Vaikea tapaus

 

Sairaskertomus

 

Alfred de Musset, Vuosisadan lapsen tunnustus.  Otava 1915, suomentanut V.A. Koskenniemi, 337 s.

 

Napoleonin sotien jälkeen valtasi Euroopan romantiikan aalto, jolle jo edellisen vuosisadan rationaalisuuden rinnalla kulkenut sentimentaalisuuden juonne oli valmistellut tietä.

Pettymys kaikkivoipaan järkeen toi mukanaan masennusta. Valistuksen jälkeen ei paluuta ollut enää vanhaan, naiiviin uskonnollisuuteen, joka olisi tuonut ratkaisun ihmisen eksistentiaaliseen ongelmaan, eikä liioin järjen ideoiden toteuttaminen tarjonnut enää kaiken koetun jälkeen mielekästä työkenttää.

Masennuksesta ja toivottomasta elämään kyllästymisestä, ranskaksi ennui käytettiin yleisesti myös nimitystä maladie du siècle tai mal du siècle -aikakauden sairaus. Ainakin maailmasta vieraantuneet runoilijat saattoivat katsoa koko maailman olevan kriisissä, kuten he itsekin.

Alfred de Musset (1810-1857) oli aikansa merkittäviä hahmoja ja hänen rakkaustarinansa merkittävän sinisukan, George Sandin kanssa on kuvattu tässä käsillä olevassa omaelämäkerrallisessa romaanissa. Rouva Sand puolestaan kirjoitti asiasta oman versionsa.

Kirjan aluksi Musset liittää oman tarinansa aikakauteen: Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt vuodet 1793 (kuninkaan mestaus) ja 1814 (Napoleonin kukistuminen), kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha, mikä on kerran ollut, on mennyt, eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä on onnettomuutemme syy.

Tämä aikakausi ei kirjoittajan mielestä usko enää mihinkään eikä tavoittele mitään. Yksi hylätty asia on rakkaus. Kirjoittaja itse joka tapauksessa tavoittelee vimmaisesti Suurta Rakkautta. Koko viittaus vuosisadan ominaisuuksiin näyttää itse asiassa olevan vain koko ihmiskunnan asettamista oman suuren draaman statistiksi.

Aikakauden lapsen patologinen psykologia tulee Tunnustuksen sivuilta esille sakeana ja suorastaan kouriintuntuvana. Rakkaus on parikymppiselle sankarille koko elämä tai itse asiassa nimenomaan enemmänkin, asia, jonka takia sietää kuolla, mikäli se jostakin syystä jää epätäydelliseksi.

Kaikki alkaa intohimoisesta suhteesta, jossa liikutaan lihallisen rakkauden piirissä eikä pelkästään tuolle ajalle tyypillisten huokailujen ja salaisten merkkien tasolla. Lyhyesti sanoen kirjoittaja huomaa kavalan naisen liehittelevän samaan aikaan toistakin nuorta miestä. Itse asiassa niitä on hänellä samaan aikaan kolme.

Asiaankuuluvan kaksintaistelun jälkeen sankari riistäytyy irti petollisesta rakastajattarestaan ja aloittaa hurjastelut maksullisten naisten kera, mihin häntä johdattaa kyynisen elostelun ekspertti ja teoreetikko, eräs hänen ystävänsä.

Mutta pelkkä lihan himon tyydyttäminen ei riitä romanttiselle sankarille, joka sitten rakastuu vanhaan, jo kolmikymppiseen leskeen, jonka henkilöimä kristillisen rakkauden, agapen kauneus lumoaa hänet.

Ennen pitkää kuitenkin valtaa maallinen rakkaus, eros sekä nuorukaisen, että naisen ja alkaa taas intohimoinen suhde, joka päättyy, kuinkas muuten, naisen takia.

Ongelmana on, ettei sankari tunne naisen kuuluvan hänelle kokonaan ja ilman pienintäkään varausta. Näin oli aluksi, mutta jo puolen vuoden kuluttua asiat ovat toisin. Yleensähän rakastumisen lasketaan kestävän kolmisen vuotta.

Ei tarvitse olla psykiatri ymmärtääkseen, että koko romaani on itse asiassa sairaskertomusta, joka kuvaa narsistista persoonallisuutta. Narsismi ilmenee sairaalloisena mustasukkaisuutena, johon ei ole mitään asiallista syytä.

Pahimmillaan sankari haluaa tappaa rakastettunsa ja itsensäkin ja pitää jo tikaria naisen sydämen kohdalla, kunnes tulee järkiinsä, mikäli niin voi sanoa. Varsinaista järkiintymistä kirjassa ei tapahdu, mutta osapuolet sentään eroavat hengissä ja kai myös ilman pahoinpitelyjä. Niistä ei ainakaan ole puhetta.

Näitä tarinoitahan me tunnemme, luoja paratkoon, myös nykyajalta. Noita elämää suuremman rakkauden etsijöitä ja sairaalloisen mustasukkaisuuden valtaamia tyyppejä vilahtelee ehtimiseen sanomalehtien rikossivuilla.

Kyseessä ei siis ole sinänsä vain tietyn aikakauden ilmiö, sen sijaan tuo aikakausi näyttää erityisesti arvostaneen sitä mielettömyyttä, joka tuollaiseen suhteeseen liittyy.

Psykiatriselta kannalta kyseessä on kahden hulluus -folie à deux. Siinä kaksi ihmistä jakaa saman mielipuolisuuden ja irtautuu normaalin elämän arvoista ja kaavoista.

On kiinnostava kysymys, missä määrin tämä patologinen tila on sukua ns. kunniaväkivallalle. Selvää ainakin lienee, että tietyt sosiaaliset traditiot ovat omiaan vahvistamaan käytöstä, joka normaaleista ihmisistä on käsittämätöntä ja aivan irrationaalista kaikkien normaaliin, poroporvarilliseen onnellisuuteen liittyvien arvojen kannalta.

Kullakin aikakaudella on omat norminsa ja ihanteensa. Musset’n aikakautta kiehtoivat täydellisen ja kaikkinielevän rakkauden tarinat, joihin aina hyvin läheisesti liittyi myös kuoleman varjo. Kaksoisitsemurhat taisivat kyllä tulla muotiin vasta huomattavasti myöhemmin.

Bertrand Russell on Länsimaisen filosofian historiassaan ottanut erääksi käsittelemistään ”ajattelijoista” lordi Byronin, mikä ei ole hullumpi idea sekään. Byron ei tietenkään ollut ajattelija, vaan sen sijaan suurten tunteiden mies ja lienee edustanut hyvin aikakautensa älymystön maailmaa, tuota Musset’n, Leopardin ja Lamartinen ilmapiiriä.

Nykyään Musset’n loputonta sentimentaalista jahnausta on aika tuskallista lukea. Aikamme naisten keskimääräinen tyyppi näyttää naisille suunnattujen journalististen tuotteiden mukaan olevan etupäässä kiinnostunut erilaisten seksilelujen aikaansaamasta orgasmista.

Pelkkä sana rakkaus herättää nykyään lähes poikkeuksetta enemmän tai vähemmän ironisia reaktioita. Aksioomana näyttää joka tapauksessa olevan, että se on aina hyvää ja kannatettavaa ja että kaikki seksuaalinen tyydytys on aina juuri sitä ja ainakin periaatteessa aina yhtä ihanaa. Poikkeuksena ovat raiskaukset, mutta niihinhän ei kuulemma edes liity mitään seksuaalista.

Aikakausien erot ovat suuria sekä yleisen tunnelman että rakkauden tapaisten sosiaalisten instituutioiden suhteen. Musset asettaa naisen maailmansa keskipisteeksi ja mainitsee jopa välillä, että naisilla on miehistä yliote.

Juuri heidän ”petollisuutensa” näyttää hänen kohdallaan olevan paljon merkittävämpi asia kuin se aikakauden hengen muuttuminen, jonka suuret henkiset ja poliittiset muutokset saivat aikaan.

 Loppujen lopuksi tämä vuosisadan lapsi on ennen muuta miespuolinen lapsi, jonka persoonallisuus on jäänyt kehityksessään keskeneräiseksi.

Mitäpä sanoikaan Goethe:

Was ihr den Geist der Zeiten heisst,

im Grunde ist der Herren eigner Geist.