Kun runous oli politiikkaa

 

Runebergin päivänä

 

Runebergin patsas, joka pantiin paikalleen vuonna 1885, oli ensimmäinen suurmiehen patsas Helsingissä ja ylipäätään ensimmäisiä vastaavia monumentteja maassamme.

 Aleksanteri II:n patsaalla, joka pystytettiin vuosikymmen myöhemmin, oli vielä keskeisempi paikka, mutta toinen funktio: se oli itse asiassa jo mielenosoitus Suomen perustuslaillisten oikeuksien puolesta ja verrattavissa myöhempään Leninin kumarteluun: se, mikä on kaikkeinkorkeimmalta taholta annettu, on ja olkoon pyhää. Lähivuosina sen juurelle saatiinkin laskea seppeleitä ehtimiseen.

Runeberg sen sijaan oli jotakin omaa. Kuten muuan Moskovskije Vedomostin, tuon pahoin Suomihaisen lehden kirjoittaja sanoi, se on Suomen suuriman -ja ainoankin runoilijan patsas, jota tavattomasti palvotaan.

Eihän Runeberg ainoa ollut ja hänellä oli vielä se ongelma tai etu, että hän oli ruotsinkielinen. Niinpä hänestä saattoi tulla kaksikielisen Suomen kansallisrunoilija, kuten tulikin. Venäjän suuntaan Runebergin runoudella, etenkin vänrikeillä, oli 1800-luvun loputa lähtien hyvin ärsyttävä vaikutus, vaikka runoilija itse oli hyvissä suhteissa emämaahan ja yritti sielläkin läpimurtoa, joskin turhaan.

Runebergin merkitys kansallisena symbolina oli lähes uskomattoman suuri. Kun sortokausi alkoi, löydettiin vänrikeistä se myytti, joka ylläpiti uskoa kansakunnan tulevaisuuteen. Suomalaisuus molemmilla kielillä merkitsi kykyä ja sankarillisuutta ja sille kuului tulevaisuus!

Tässä pieni tutkielma mestarin vastaanotosta Suomessa ja Venäjällä:

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Venäläisten Runeberg

 

J.L. Runeberg venäläisin silmin

 

Sodan aikana kerrottiin kaskua, että venäläiset olivat pommittaneet Porvoota siksi, että siellä kuului asuvan suuri fasistinen kansankiihottaja Runeberg.

Kuten monet muutkin hyvät kaskut, myöskään tämä ei pidä paikkaansa, mutta on silti hyvin keksitty.  Runebergista todella tuli Suomen autonomiakauden lopulla Suomen ”vääränlaisen”, eli siis venäläisvastaisen tai ainakin venäläisyydestä erottautuvan isänmaallisuuden keskeinen symboli. M.M. Borodkin, kenraali, historioitsija ja muuan keskeisistä Suomi-syöjien ideologeista kiteytti vuonna 1909 asian paljon puhuvasti: ”Vänrikki Stoolin tarinoista on tullut Suomen taiteen keskipiste. Vuosien 1808-09 sodasta on tullut suomalaisen kansallisuuden ja suomalaisen patriotismin keskeinen lähde. Se herätti suomalaisessa kansassa tietoisuuden omasta erikoislaadustaan ja merkityksestään. Suomalaisten Venäjää ja venäläisyyttä kohtaan kohdistamien tunteiden juuret lähtevät Runebergin runouden luomalta pohjalta. Koko niin sanottua ”Suomen kysymystä” ei voi lainkaan käsittää ilman ”Vänrikki Stoolin tarinoita”. [1]

”Vänrikkien” joutuminen venäläisten silmätikuksi on tavallaan aika outoa siksi, että kokoelman ensimmäinen osa saatiin painettua ikimuistoisena vuonna 1848 nimenomaan venäläistä veljellistä apua ja Pietarin tietä käyttäen, kuten tutkimus on osoittanut. Aleksanterin yliopiston Venäjän kielen ja historian professori Jakov Grot, jota Valentin Kiparsky nimittää venäläiseksi fennofiiliksi oli tässä korvaamattomana apuna. Grot ihastui Kulnev-runoon, käänsi sen heti venäjäksi ja toimitti Pietariin. Loppujen lopuksi kirja, jota Suomen sensuuri jo oli kavahtanut, sai synninpäästön itse pääkaupungissa. Vänrikkien voittokulku alkoi näin venäläisellä siunauksella.[2]

Ansiokkaissa tutkimuksissaan professori Klinge on osoittanut, että vänrikkien ensimmäinen runo, Maamme-laulu oli sekin alun perin Nikolai I:n virkavaltaiselle Venäjälle mitä otollisin tuote.  Itse asiassa luonnontunnelmiin keskittyvä suomalainen isänmaallisuus oli poliittisesti kovin harmitonta ja sen korkea veisu ”Maamme” oli kaikessa epäpoliittisuudessaan suorastaan eräänlainen ”antimarseljeesi”. Sen ensiesityksessä järjestetyt Floran päivän juomingit Kumtähden kentällä olivat mitä ovelin tapa purkaa ylioppilaiden ajan hengen kiihottamaa intomieltä vaarattomalla tavalla. Vänrikkien poliittisessa korrektiudessa ei siis ainakaan alun alkaen pitänyt olla paljoakaan toivomisen varaa. Vänrikit voidaan muutoinkin ymmärtää ajan hengessä tyypilliseksi kunniaa ja hyveitä ylistäväksi runoudeksi, jolla on vastineensa ja ehkä esikuvansa myös Venäjällä: Žukovski ja Lermontov ovat Klingen mielestä tällaisia.[3]

Mutta se, mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle. Venäjän kielen, historian ja statistiikan professori, myöhempi akateemikko Jakov Grot oli venäläinen patriootti, joka hyväksyi myös muiden kansallisuuksien oman patriotismin. Grotin Helsingin periodi 1840-1852 oli alkuvaiheessaan suomalais-venäläisten suhteiden kuherruskuukautta, joka kuitenkin jo loppuvaiheessa alkoi saada koiruhon makua. Vuonna 1840 pidetyissä Aleksanterin yliopiston promootiojuhlissa ystävyys oli ylimmillään ja ajatus suomenkielen edistämisestä yliopistossa ja koko maassa rinnan venäjän kanssa innoitti ainakin muutamia entusiasteja, jotka arvelivat ruotsinkielen tulevan täten syrjäytetyksi. Käytännössä suomalaisten karsaus Venäjää ja sen kieltä kohtaan osoittautui kuitenkin mahdottomaksi voittaa eikä tässä liene eri kieliryhmillä ollut eroa. Kaikkihan sitä paitsi käyttivät ruotsia akateemisissa piireissä. Kun oppilaidensa penseyteen tuskastunut Grot vaihtoi opetuksessaan porkkanat keppiin, alkoi ylioppilailta tulla palautetta samalla mitalla. Kivenmurikat ja ruutipaukut korostivat nuorekkaan protestin painokkuutta ja Grot pakkasi laukkunsa.[4] Hänen kollegansa Stepan Baranovski, monipuolinen keksijänero ja yhteiskunnallinen aktivisti oli puolestaan omaksunut opetuksessaan lepsumman linjan ja kannatti venäjän vapaaehtoisuutta. Helpoimmaksi ratkaisuksi jäi pitää vaatimustaso matalana. Ja tapahtui niin, ettei Suomessa sitten ennen Bobrikovin aikaa juuri opiskeltu venäjää yliopistossa eikä paljon muuallakaan eikä sitä myöskään opittu muutoin kuin työn sivutuotteena, mikäli se sattui olemaan Pietarissa.[5] Kielitaistelun rintamien muodostuttua Venäjän tuki toki kelpasi suomalaiselle puolueelle, mutta tämäkään ei millään muotoa edesauttanut valtakunnallisen, venäläisen isänmaallisuuden kehittymistä, toisin kuin emämaassa toivottiin. Hallitsijaa kohtaan oltiin toki moitteettoman lojaaleja, mutta tämä ei tarkoittanut kansojen lähentymistä. Se ”Kiinan muuri”, joka erotti Suomea Venäjästä, ei ollut pelkkä kieliraja. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin syvä kulttuuriraja juuri siinä mielessä, kuin Samuel Huntington on sen myöhemmin hahmotellut.[6] Kielen ohella ihmisiä erottivat uskonto ja politiikka sekä historialliset kokemukset. Nämä jälkimmäiset kodifioitiin enemmän tai vähemmän myytinomaiseksi suomalaisen identiteetin perustaksi Runebergin ja Topeliuksen toimesta. Suomen ja Venäjän kulttuurirajan ylittäminen onnistui lähinnä vain sille lopultakin varsin vähälukuiselle joukolle aatelisnuorukaisia, jotka lähtivät Venäjälle luomaan upseerinuraa. Heidän ”juuretonta” kosmopoliittisuuttaan paheksuttiin yleisesti. Suomen mahdollinen hukkuminen Venäjän ”kansainmereen” häämötti molempien kotimaisten kieliryhmien piirissä suurena potentiaalisena uhkana, jota liian hyvä kielitaito oli omiaan edistämään.

On ilmeistä, että suomalaisten venäjän taito todella oli autonomian aikana vielä huonompi kuin se on nykyään. Silloin sen oppimista myös kammoksuttiin paanisesti ja sitten kun siitä Bobrikovin aikana tehtiin pakollista, tuli kunnia-asiaksi olla sitä oppimatta.

Vastoin Grotin odotuksia, suomalaiset molemmista kieliryhmistä osoittautuivat huonoiksi venäläisiksi. Venäjän kielen stipendiaattien satavuotinen tarina, jota Kari Ketola on tutkinut, puhuu selvää kieltään. Odotetun veljestymisen sijaan ilmeni venäläisten suosimalla suomenkieliselläkin puolella suoranaista russofobiaa, esimerkiksi August Ahlquistin teatraalisessa kirouksessa ”ministerivaltiosihteerikokelaille”, jotka ottivat vastaan Venäjän rahaa oppiakseen sen kieltä.[7] Jakov Grot, joka itse oli saksalaista sukujuurta, oli kummastellut suomalaisten omituista tapaa syrjiä ihmisiä sillä ainoalla perusteella, että nämä kuuluivat toiseen kansakuntaan ja puhuivat toista kieltä. Venäläisille moinen ei ollut tyypillistä, hän arveli, ehkäpä ei saksalaisillekaan, mutta molemmat olivat suuria kansoja.

Venäläisestä näkökulmasta katsoen suomalaisten asenteissa näytti tyhmänylpeys yhdistyvän kiittämättömyyteen. Venäläiset isänmaanystävät kehuivat näihin aikoihin itseään juuri suvaitsevuudellaan kansallisissa asioissa. Erityisen kuuluisaksi tuli Dostojevskin ajatus siitä, että venäläiset eivät itse asiassa olleet kansakunta, vaan ihmiskunta ja venäläinen ihminen ”kaikki-ihminen” (vsetšelovek).[8] Suomalaisten, tai pikemmin venäläisestä näkökulmasta ”ruotsalaisten”, sillä asia koski ennen kaikkea ruotsinkielistä herrasväkeä, pöyhkeys venäläisiä kohtaan alkoi jo 1860-luvulla herättää kiukkua. Mikäli haluttiin seurata Dostojevskin ajatuksenjuoksuja, tuossa erottautuvassa asenteessa oli jo Venäjältä katsoen tiettyä raakalaisuuden leimaa. Myös Grot oli närkästynyt havaitessaan, että ylioppilaat Suomessa pitivät venäläisiä raakoina ja moraalittomina.[9]

Dostojevskin kaltaisista internationalisti-patriooteista tuli sittemmin tyypillisesti venäläinen ilmiö, jonka kukoistuskautena voidaan pitää neuvostoaikaa. Heidän ohellaan Venäjältä löytyi kuitenkin myös suorasukaisempia nationalisteja, jotka tunsivat tarvetta asettaa suomalaiset oikealle paikalleen, jonka oletettiin sijaitsevan venäläisten alapuolella. Itse asiassa Dostojevskikaan ei käytännössä voinut sietää esimerkiksi puolalaisia, joita hän monissa teoksissaan kuvasi sangen ilkeästi. Myös ranskalainen pikkuporvari, venäläisen lavean luonteen vastakohta nostatti suuren mystikon kiukkua. Dostojevskin kaksijakoinen suhde kansallisuuskysymyksiin lienee ollut melko tyypillinen muillekin ajan patriooteille. Juhlallisen paatoksen vallassa saatettiin sulaa ikimuistoisella tavalla yleisen veljeyden huumaan kuten Dostojevskin puhuessa Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880.[10] Käytännössä niiden osaksi, jotka halusivat kauemmas tästä syleilystä, tuli varsin tyly kohtelu. Willst du nicht mein Bruder sein, schlag ich dir den Schädel ein, riimitteli aikoinaan Goethe tällaisesta psykologiasta.

Suurvenäläisyyden ja pian myös suomalaisvastaisuuden symboliksi nousi 1800-luvun jälkipuoliskolla aluksi Mihail Katkov, intellektuelli, joka oli nuoruudessaan harhaillut poliittisen kentän vasemmalla laidalla, mutta siirtynyt sitten isänmaalliseen, joskaan ei varsinaisesti slavofiiliseen leiriin. Katkovista tuli kuuluisa skribentti, joka sivalteli usein ja kiivaasti myös suomalaisia. Aleksanteri II:n aikana lehdistöstä kasvoi Venäjällä nopeasti yhteiskunnallinen vaikuttaja ja Katkov oli yksi alan menestyjistä. Koko Venäjä saikin 1880-luvulla toistuvasti kuulla suomalaisten ikävistä piirteistä, kun Katkov kritisoi heitä Moskovskije vedomosti-lehdessään. Hänen mielestään suomalaiset eivät pelkästään siekailleet käyttää tullirajaansa hyötyäkseen Venäjän kustannuksella. Päälle päätteeksi he olivat kyllin hävyttömiä kieltäytyäkseen puhumasta venäläisten kanssa venäjää edes niissä harvoissa tapauksissa, kun he sitä osasivat.[11]

Venäjän suurimmaksi lehdeksi kehittyi A.A. Suvorinin julkaisema Novoje Vremja, joka Suomen kysymyksessä oli leppymättömän suurvenäläinen. Lehti oli aluksi liberaalissa maineessa, mutta kehittyi Turkin sodasta lähtien yhä patrioottisemmaksi.

Suomea koskevia valituksia ilmestyi lehdissä vuosien mittaan yhä lisää kiihtyvällä vauhdilla. Tämä on ymmärrettävää jo sikäli, että Riihimäen-Pietarin rata muodosti vuodesta 1870 lähtien nopean yhteyden pääkaupungin ja Suomen välille ja kuten tunnettua, kansainvälisten kontaktien lisääntyminen lisää varmuudella myös niiden välistä kitkaa. Vain onnellisissa ihannetapauksissa se lisää suvaitsevuutta. Sellaiselle oli suomalais-venäläisissä suhteissa vain vähän pohjaa. Niinpä venäläisessä lehdistössä syntyi ”Suomen kysymys”, josta vuosien mittaan kirjoitettiin tuhansia artikkeleita. Tarinan perusjuoni pysyi samana hamaan Suomen itsenäistymiseen saakka. Sen mukaan suomalaiset nauttivat Venäjällä ansaitsemattomia etuoikeuksia eli itse asiassa elivät venäläisten kustannuksella. He eivät antaneet Venäjän valtionkassaan mitään, mutta nauttivat sen armeijan suojelusta ylläpitäen itse vain pientä kevytaseista sotajoukkoa. Muutkin ulkomaansuhteisiin ja maan yleisiin hallintokustannuksiin liittyvät velvollisuudet olivat kokonaan muun keisarikunnan harteilla.[12] Suomen liberaaleja instituutioita Katkov, Suvorin ja heidän hengenheimolaisensa vihasivat aivan erityisesti, mutta vastaavasti Venäjältä löytyi kyllä myös Suomen puolustajia. Näitä olivat luonnollisestikin liberaalit länsimieliset eli zapadnikit, ja heidän lehtensä Vestnik Jevropy, Novosti ja usein muutkin. Yllättävää kyllä Suomen puolustajiin kuului myös kruununperijän kasvattaja, ruhtinas Vladimir Meštšerski, jota yleisesti pidettiin varsinaisena taantumuksen perikuvana ja joka julkaisi hieman paradoksaalisesti Graždanin (kansalainen) nimistä lehteä. Meštšerskin mielestä Suomesta ei kannattanut vaahdota, kun Venäjän todellinen vaara olivat juutalaiset. Moskovskije Vedomosti reagoi tähän ihmettelemällä, minkä osan Venäjästä juutalaiset aikoivat irrottaa. Suomalaisten kohdalla asia oli ilmeinen.[13] Ruhtinas tiedettiin myös homoseksuelliksi ja sai pilkkanimen ”Sodoman ruhtinas ja Gomorran kansalainen”. Aleksanteri III:n suojelus säästi ruhtinaan pahemmilta seurauksilta, mutta Suomi-syöjiä lienee ilahduttanut se, että Suomen ystävien joukko Venäjällä muodostui kelpo kansalaisten näkökulmasta epäilyttäväksi. Siihen kuului aina myös runsaasti juutalaisia, muun muassa Novosti-lehden julkaisija O.K. Notovitš.[14]

Vuonna 1885, kun Venäjän ja Ison Britannian välinen sota uhkasi Afganistania koskevan kiistan takia, puhuivat eräät, lähinnä liberaalia Helsingfors Dagbladia edustavat piirit Suomessa siitä, että suuriruhtinaskunnan olisi julistauduttava sodassa puolueettomaksi. Muussa tapauksessa kauppalaivastoa uhkasi tuho. Pietarilaisen valtalehden, Novoje Vremjan päätoimittaja A.A. Suvorin julkaisi asian johdosta artikkelin ”Seitsemäs suurvalta”, jossa hän ivasi suomalaisten esittämää ajatusta. Hän myös varoitti suomalaisia liiasta ylpeydestä: heidän oli syytä kiittää Venäjää jokaisessa iltarukouksessaan ja muistaa, että he asuivat maassa, joka oli yksi Euroopan köyhimmistä ja kuuluivat kansaan, jonka intelligenssi jo rodullisista syistä oli alhainen.[15]

Sanomattakin on selvää, että tällainen epälojaalisuuden ilmaus kirvoitti muissakin venäläisissä lehdissä Suomi-kirjoitusten tulvan, joka ei ollut Suomelle hyödyksi, vaikka maamme lojalistit yrittivät korottaa ääntään ja korostivat dagbladilaisten olematonta suosiota maassamme. Suomeen oli 1880-luvulla jo venäläispatrioottisissa piireissä kerta kaikkiaan ehtinyt tarttua tietty separatistisen loismaisuuden leima. Kritiikille löytyi sinänsä perusteita, Suomi todella nautti monenlaisia etuoikeuksia, joita Venäjän muut alueet eivät voineet kuvitellakaan. Oma raha, oma kansalaisuus, oma tulliraja ja tariffit, oma valtiontalous, omat lait ja lainsäädäntö ja kaiken huippuna vielä oma sotajoukko (vojsko), jota joskus komeasti nimitettiin armeijaksikin, olivat liikaa monille sellaisille nuhteettomille kansalaisille, joiden mielestä Venäjän tuli kuulua venäläisille. Kuuluisaksi tuli Katkovin varoitus siitä, että Suomen poliittiset laitokset olivat hallitsijan jalomielinen lahja ja että se voitiin ottaa poiskin, jos lahjan saaja osoitti kiittämättömyyttä..[16]

Katkov kuoli vuonna 1887, mutta sen jälkeen suomalais-venäläinen polemiikki vasta todella alkoi. Sen merkkipaaluna oli Leo Mechelinin Suomen perustuslakeja koskevan ranskankielisen kirjan ilmestyminen vuonna 1886. Se provosoi Kesar Ordinin kirjoittamaan tunnetun teoksensa ”Suomen valloitus”(1889), minkä jälkeen riita Suomen asemasta keisarikunnan yhteydestä ja sen mahdollisesta perustuslaista kirvoitti yhä uusia artikkeleita. Suomi-syöjät löysivät yhä uutta arvosteltavaa ja moitittavaa Suomesta ja Suomen ystävät joutuivat pysyvästi puolustuskannalle. Hyvinkin vähäpätöiset seikat saattoivat nousta uutisaiheiksi ja pakinan kohteiksi, mikäli ne tapahtuivat Suomessa. Suomi-syöjät eivät jättäneet käyttämättä jokaista tilaisuutta osoittaa, ettei Suomi suinkaan ollut mallikelpoinen eikä varsinkaan keisarikunnalle lojaali maa, kuten suomalaiset itse ja heidän venäläiset suosijansa väittivät ja että venäläiset joutuivat siellä suorastaan kärsimään kansallisuutensa takia. Suomalaisten hävyttömyys meni jopa niin pitkälle, että he saattoivat puhua venäläisten pahasta hajusta.[17]

”Suomen privilegiot” taloudellisena ja hallinnollisena seikkana ärsyttivät varmasti venäläisiä jo sinänsä, mutta edellä jo mainittu eristäytyminen, kieltäytyminen kielen opettelusta ja tiukka linnoittautuminen omien lakien ja asetusten taakse vain pahensivat asiaa. Aivan yksilötasollakin näyttävät suomalaiset usein olleen venäläisiä kohtaan kovin kopeita, ainakin jälkimmäisten kirjoittamissa kuvauksissa. Asiaan saattoivat toki vaikuttaa sekä kulttuurinen kuilu että venäläisten tässä suhteessa herkistynyt mielentila. Etenkin ruotsinkielisellä puolella kyllä myös kerkeästi korostettiin Suomen kuuluvan läntiseen kulttuuripiiriin, joka lähtökohtaisesti arvioitiin venäläistä korkeammaksi.[18] Tämähän oli se perintö, josta suomenkielinenkin kansa sai vallitsevan oletuksen mukaan olla ruotsalaisuudelle ikuisesti kiitollinen, vaikka ns. ”alkuperäistä velkakirjaa” ei pystyttykään löytämään. Venäläinen nationalistinen lehdistö siteerasi tavan takaa sarkastisesti suomalaisten viittauksia korkeampaan sivistykseensä ja näin edellytettyyn venäläisten barbaarisuuteen.[19] Itse asiassa suomalaisten oma tietämättömyys Venäjän kielestä ja kulttuurista oli pöyristyttävää, venäläiset patriootit korostivat. Kadunnimet saattoivat olla venäjäksi aivan tolkuttomasti kirjoitettuja, suomalainen venäjän opettaja saattoi jopa lausua Puškinin ”Pjutškiniksi” ja niin edelleen.[20]

Kulttuurinen separatismi, ajatus erillisestä suomalaisesta isänmaasta oli monen venäläisen patriootin mielestä koko ”Suomen kysymyksen” alku ja juuri. Tämän isänmaallisuuden luomisessa ja perustelemisessa taas Runebergin ansiot olivat olennaiset, kuten myös kenraali Borodkin alussa esitetyssä sitaatissa hyvin voimakkaasti korosti.

Vuonna 1885 Katkov sai aihetta kiukkuisiin pääkirjoituksiin Suomen sodan juhlinnasta. Katkov kirjoitti, ettei hän aluksi voinut uskoa todeksi muuatta skandaalimaista uutista: Suomessa oli juhlallisesti paljastettu muistomerkki Venäjän joukkojen tappion johdosta Virran taistelussa. Paikalla oli kuvernööri Järnefelt, joka kantoi juuri tuon samaisen Venäjän armeijan kenraalimajurin univormua. Itse Virran taistelussa kärsittyä ”tappiota” ei muuten Venäjän sotahistoria tuntenut lainkaan, koko taistelu oli suomalaisten patrioottien luomus. Katkov totesi myös happamasti tilaisuudessa lauletun paljastetuin päin Suomen kansallishymniä (Naša rodina) sekä Savolaisten laulua. Kuopion pataljoonan orkesteri oli soittanut myös Porilaisten marssin, jonka ”mahtava ja hieno musiikki veti kaikki mukaansa juhlatunnelmaan”, kuten venäläinen (mirabile dictu!) lehti Novosti suvaitsi kertoa.[21]

Runeberg oli tietenkin vahvasti taustalla koko tässä tilaisuudessa, vaikka hänen nimeään ei Katkov edes maininnut. Ennen pitkää tilanne kuitenkin muuttui. Vähitellen vakiintui tieto siitä, että kuuluisa Runeberg oli se runoilija, joka oli laatinut tekstin pahamaineiseen Maamme-lauluun, joka oli Suomessa tullut keisarihymnin tilalle ja että juuri hän oli valtavasti liioitelleen kuvannut suomalaisten urotöitä vuosien 1808-09 sodassa. Niinpä pietarilainen Novoje Vremja saattoi vuonna 1893 viitata siihen, että venäläiset lukijat kyllä tunsivat nimeltä runoilijan, mutta eivät sitä, miten mahtipontisesti koko Suomi juhli hänen syntymäpäiväänsä. Pääkaupungin valtalehden mukaan juhlissa laulettiin Runebergin lauluja, joissa itkettiin Suomen surkeaa kohtaloa Venäjän alaisuudessa. Teatterissa esitettiin kehotus yksimielisyyteen tulevien koettelemusten (sodan?) varalta, Runebergin runoutta havainnollistavissa kuvaelmissa ylistettiin Viaporin häpeän vuoksi veljensä hylkäävän Wadenstjernan ja urhoollisen maaherra Wibeliuksen hyvettä ja Suomen neitokin ylisti kuvaelmassa kaatuneen sulhasensa urhoollisuutta sen sijaan, että olisi häntä surrut. Kirjoittajan mielestä venäläiset esitettiin kuvaelmissa barbaareina ja hän poistui teatterista loukkaantuneena.[22]

Lienee turha sanoakaan, että suomalaisen patriotismin nousu ja Runebergin juhlinnan korostuminen liittyivät siihen uhkaan, jonka Suomessa tuolloin nähtiin nousevan suurvenäläisen sovinismin taholta. Keisari Aleksanteri III, joka oli ollut Suomessa suosittu, oli hänkin ryhtynyt myös Suomen suunnalla tiettyihin valtakunnan yhtenäisyyttä lisääviin toimiin. Vuoden 1890 postimanifesti koettiin aikanaan hyvin järkyttävänä.

Moskovskije Vedomosti kirjoitti Runebergista samaan aikaan ja löysi Vänrikeistä paljon sellaista epäilyttävää, jota ei aiemmin ollut edes huomattu. ”Pahamaineinen” (preslovutyi) Maamme päättyi ”profeetalliseen” vetoomukseen Suomelle: kukoistuksesi, joka on vielä nupulla, kerran vielä vapautuu vankeudestaan” (osvoboditsja iz nevoli).[23]

Yleisesti ottaen, kirjoittajan mielestä runoilija oli paisutellut kahakoista ja jälkijoukkoyhteenotoista suuria taisteluita ja ”kunniakkaita voittoja”, joissa ruotsalais-suomalainen armeija löi venäläiset. Syntyi vaikuttava tarina: suomalaiset osoittivat epätavallista sankaruutta ja rohkeutta ja löivät jatkuvasti venäläiset vähälukuisuudestaan huolimatta. Vain ruotsalaisen ylijohdon pelkuruus ja kyvyttömyys saattoivat heidät perääntymään ja luovuttamaan ”isänmaansa” venäläisille. Kirjoittaja ei tyytynyt tähän yleistykseen, vaan analysoi tarkemmin useita runoja, Sotavanhuksen, Vänrikki Zidenin, Sandelsin, Sotilaspojan, Pilven veikon, Kaksi rakuunaa ja Wilhelm von Schwerinin. Suomalaisten urheus ja venäläisten raakuus ja kyvyttömyys pistivät silmään näissä kaikissa. Jostakin syystä vain yhden venäläisen, eversti Kulnevin kohdalla oli tehty poikkeus, kirjoittaja huomautti. Kirjoittaja oli vieraillut myös Runebergin päivän juhlissa ja nähnyt kuvaelmina ”Veljekset”, ”Maaherran” ja ”Pilven veikon”. Kirjoittaja ei kuvannut tarkemmin omia tunnelmiaan, mutta ne olivat selostuksesta aistittavissa eikä hän jättänyt kertomatta, että Helsingin lehtien mukaan Ruotsalaisen teatterin illanvietossa vallitsivat koko illan ”kuumat patrioottiset mielialat, jotka ilmenivät myrskyisissä ja kauan kestävissä suosionosoituksissa”.[24]

Moskovskije Vedomostin lukijat olivat tuossa vaiheessa jo saaneet tutustua ”erään Helsingin yliopiston professorin” sanoittamaan ”Sotamarssiin” (”Syttynyt on sota julma, vihan liekki leimahtaa…”), joka päättyi sanoihin ”väkivalta täältä pois!”, mutta jota oli tapana lopettaa sanoihin ”Ryssät täältä pois!”. Nyt Runebergia analysoiva ”Suomen asukas” (Obyvatel Finljandii) kertoi maanmiehilleen seikkaperäisesti Porilaisten marssista. Sitähän esitettiin Suomessa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja taiteilija Albert Edelfelt oli maalannut siitä taulun. Edelfeltin Vänrikki-Stool tauluilla suomalaiset patriootit halusivatkin korvata laukkuryssien levittämät kivipiirrokset. Kolmentuhannen kappaleen painos oli jo myyty loppuun. Kirjoittaja pohti, mikä mahtoikaan olla Edelfeltin seuraava taulu Porilaisten marssin jälkeen: ehkäpä nuo kuuluisat ”Kaksi rakuunaa”, jotka päihittävät viisi venäläistä kasakkaa! Muuten: Runebergin päivänä sekä Suomalaisessa että Ruotsalaisessa teatterissa laulettiin jostakin syystä myös ”Sotamarssi!” ja ”Herää Suomi”, joista kumpikaan ei ollut Runebergin sanoittama…[25]

Edellä kuvattu suomalaisten Runebergin päivän juhlinta innoitti Moskovskije Vedomostin pääkirjoittajan lausahtamaan, että vaikka suomalaisilta poliitikkopahasilta, jotka fanaattisesti vihasivat Venäjää, oli kyllä totuttu odottamaan kaikkea tai ainakin monenlaista, mutta nyt oli jo pakko kysyä, missä tällaista saattoi tapahtua: Venäjällä vai jossain sille vihamielisessä vieraassa maassa? Oliko todella mahdollista, että tällä tavalla saatettiin rankaisematta saarnata vihaa ja ylenkatsetta Venäjää kohtaan, esittää venäläisten asein kukistamat toisheimoiset (inorodtsy) ”sankareina” ja ”voittajina” ja venäläiset lyötyinä ja pakoon ajettuina verenhimoisina ja raakoina barbaareina, ”villipetoina” ja ”susilaumana” ja levittää rajamaan väestön keskuudessa kuvia sen esi-isien muka joskus venäläisistä saavuttamista voitoista?[26]

Kirjoittaja muistutti mieleen kahdeksan vuoden takaisen kohun Virran monumentista ja totesi, että sen jälkeen oli paljon muuttunut. Venäläiset olivat alkaneet tarkemmin katsoa, mitä Suomessa oikein puuhattiin ja havainneet, että separatistinen klikki oli jo vuosikausia kehitellyt oppia Suomesta itsenäisenä, (samostojatelnoje), Venäjästä erillisenä valtiona. Myös vuonna 1885 oli vuosien 1808-09 sodan muistoja oli käytetty ”patriotismin” nostatuksessa. Nyt tilanne oli toinen sikäli, että venäläiset olivat heränneet huomaamaan suuriruhtinaskunnan asemaa koskevat vääristelyt.

Aiemmin oli kysymys ollut separatismista, nyt oppositiosta ja kuvattu vihan lietsominen Venäjää kohtaan tapahtui opposition vahvistamiseksi. Agitaatio oli puhtaasti poliittista eikä sitä edes yritetty kätkeä, arvioi pääkirjoittaja ja siteerasi pitkälti Hufvudstadsbladetin artikkelia kyseisen Runebergin päivän johdosta. Tuon lehden kirjoittaja puhui jokavuotisen isänmaallisen juhlan tarpeesta synkkinä aikoina, ”kansan” kunnioituksesta runoilijan muistoa kohtaan, ”parhaista muistoista”, ”ikeestä”, ”toivosta”, ”tulevaisuudesta” ja ”ihanteista”. Kaikki nämä sanat varustettiin paljonpuhuvasti huutomerkillä ja, sikäli kuin oli kysymys ”tulevaisuudesta” tai ”toivosta”, kysymysmerkillä.

 Moskovskije Vedomostin kirjoittajan mielestä tulevaisuusviittauksissa oli kyse röyhkeästä unelmasta itsenäisestä, Venäjästä riippumattomasta Suomen valtiosta, joka oli edellisen kanssa korkeintaan ”unionissa”. Kun Venäjän valtio nyt oli aikonut ilmeisesti rajoittaa ja pysäyttää tätä kehitystä, olivat paikalliset ”patriootit” ruvenneet lietsomaan vihaa sitä kohtaan ja suurentelemalla suomalaista ”sankaruutta” herättelivät kansassa oppositiohenkeä. ”Vaaran” hetkellä kansa nousisi yhdessä ”patrioottien” kanssa venäläisiä vastaan.

Itse asiassa kansa oli tähän saakka pysynyt rauhallisena ja suhtautunut venäläisvastaiseen agitaatioon välinpitämättömästi. Sen keskuudessa oli ollut havaittavissa pyrkimystä lähestyä Venäjää ja sen tosialamaisista tunteista Monarkkia kohtaan ei ollut epäilystä.

Mutta ajan mittaan agitaatio saattaisi levitä syvälle kansaan. Siihen ei ollut varaa suhtautua välinpitämättömästi. Pelkkä sensuuri ja poliisitoimet eivät riittäneet. Tepsivämmät lainsäädännölliset ja hallinnolliset keinot olivat välttämättömiä, että hävitettäisiin pohja separatistiselta teorialta ”Suomen perustuslaillisesta valtiosta”.[27]

Kirjoittaja, luultavasti lehden päätoimittaja Sergei Petrovski näki siis Runebergin ja Vänrikkien juhlinnan puhtaasti poliittisena ja tuskin oli siinä aivan väärässä. Runeberg ja Topelius olivat ne keskeiset vaikuttajat, joiden työlle ajatus Suomesta rakentui. Vänrikkejä ja Maamme-kirjaa lukivat suuriruhtinaskunnan kaikki koululaiset ja Välskärin kertomuksista ja Talvi-iltain tarinoista isänmaallinen nuoriso sai lisää ravintoa ihanteilleen. Runebergin ja Vänrikkien poliittinen mobilisointi ei ollut vaikea tehtävä, sillä kysymys oli kaikille tutusta ja rakastetusta runoilijasta, jonka moraalinen arvovalta oli valtava.

Venäläisten lehtien kirjoittelu Runebergin päivän johdosta sai kenraalikuvernööri Heidenin määräämään, että vastedes olisi tällaisten juhlien ohjelmat tarkastettava ennakolta, jottei venäläisen yhteiskunnan enempää suuriruhtinaskunnassa kuin keisarikunnassa laajemminkaan tarvitsisi tuntea oikeutettua tyytymättömyyttä. Moskovskije Vedomosti noteerasi asian tyytyväisyydellä, mutta toisti, etteivät sensuuri ja poliisitoimet riittäneet. Ei riittänyt, ettei Runebergin päivä vietetty eikä Porilaisten marssia[28] tai sotamarssia esitetty julkisesti tai ruotsalais-suomalaisten (”švedo-finny”) muka voittoisista taisteluista levitetty kuvia. ”Patrioottien” venäläisvastainen agitaatio löytäisi kyllä muita polkuja. Oli päästävä pahan juuriin toisti kirjoittaja ja hävitettävä pohja puheilta ”Suomen perustuslaillisesta valtiosta”. [29]Tässä mitä ilmeisimmin tarkoitettiin sitä, että vanhojen epämääräisten käytäntöjen sijaan oli ulotettava venäläinen hallinto selkeästi Suomeen.

Suureksi harmikseen nationalistiset venäläiset lehdet saivat myös huomata, että Maamme-laulua esitettiin jatkuvasti ja ihmiset paljastivat aina silloin päänsä.[30] Maammelaulun kunnia-asema kiukutti muuatta Suomessa vierailevaa venäläistä siinä määrin, että tämä jo epäili koko Runebergin ”suuruutta”. Kovinpa oli paljon kertynyt suuruuksia pieneen maahan! Jopa laulun säveltäjä Paciuskin oli ”suuri”. ”Sivistynyt” suomalainen, ”jota muuten jotkut venäläisetkin erehtyivät pitämään aidosti sivistyneenä”, katsoi siis, että keisarihymni kelpasi vain ”venäläiselle barbaarille”. Suomalainen ei sitä laulanut, mutta Maamme-laulu kaikui kyllä jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa tilaisuudessa. Tällöin paikalla olevat venäläisetkin paljastivat päänsä ja sotilasosastot seisovat asennossa ja käsi lipassa. Huvittavaa kyllä, kirjoittaja selitti, Marseljeesi oli ollut myös Suomessa suuressa suosiossa, mutta heti sen jälkeen kun sitä oli alettu Venäjällä esittää venäläis-ranskalaisen ystävyyden merkeissä, se oli lakannut kiinnostamasta suomalaisia. [31]

”Venäläinen maahanmuuttaja”, jonka ”kohtalo oli tuonut Suomeen”, ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että Pietarin konservatorion professori oli johtanut kuoroa, joka esitti Helsingissä Maamme-laulun. Tämä laulu ja puolalaisten Jeszcze Polska nie zginela kuuluivat samaan repertuaariin, katsoi harmistunut patriootti. Hänen mielestään Suomen kansalaiset itsekin ihmettelivät miksi venäläiset sallivat heidän kukkoilunsa ja selittivät asian pelolla, jota ”Narvan muistot” venäläisissä herättivät. Miten kauan tällaista jatkuisi? Eikö lopulta jo ilmaantuisi mahtava Ruslan, joka lujalla kädellään murskaisi tämän ”petoksen linnakkeen”?[32]

Kiistassa ei kysymys ollut pelkästään suomalaisten kopeudesta, suomalaisesta separatismista valtioteoriana tai edes Venäjän sotilaallisista tarpeista luoteisrajallaan. Suomalais-venäläinen konflikti uhkasi suuriruhtinaskunnan ja sen kansalaisten näkökulmasta Suomen ja Venäjän tarkoin vaalittua erillisyyttä. Venäläisten mielestä uhattuna oli valtakunnan yhtenäisyys. Moskovskije Vedomostin pääkirjoittajan kuvitelmat suomalaisen ”kansan” valmiudesta lähestyä Venäjää tuskin vastasivat todellisuutta. Erillinen suomalainen patriotismi merkitsi erottautumista emämaasta, mutta sen hävittämisessä ei Runebergin kieltäminen olisi paljoa merkinnyt. Suomen ja Venäjän kansojen välillä, samoin kuin Venäjän ja Puolan välillä oli kuin olikin vuosisatainen kulttuuriraja, jonka murtaminen olisi ollut mahdollista vain väkivalloin, massamittaisella maahanmuutolla muutaman sukupolven aikana. Tämä olisi edellyttänyt juridisten esteiden poistamista. Tällainen denationalisaatio onnistui Skoonessa, mutta se on historiassa ollut hyvin harvinainen poikkeus. Mikäli uskontoraja säilyy, ei kansallistuntoa voi hävittää. Sehän ei onnistunut myöskään Puolassa, jossa puhuttiin emämaan kielelle läheistä sukulaiskieltä. Se ei onnistunut edes Irlannissa tai Jugoslaviassa, joissa kieli on yhteinen, mutta uskonto erottaa.

 Suomen kieliryhmien välillä uskontorajaa ei ole ja yhteinen valtiollinen ja historiallinen identiteetti oli periaatteessa luonut hyvät edellytykset suomalais-ruotsalaiselle assimilaatiolle. Yhteistä identiteettiä ovat täydentäneet kulttuuriset tekijät, joista Runebergin runous on tärkeimpiä. Venäläisen paineen kasvaessa Runebergin ”ruotsalais-suomalaisen” patriotismin klassiset sankarihahmot sopivat erinomaisesti molempien kieliryhmien tarpeisiin eivätkä myöhemminkään tulleet ruotsinkielisten monopoliksi, vaikka asialle ehkä olisi tiettyjä edellytyksiä.

Hyökätessään Runebergin vänrikkejä vastaan venäläiset nielaisivat liian suuren palan. Imperiumin vastaisku aiheutti valtavan Runeberg-renessanssin. Vuonna 1899, kun Suomen sulattaminen Venäjään näytti alkaneen, alkoi kansa aivan erityisen ponnekkaasti juhlia suurmiestään ja erityisesti tämän vuosien 1808-09 sotaan liittyvää runoutta. Bobrikov ja M.M. Borodkin, joka oli hänen neuvonantajansa Suomen kysymyksissä, ymmärsivät Runebergin suuren symboliarvon. Keisarille antamassaan kertomuksessa Suomen hallinnosta vuosina 1898-1902 Bobrikov kiinnitti paljon huomiota historian ja maantiedon oppikirjoihin, mutta huomautti, että myös kirjallisuuden opetuksessa oli suuriruhtinaskunnassa luettu teoksia, jotka ”vahingoittavat valtakunnallista itsetietoisuutta, jopa suorastaan ovat tähdätyt Venäjää ja venäläisiä vastaan.” Kenraalikuvernööri ei kiistänyt, ettei näissä saattanut olla myös kirjallisia ansioita ja yleviä ajatuksia, mutta kypsymättömät mielet omaksuisivat niistä ainoastaan ”räikeästi ja puolueellisesti kerrotut faktat, jotka siis synnyttävät vain vähemmän suotavia tunteita”. Viittaus oli Vänrikki Stoolin tarinoihin.[33]

Runeberg oli ”rajamaan epäjumala” ja vänrikkien henki ja näkemykset olivat kyllästäneet koko kansan, joutui Bobrikov toteamaan. Kuten jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, ”Maamme”-laulu oli kenraalikuvernöörille yhä kompastuskivi, jonka esittämistä oli kuitenkin vaikea kieltää. Hankaluutta toi se, etteivät ainoastaan edelliset kenraalikuvernöörit, vaan jopa keisaritkin olivat tehneet kunniaa tätä laulua esitettäessä. Leskikeisarinna Marija Fjodorovna eli entinen Tanskan prinsessa Dagmar oli mielihyvin kuunnellut jopa ylioppilaiden esittämää Porilaisten marssia. Uusi ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe, joka toimi myös Helsingin yliopiston kanslerina, ei jakanut kenraalikuvernöörin huolia, vaan pyysi itse Ylioppilaskunnan laulajia kajauttamaan itselleen tämän skandaalimaisen laulun.[34]

Kieltopolitiikalla ei suomalaista nationalismia ollut mahdollista pysäyttää. Päinvastoin, sortokaudella Runebergin asema venäläisvastaisen taistelun symbolina nousi korkeammalle kuin koskaan. Hänen runojaan, ja erityisesti tietenkin Maamme-laulua ja Porilaisten marssia esitettiin ahkerasti. Vänrikkejä myytiin pelkästään vuonna 1899 peräti 75000 kappaletta. Ajan oloissa se oli huikea määrä.[35]

Toisella sortokaudella Runebergin ajankohtaisuus jatkui. Vuonna 1911 nimetön kirjoittaja, joka ilmeisesti oli M.M. Borodkin[36], julkaisi Finljandskaja Gazetassa neliosaisen analyysin Vänrikki Stoolin tarinoista.[37]

Kirjoittaja totesi kirjan kanonisoidun aseman. Siitä oli tullut jokaisen kodin käsikirja ja isänmaallisen kasvatuksen katekismus. Analysoidessaan Maamme-laulua hän totesi, että rakkaus karuun luontoon oli tavallaan liikuttavaa, mutta kalliot ja järvet eivät vielä olleet isänmaa, samanlaisia kun oli kaikilla pohjoisilla seuduilla. Sotaisat runot olivat kyllä omiaan kasvattamaan isänmaallisuutta, mutta vääränlaista. Niissä vihollinen oli aina venäläinen. Oliko normaalia, oikeudenmukaista tai toivottavaa, että Suomessa laulettiin von Döbelnin venäläisistä saavuttaman voiton ylistystä? Historia ei muuten ollut koskaan vielä tuntenut suurta suomalaista sotapäällikköä. Keitä olivatkaan Runebergin ihannoimat sankarit? Ruotsalaista tuontitavaraa, jonka isänmaallisuuttakin oli pidettävä varsin epäilyttävänä, koska he sodan jälkeen jäivät Ruotsiin. Mitä tavallisiin rivimiehiin tulee, kerrottiin satua siitä, että yksi suomalainen voitti kymmenen vihollista. Tämä oli selvää keksintöä, mutta satua uskoivat niin sivistyneet kuin sivistymättömätkin…

Sen sijaan, että vaalittiin keskinäisen vihollisuuden muistoja, oli aika nyt unohtaa ne, vaati kirjoittaja. Runebergin runot muistuttivat vain surusta ja vihollisuudesta, Puškin sen sijaan tarjosi sovinnon kättä ja Vaskiratsastajassaan viittasi Suomeen kehottaessaan Suomenlahden aaltoja unohtamaan vanhan kaunansa ja olemaan ”turhalla vihallaan häiritsemättä Pietarin ikuista unta”. Myöskään suuri Venäjän kansa ei kantanut kaunaa, vaan kutsui kaikkia Kotkan mahtavien siipien suojasta turvapaikan löytäneitä kansoja yhteiseen kulttuurityöhön ja valtiolliseen rakennustyöhön. Nyt oli jo aika unohtaa sadut ja aikuistua. Oli aika kypsällä ja lujalla harkintakyvyllä arvioida tilanne ja ryhtyä rehelliseen yhteistyöhön kiteytti kirjoittaja.[38]

”Yleisvaltakunnallinen” näkökulma, jota muiden muassa Borodkin edusti, oli periaatteessa realistinen, perusteltu ja järkevä. Useat huomautukset suomalaisten historiallisista myyteistä olivat aivan osuvia. Suomea ja Puolaa ei kuitenkaan suotta rinnastettu venäläisissä nationalistipiireissä toisiinsa. Molemmat olivat Venäjältä katsoen kulttuurirajan takana ja ajatus yleisestä koko keisarikuntaan kohdistuvasta isänmaallisuudesta osoittautui näissä rajamaissa utopiaksi. Siksi ajatus niiden venäläistämisestä oli lopultakin epärealistinen.

Myytti suomalaisten erinomaisesta urhoollisuudesta ja siitä, että tämän valitun kansan edustajat usein voittivat jopa kymmenkertaisen ylivoiman, oli toki kirjallista keksintöä, ”satua”, jonka sepittäjät Runeberg ja Topelius leimautuivat venäläisen patriootin silmissä tuholaisiksi ja yleisvaltakunnallisen ajattelun sabotööreiksi. Tällaiset myytit saattavat kuitenkin muodostua itsensä toteuttaviksi ennusteiksi. Näyttää tosiaankin siltä, että paljolta niiden ansiosta Suomen kansalta eräinä tärkeinä historiansa hetkinä huomattavissa määrin puuttui kykyä itsekritiikkiin ja realistiseen tilanteenarviointiin. Maailma hämmästyi, kun suomalaiset vuonna 1939 asettuivat vastustamaan moninkertaista ylivoimaa. Se ruotsalainen havainnoitsija, joka sanoi, että vuonna 1940 ”Karjalan kannaksella voitti vänrikki Stool”, tuskin oli täysin väärässä, vaikka suomalaiset eivät siellä varsinaisesti voittaneetkaan.[39] Mutta hävittyjen sotien tulkitsemisella voitoiksi on Suomessa vankat perinteet. 

 

Timo Vihavainen

 

---

[1]  Mihail Mihailovitsh Borodkin, Istorija Finljandii. Vremja Imperatora Aleksandra I. (S:t Petersburg 1909), s. 291.

[2]  Matti Klinge, Poliittinen Runeberg (Helsinki 2004), s. 468-70; Johan Wrede, Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta. (Jyväskylä 1988), s. 42-44.

[3] Klinge: Poliittinen Runeberg, s.464-474, 409-417.

[4] Kari Ketola, Ryssän koulussa. Suomalaiset Venäjän stipendiaatit autonomian aikana 1812-1917 (Helsinki 2007), s. 44-46;Temira Pachmuss, A Moving River of Tears. Russia’s Experience in Finland (New Yorl 1992), s. 51-83.

[5] Suomalaisten olematonta venäjän taitoa ruoski seitsenosaisessa matkakertouksessaan vuonna 1893 Vera Petrovna Želihovskaja, Sergei Witten sekku ja Jelena Blavatskajan sisar. Želihovskajan mukaan jopa Viipurissakin oli mahdotonta tulla ymmärretyksi venäjän kielellä. Moskovskije Vedomosti 19.7.1893.

[6] Samuel Huntington, The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (London 1996), s.157-163.

[7] Kari Ketola, Ryssän koulussa, s. 46.

[8] Andrzej Walicki, A History of Russian Thought. From the Enlightenment to Marxism. (Stanford 1979), s. 320-326.

[9] Ketola, Ryssän koulussa. s. 45.

[10] Walicki, s. 320-326..

[11] Moskovskije Vedomosti 19.3.1883.

[12] Ks. esim. Valtakunnanduumassa 24.5.1910 käyty keskustelu Suomea koskevien yleisvaltakunnallisten lakien esittelyjärjestyksestä. Duuman pöytäkirjat. Gosudarstvennaja duma, tretij sozyv, sessija III, Tšast IV, zasedanije vosemnadtsatoje, 24.5.1910, s. 2176-2254.

[13] Moskovskije Vedomosti, 7.6.1890.

[14] Lauri Hyvämäki, Suomalaiset ja suurpolitiikka. Venäjän diplomatian Suomen sanomalehdistön kuvastimessa 1878-1890 (Helsinki 1964), s. 195.

[15] Novoje Vremja 10.8.1885 (vanhaa lukua). Lauri Hyvämäki, Suomalaiset ja suurpolitiikka, s. 193-194.

[16] Moskovskije vedomosti 31.8.1885 (vanhaa lukua).

[17] Moskovskije Vedomosti 5.8.1893, 3.5.1890.

[18] Moskovskije Vedomosti 17.9.1894.

[19] Moskovskije Vedomosti  22.7.1891,  6.8.1891.

[20] Moskovskije Vedomosti  6.8.1891, 1.12.1890, 6.9.1892.

[21] Moskovskije vedomostui  31.8.1885.

[22] Sergei Petrovski, Finljandskaja okrajna Rossii. Vypusk vtoroj,(Moskva 1894), s.418-420.

[23] Moskovskije vedomosti 24.2.1893.

[24] Moaskovskije vedomosti 24.2.1893

[25] Moskovskije vedomosti 24.2.1893.

[26] Moskovskije vedomosti 6.3.1893.

[27] Mowskovskije vedmomosti 6.3.1893.

[28] Myöhemmin samana vuonna sotaministeriö kielsikin Porilaisten marssin esittämisen. Moskovskije vedomosti 5.8.1893.

[29] Moskovskije Vedomosti 17.3.1893.

[30] Moskovskije Vedomosti 28.7.1893; 15.4.1894.

[31] Moskovskije Vedomosti 10.6.1895.

[32] ibid.

[33] Kenraaluikuvernööri Bobrikoff’in kertomus Suomen hallinnosta syyskuusta 1898 syyskuuhun 1902. (Stockholm, 1905), s.81-82.

[34] Tuomo Polvinen, Valtakunta ja rajamaa. N.I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898-1904. (Porvoo 1985), s. 195-197.

[35] Johan Wrede, Se kansa meidän kansa on.  (Jyväskylä 1988), s. 13.

[36] Artikkeli sisältää hyvin paljon yhteistä Borodkinin vuonna 1905 julkaiseman Runeberg-analyyysin kanssa . Ks. M.M. Borodkin, Iz novejšej istorii Finljadii. Vremja pravlenija N.I. Bobrikova. (S.Peterburg 1905), s. 138-142.

[37] Finljandskaja Gazeta 1.2.,6.2.,10.2. ja13.2. 1911.

[38] Finljandskaja Gazeta 13.2.1911.

[39] Juhani Niemi, Viime sotien kirjat (Helsinki 1988), s. 59.