puhui "aikojen pimeydestä". Miten sitten pitäisi nimittää tätä nykyistä menoa, kun naishallituskin tunnustaa "intersektionaalisen feminismin" oppia? Ja syyttäjäviranomainen jahtaa määrätietoisesti niitä, jotka tohtivat tavalla tai toisella ilmaista etteivät pidä kaikkia maailman kulttuureita toisilleen sopivina.

    VastaaPoista
  6. Wittgensteinin toi meile G H von Wright, joka täällä jäi lajinsa viimeiseksi. Mary Quantin kopioi marimekko, joka täällä esitti lajinsa ensimmäistä. Brittihuumorin toi tv-draamana Neil Hardwick, jonka aikoihin täällä jämähdettiin ikuisuudeksi.

    Muuan brittiläisyyden kansainvälinen lähettiläs oli Dennis Potter, joka siellä teki todella ihailtavan elämäntyön tv-draaman uudistajana. Hän oli eräänlainen Shakespearen inkarnaatio, joka sitten rehabilisoitui vielä Baz Luhrmanin elokuvaversiossa.

    Aika usein meikäläistä yhteiskunta- ja kulttuurielämää seuraavalla täällä saa olla se tunne, että olemme todella syvästi typerää ja itsekeskeistä kansaa. Teatterikorkeakoulun tragikomediaakin näytellään siis ihan kansallisella näyttämöllä -- asenteet eli opit ovat jäälleen kerran maailmalta apinoituja.

    Historia on murskaava näyttämö. Neljäsataa vuotta sitten britti kirjoitti draamaa, jota meillä vieläkin on vaikea ymmärtää. Esirippu ei ole toistaiseksi auennut. Euroopassa sen käyttöönotto tapahtui kuin humaus, muutamassa vuosikymmenessä 1600 luvun alkupuolella. Meillä elettiin syrjäisimmillä saloilla savupirteissä vielä viime vuosisadan alussa. Ehkä se häkä ei vieläkään ole aivoistamme kirkastunut.

    VastaaPoista
  7. Kun ei me olla brittejä, eikä meistä tule. Ei tullut venäläisiä, eikä ruotsalaisia heidänkään hallinnon alla.
    Siinähän että lainaa/apinoi toisesta kulttuurista jotain minkä kokee toimivaksi omassa kulttuurissaan niin siinä ole mitään pahaa. Ihan luonnollista toimintaa.
    Kyllä ne nuoret tarvitsee niitä vanhempia opettajia nyt ehkä enemmän kuin koskaan ymmärtämään ei pelkästään sitä toista kulttuuria, vaan myös omaansa, mutta kyse on osin siitä miten asiat esitetään/sanotaan.
    Itsellä sattui hassu ajatuskierto tuosta globalisaatiosta. Innostuin ystävän kautta numero maalauksesta. Ja vastaan tuli tilatessa kuva Shakespearen Opheliasta hukutettuna. Itsestä oli vain kiehtovaa kuinka vuosien takaa brittiläisen näytelmästä, kiinalainen painaa kuvan kankaalle ja se kuskataan tänne Suomeen tytölle. Päädyin sitten toisiin kuviin mutta se ajatusketju historiasta ja ihmisistä oli vain kiehtova.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, kukas tässä britiksi nyt aikoo? Tai peräti englantilaiseksi? Apinointi kyllä on vaistonvaraista toimintaa ja kohdistuu sinne, mitä ihaillaan. Ei tarvitse kauan etsiä sitä kohdetta.

      Poista
    2. Ei kai sitä aijo, mut "ihanteet" ne jostain tulee. Markkinointikulttuurissa sitä ei oikein havaitse välttämättä toisten vaikuttimia. (Ja se osin liittyy muotiinkin. Sykli vain tuntuu jokseenkin kiihtyvän.) Plus naisille ja miehille on eri markkinat, kuin myös lapsille. (Joskus tuli lyhyt dokumentti katsottua lasten muodin kehitystä. Miksi pojilla on sinistä ja tytöillä pinkkiä. Alkujaan tilanne oli itseasiassa toisin päin ja ennen sitä kaikki puettiin valkoisiin. Itse tykännyt hyvin paljon Kaari Utrion Bella Donnasta. Samoin Franz Endresin Ikuinen nainen oli mielenkiintoinen, sen mitä kerennyt selata sitä). Ja lapsi/nuori vielä vähemmän, idea/aatteet valtaa päätä, kun pitäisi osata edelleen kuunnella tai keskustella. Kai se osin vahvasti tulee median kautta, mutta osin sitä kanssa ruokkii kotimaisetkin toimijat. Monesti huomannut että vanha kansa tiesi paremmin.
      Enempi huomaa välillä raapivan päätään että miksi sitä ajattelee niin kuin ajattelee. Mutta se liittyy enempi identiteettiin. Mikä taas ollu poliitisena muotona Amerikassa muotia. Mutta siinäkin on jootain tekijöitä mitkä on osin uutta. Kuten käsittääkseni se valkoinen identiteetti. Aijemmin puhuivat itsestään venäläisinä, irlantilaisina, ranskalaisina jne. Jokseenkin medialla vaikutetaan tunteisiin luodaan mielikuvia millä ole niin tekemistä realismin kanssa.
      Tuli luettua eilen Bela Hamvasin viinin filosofia. Kauniisti kehui viinikansat kun viinakansat on barbaareja. (Tässä tosin päädyin lopputulemaan että meidän maantieteellinen sijainti on määrittänyt mitä tuotettu, kun taas alkoholipolitiikka ja uskonto sen mitä siitä ajateltu.)
      Jokseenkin sanoilla monesti kertoo suhtautumisestaan asioihin. Itselle jäi kirjoittajasta kuva osin viinistä ja naisista juopuneesta miehestä. Tiedä sitten miten on ollut asianlaita silloin eläessään. Tosin en lähtisi sen perusteella tekemään unkarilaisista eteenkään nykyisistä stereotypiaa kaikkien olevan samanlaisia.

      Poista
  8. ''Ei me olla brittejä, eikä meistä tule.'' Emme tietenkään ole eikä meistä tule, mutta kulttuurissamme on toisaalta samoja elementtejä. Suomessa esimerkiksi noudatetaan englantilaista etikettiä - ainakin sivistyneessä luokassa. Minkä lisäksi suomalaisia ja englantilaisia yhdissää sisukkuus eli sisu.

    VastaaPoista
  9. Samat käytössäännöt on käsittäkseni olleet Eurooppalaisessa sivistyneistössä käytössä muuallakin. Ne säännöt tosin ei ole koskeneet sitten teoriassa muita väestökerroksia, plus ne on tulleet aikana jolloin kirkonvaikute on ollut omiaan. Ei se kyllä teoriassa ole poistunut muuttanut vain muotoaan. Tosin joissain käännöksissä olen jäänyt miettimään muun maalaisten suhdetta suomalaisiin. Ne jotka käyneet Suomessa kirjoittaneet monesti kauniisti, kun taas toisilla olleet vain mielikuvat. Paras oli vitsi kun joku kotimamma olikohan Hollanista tuumas suomalaisesta et hänhän näyttää ihan ihmiseltä. Sitä jakso nauraa pitkään.

    VastaaPoista
  10. "Esittele vieraat ihmiset toisilleen. Esittele nuorempi vanhemmalle, mies naiselle." (Sotilaan käsikirja 2020 s. 33. Kaikille varusmiehille ja naisten vapaaehtoista palvelusta suorittaville alokasaikana jaettava opas.)
    "Lähitaistelun tavoitteena on vihollisen tuhoaminen mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti keinolla millä hyvänsä." Mts. 143.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.