lauantai 12. maaliskuuta 2022

Pitäisikö Venäjän ja Ukrainan yhdistyä?

 

Venäläisten ja ukrainalaisten käsitykset toisistaan

 

On kiinnostavaa katsoa, miten tässä viimeisten kymmenen -viidentoista vuoden mittaan on tullut kirjoitettua Venäjän ja Ukrainan suhteista. Tässä nyt vaikka blogi vuodelta 2018. Nyt, sodan aikana tehdyt vastaavat tutkimukset olisivat kiinnostava vertailukohde, mutta täytynee vielä vähän odotella, ennen kuin niitä taas tulee.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Ukraina on eri maata

 

Ukraina on eri maata

 

Kun Venäjän ja Ukrainan keskinäiset kahinat alkoivat, kiirehti meillä moni oitis julistamaan, että mekin täällä Suomessa olemme nyt välittömässä vaarassa ja itse asiassahan moraalinen velvollisuutemme on myös nyt olla ukrainalaisia eli aina sen puolella, jota perivihollinen kulloinkin sortaa.

Asioista jotakin ymmärtävät yrittivät kertoa, ettei Suomi ole Ukraina, mikä ei merkitse sitä, että se jollakin tavalla olisi parempi tai pahempi, vaan sitä, että sen suhde Venäjään nyt vain sattuu olemaan aivan erilainen.

Itse olen joskus verrannut Venäjän ja Ukrainan suhteita siamilaisten kaksosten suhteeseen: ne voi erottaa toisistaan vain leikkaus, joka saattaa onnistua tai olla onnistumatta ja on joka tapauksessa vaarallinen. Ei kansojen erottamiseen  riittänyt yksi allekirjoitus valkovenäläisessä metsässä vuonna 1991, vaikka se valtiot erottikin.

Levada-keskus, jota ei voi epäillä Venäjän hallituksen äänitorvena toimimisesta, on tutkinut säännöllisesti myös ukrainalaisten ja venäläisten mielipiteitä toisistaan, siis kansojen tasolla, pätevin sosiologisin menetelmin.

Kun ukrainalaisilta ja venäläisistä kysyttiin keväällä vuonna 2014, millaisia maiden välisten suhteiden pitäisi olla, kannatti 19 prosenttia venäläisistä ja 15 prosenttia ukrainalaisista, että niiden pitäisi olla kuten normaalit kahden itsenäisen maan suhteen ovat, rajat ja kansalaisuudet säilyttäen.

Samaan aikaan 55 prosenttia venäläisistä ja 68 prosenttia ukrainalaisista kannatti avoimia rajoja veljeskansojen välillä ja 16 prosenttia venäläisistä ja 12 prosenttia ukrainalaisista halusi maiden liittyvän yhteen.

Kun valtioiden välillä nyt on vihhoo pittee jurnutettu (sav. kahinoitu ja julmisteltu) muutaman vuoden ajan, voidaan todeta, että tämän vuoden syyskuussa normaaleja itsenäisten valtioiden välisiä suhteita maiden välille kannattaa venäläisistä 32 proenttia ja ukrainalaisista 39 prosenttia. Avoimia rajoja haluaisi nyt 45 prosenttia venäläisistä ja 50 prosenttia ukrainalaisista ja valtioiden yhdistymistä 16 prosenttia venäläisistä  ja 4 prosenttia ukrainalaisista.

Voidaan todeta, että Maidan nezaležnostin ja muut väkivaltaisuudet muuttivat nopeasti asenteita molemmin puolin normaalia itsenäisten valtioiden erillisyyttä suosivaan suuntaan.  Jo vuoden 2015 toukokuussa tällä kannalla oli ukrainalaisista 45% ja venäläisistä 25%.

Kuten arvata saattaa, kahinointi on siis erottanut veljeskansoja toisistaan. Kuitenkin ne, jotka kiirehtivät rinnastamaan Ukrainan ja Venäjän suhteet vaikkapa Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin vuonna 1939, tekevät tietysti absurdin rinnastuksen.

Kuinka moni suomalainen olisikaan syksyllä 1939 kannattanut rajamuodollisuuksien poistamista Suomen ja Neuvostoliiton väliltä? Entä miten moni olisi halunnut valtioiden liittyvän yhteen?

Ehkäpä meidän kannattaisi ottaa vakavasti se tosiasia, että venäläiset ja ukrainalaiset todellakin tuntevat aika pitkälle kuuluvansa yhteen, vaikka maan ovatkin juridisesti itsenäisiä. Suomi ja Venäjä eivät sen sijaan ole koskaan tunteneet kuuluvansa samaan seurakuntaan.

Muuten, myös venäläisten mielipiteet ukrainalaisten ominaisuuksista ja ukrainalaisten mielipiteet venäläisten ominaisuuksista ovat suhteellisen myönteisiä huolimatta siitä, että erityisesti Länsi-Ukrainaan kai sijoittuva venäläisvastaisuus on Ukrainassa saanut aika huikeitakin muotoja, joissa rasismi on huipussaan,

Mikäli joku kaipaa tästä esimerkkejä, kehotan googlaamaan sanat кацап ja хохол ja katselemaan kuvasatoa. Molemmin puolin siis on riittänyt myös näitä ksenofobeja, jotka eivät vanhaa sukulaista rakasta eivätkä usein edes tunnusta.

Mutta olihan vihollisuus aikoinaan myös Ruotsin ja Tanskan välillä pahimmillaan veristä perivihollisuutta, johon liittyivät muistot miehityksistä ja anneksioista, pakkoruotsalaistamisesta, sissiliikkeestä ja vapaussodasta. Tämä vihanpidon korkea aste oli mahdollinen huolimatta läheisestä kieli- ja etnisestä sukulaisuudesta ja yhteisestä uskonnosta

Nyt, valtiollisen vihollisuuden tultua jo perusolettamukseksi Venäjän ja Ukrainan välillä, voidaan todeta, että molemmat osapuolet pitävät itseään paljon mukavampana porukkana kuin vastapuolen edustajia, vaikka vastakkainasettelu tapahtuukin valtioiden eikä yksittäisten ihmisten välillä.

Niinpä venäläisistä arvelee olevansa rauhaarakastavia 54 prosenttia, kun ukrainalaisista heidän mielestään sellaisia on vain 14 prosenttia. Ukrainalaisista taas 33 prosenttia pitää omaa kansaansa rauhaarakastavana ja uskoo venäläisistä vain 10 prosenttia olevan tällaisia.

Vieraanvaraisia venäläisistä on omasta mielestään 65% ja ukrainalaisista heidän arvelunsa mukaan 26%. Ukrainalaisten mielestä tämä määre sopii heihin itseensä 48% mielestä ja venäläisiin vain 21% .

Ja niin edelleen. Peilikuvamaiset käsitykset omista ja vieraista ovat siis tällä hetkellä varsin selviä venäläisten ja ukrainalaisten suhteissa, vaikka erityistä vihamielisyyttä ei voi havaita. Tästä Levadan tutkimuksesta ei myöskään käy ilmi, miten näkemykset ovat kehittyneet.

Vaikka kansojen luonteenominaisuudet kai melkoiselta osin kuuluvat hitaasti muuttuviin ns. pitkän keston ilmiöihin, on luultavaa, että valtioiden välinen vastakkainasettelu on vaikuttanut niihin lyhyelläkin aikavälillä. Kyseessähän ovat kuvitelmat naapurista, eivät tosiasiatiedot.

Totean sivumennen, että ajatus kansanluonteesta on toki vaikeasti todennettavissa ja operationalisoitavissa, mutta koko asian kieltäminen olisi pelkkää tyhjänpäiväistä pyrrhonismia. Vajavaisiahan tietomme ja käsityksemme ovat, mutta ei asia sillä häviä.

Paljon on pohdiskeltu sitä, millaisia juonia Kreml on hautonut Ukrainaan nähden ja mikä funktio sen milläkin poliittisella askeleella on noissa oletettavasti suurissa suunnitelmissa.

Yksi asia on ainakin selvä. Koheltamalla Krimin ja Itä-Ukrainan kysymyksissä Moskova on pahoin pilannut mahdollisuutensa saada Ukraina rauhanomaisesti ja omasta tahdostaan läheiseen yhteistyöhön kanssaan. Sen imago on kansan keskuudessa pilalla.

Helmikuussa vuonna 2008 vain 8 prosenttia halusi oman maansa ja Venäjän välisten suhteiden olevan normaalit, kahden itsenäisen maan väliset suhteet, kun taas peräti 68% halusi avoimia rajoja ja 23% suorastaan maiden liittämistä yhteen.

Tuollaista suurta enemmistöä ei maiden lähenemiselle enää taida olla edes kuviteltavissa, vaikka yli puolet ukrainalaisista yhä kannattaakin vähintään avoimia rajoja naapurin kanssa.

Lienee kuitenkin luultavaa, että ajan myötä tämä tilanne vain pahenee Putinin aikoinaan ensimmäiseksi prioriteetikseen ilmoittaman Euraasian liiton kannalta.

Toki väkivalloinkin on tässä maailmassa mahdollista saada yhtä ja toista aikaan, mutta sellaisilla rakennelmilla on monia ongelmia. Vain hullu haluaisi hallita pistinten päällä istuen.

Mutta eihän tämä sitä tarkoita, ettei maailmasta hulluja löytyisi. Luoja paratkoon. Ja kun hölmöt vielä otetaan lukuun, on koossa jo valtava voima.

 

9 kommenttia:

  1. Venäjällä on myös paljon sellaisia joiden mielestä Ukraina osana valtakuntaa voisi olla ongelma, suorastaan kasvain. Erityisesti maan läntistä osaa pidetään "toivottomana tapauksena". Tätä perustellaan sen siteillä Habsburgien valtakuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ovat niitä järkeviä. Riittää niitäkin varmasti monta miljoonaa.

      Poista
  2. Yksi suurimmista ellei suurin houkutin ukrainalaisille liittyä Venäjään on ollut Venäjän suurempi vauraus ja elintaso. Tästä kenties voidaankin päätellä myös lännen pakotteiden tarkoitusperiä.

    Ukrainalaisilla on edessä kova tie, jos haluavat katkaista kaikki siteensä Venäjään. Samoin tulee olemaan USA:lla ja EU:lla, jotka siinä tapauksessa saavat kantaa hiilikenttänsä ja kaasuputkensa menettänyttä maata kainaloista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiiltä ja kaasua löytyisi myös vaikkapa suomenkin maaperästä, mutta sen käytöönoton näköjään estää aina täysin aivottomat maan päättäjät jotka ei tajua että Suomi selviäsi erittäin hyvin ilman muihin nojaamista.

      Poista
  3. Länsi-Ukraina se varsinaisesti on sitä "eri maata". Jopa suurmoskoviitti Vladimir Vladimirovitsh kuuluu olevan sitä mieltä, että Lemberg/L'vov/L'viv/Lwów on oikeastaan puolalainen kaupunki. Niin kuin onkin.

    Ceterum autem censeo Muscovia delenda est.

    Mika Keränen

    VastaaPoista
  4. Eikös ne puolalaiset melko tarkkaan ajettu Länsi-Ukrainasta pois sodan jälkeen?

    VastaaPoista
  5. Kieltämättä vanhan blogin kolme viimeistä kappaletta on enemmän kuin profeetallisia, taitaa olla niin, että Putin on tehnyt ukrainalaisten ja venäläisten veljellisestä yhteiselosta mahdottoman sukupolvien ajaksi - aivan sodan lopputuloksesta riippumatta.

    Ajatukseen länsi- Ukrainan jäämisestä miehittämätön en usko: vaikka kynnenleveyskin Ukrainasta jää miehittämätön, siitä tulee vastarinnan keskus, jota ei voida sallia kun näin pitkälle on menty.

    VastaaPoista
  6. Olen noin 8 vuotta lukenut näkemyksiä jossa melkoinen osa eri vaikuttajia Silovikeista suorastaan karttaa Ukrainaa kokonaisuudessaan ja näkee vain ehkä itäisissä provinssessa kumppaneita. Heidän näkemys: Venäjä katsoo pohjoiseen (energia ja raaka-aineet), etelään (vilja + sotilas kumppanuudet) ja itään (Kiina + silkkitie). Lännelle( ml läntinen Ukraina) käännetään selkä. Jyrkkä muutos. Ns länsimieliset kuihdutetaan Venäjällä. Tämä olisi valtava muutos. Tai ei sittenkään. Vain eräs uusi (vanha?) vaihe.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.