Mepä viis veisaamme

 

Katajainen kansa

 

Juhani Aho vertasi aikoinaan Suomen kansaa katajaan, jonka voi kyllä taivuttaa, mutta joka ei siitä katkea, vaan taipuu takaisin.  Muodikasta sanontaa käyttäen kansamme on siis resilientti, mikäli suurta kirjailijaa on uskominen.

Virossa kataja, kadakas, näyttää olevan jopa suositumpi ja kaiketi myös yleisempi puu tai pensas kuin Suomessa. Katajaa käytetään jopa suolan seassa ja sen tuoksu on helppo yhdistää perinteeseen, kansan alkuvoimaan.

Virolaisten sitkeys kansana on koeteltu vielä ankarammilla onnettomuuksilla kuin Suomen, joten se kyllä myös ansaitsi epiteetin katajainen kansa -kadakane rahvas.

Kansojen kuva, se ensisijaisen tärkeä omakuva, syntyy kirjallisuudessa ja sieltä etsitään helposti ne tyypit, joiden vastineet näemme ympärillämme, elävässä elämässä.

Aikoinaan suomalaisuutta parhaimmillaan saattoivat ilmentää Väinämöinen ja Ilmarinen ja huonoimmillaan sitten Joukahainen. Joka suvussahan musta lammas on ollut. Venäjässä peräti sanotaan, v semje ne bez uroda. Nykyään urod merkitsee peräti epäsikiötä, hirviötä.  Niitähän näemme nyt Ukrainan aroilla riehumassa. Aiemmin ssnalla oli myönteisempi sävy.

Joka tapauksessa jokaisessa kansassa tietenkin on pakko myöntää olevan omat konnansa, joista mieluimmin vaietaan, kun kansakuntaa kuvataan eli ylistetään tai ylistettiin. Eihän koko käsitettä nykyään haluttaisi edes tunnustaa.

On sanottu, että Suomen uusi suomalainen sivistyneistö katseli kansaa pappilan verannalta. Toki se itsekin halusi kansaan kuulua, mutta rahvaan ylivoimaisen enemmistön elämä oli sille tuttua vain matkan päästä.

Runebergin luoma kuva kansasta aivan ilmeisesti liioitteli sellaisten enempi herraskaisten asioiden kuin kunniantunnon tai sotilaallisen urheuden merkitystä kansan syvissä riveissä. Ei sen missään tapauksessa niitä tarvinnut tyhjästä keksiä, mutta köyhän kansan arkipäivään kuului realiteetteja, joita herrasväki tunsi vain kuulopuheelta.

Harva torpan tyttö esimerkiksi lienee ihan oikeasti surrut kuollakseen sitä, ettei löytänyt sulhastaan lahdattuna sotakentältä, vaan päätteli tämän kaiketi perääntyneen ja ehkäpä sitten jopa paenneen paikalta.

Mutta tarvitseehan kansa aina sankaritaruja. Aleksis Kiven mestariteokset olivat vähemmän paatoksellisia ja niissä oli yleensä huumorin kaikki sovittava tausta. Tyyppejä riitti joka lähtöön ja koko kansan tyypittelyyn, ainakin miespuolisen.

Jokunen merkittävä suomalainen kirjailija tuli myös itse kansan syvistä riveistä, esimerkiksi Kauppis-Heikki, entinen renkipoika. Uudella teollisuustyöläisten luokalla oli silläkin pian omat kuvaajansa. Toivo Pekkanen oli yksi parhaista.

Kuitenkin puuttui sellainen kansan, siis rahvaan kuva, joka olisi syntynyt suoraan sen omasta piiristä ja ollut kylliksi lahjomaton ottaakseen huomioon myös kaikki nuo kelmit ja epäsikiöt, jotka toki olivat pienenä vähemmistönä, mutta joiden puuttuminen kuvasta vähensi sen uskottavuutta.

Väinö Linnan sotilaat, jotka olivat kaikki Suomen heimot pienoiskoossa ja käsittivät vielä myös rahvaan ja herrasväen, muodostivat jo uudenlaisen kansakunnan.

Monen aikalaistodistajan mukaan nuo sotilaat purnasivat liikaa, upseerit olivat koppavampia ja typerämpiä kuin todellisuudessa ja niin edelleen. Kuten kaikki hyvät taideteokset, kuva liioitteli aina jotakin ja himmensi jotakin muuta.

Kyseessähän oli poleeminen teos, anti-Runeberg, kuten kirjailija itse sanoi. Tuntematonta on joskus verrattu Jussi Talven kirjaan Ystäviä ja vihollisia (ks. Vihavainen: Haun ystäviä ja vihollisia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka olisi ollut kuvauksessaan realistisempi.

Ehkä oli, ehkä ei. Tosiasia on, että Tuntemattoman miljoonapainos puhuu puolestaan. Siinä oli se kuva, joka himoittiin nähdä, totuus, jota ei olisi haluttu tunnustaa, mutta joka nyt tuli julki.

Ei Tuntematon varmastikaan mikään tasapainoinen Koko Totuus ollut, mutta jotakin tärkeää se varmasti sanoi. Se oli suuri kertomus, jonka merkitys näyttää ulkomaalaisille yleensä jäävän aivan käsittämättömäksi (vrt. Vihavainen: Haun senjavskaja tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kiistanalaiseksi on ajan mittaan tullut myös Täällä Pohjantähden alla, jota muistaakseni Matti Klinge nimitti kansallisromaaniksemme ja syystä.

Tässä kirjassahan kerrottiin tarina maalaisyhteisön kohtaloista yhteiskunnallisen mullistuksen oloissa. Yli muiden nousi sitten julkisuudessa vuoden 1918 sota, jota tunnetusti kuvattiin tavalla, joka ei ole läheskään tarkka pienoiskuva kaikesta Suomessa tapahtuneesta.

Mutta siinä tuotiin esille paljon uutta ja mullistavaa. Kansalaissodan raakuudet eivät olleet enää täysin tuntemattomia suurelle yleisölle, mutta tuollaisella realismilla piirretty kuva oli kyllä aivan uutta.

Merkittävää oli myös, ettei se kirjan sankarien oma osapuoli, punaiseksi kuvattu rahvas, suinaan koostunut pelkistä sankareista ja uhreista. Mukana olivat myös mustat lampaat, kieroilijat, hölmöt ja hirviöt, niitä oli molemmin puolin, vain puhetapa vaihteli.

Usein myös unohtuu se, että Koskelan suvusta tuli sitten hyvin pian toimellisia maanviljelijöitä, jotka elivät omillaan ja saivat tilansa tuottamaan. Talonpojan lyhyeksi jäänyt nousu kruunaa Pohjantähden tarinan.

Sen jälkeen tulivat sitten EU ja kaikki tuo integraatio ja globalisaatio, jotka tekivät harvoista jäljelle jättämistään viljelijöistä renkejä. Tiedän yhdenkin tapauksen, jossa isäntä sahasi lipputankonsa poikki heti kuultuaan Suomen liittyneen EU:hun.

Mutta täällä se katajainen kansamme yhä sinnittelee, tilassa, jossa talous kuulemma sakkaa pysyvästi. Sellainen ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin armotonta maahansyöksyä. Siitäpä ay-liike nyt viis veisaa ja on aloittanut tarmokkaat toimet tilanteen korjaamisen estämiseksi.

Eipä näköjään ole perhettä ilman epäsikiötä meilläkään. Ehkäpä tästä vielä tulee aihe uudelle kansalliseepokselle, jollaiset syntyvät usein juuri suurten katastrofien jälkeen.

Kataja ei taitu, vaan taipuu. Ehkäpä se sopii kuvaamaan myös muutoksen mahdottomuutta. Väännä, mitä väännät, meitähän et koskaan muuttumaan saa.