Kulttuurista rajaa piirtämässä

 

Kyltyyri, kyltyyri!

 

Vielä Eino Leinon aikaan sanalla kulttuuri viitattiin korkeakulttuuriin, siihen parhaaseen, mitä oli saatu aikaan pyrittäessä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen.

Sittemminhän kulttuurilla on alettu viitata tapojen ja instituutioiden kokonaisuuteen, jollaiset ovat jokaisella kansalla ja alueella tasa-arvoisia kaikkien muiden kanssa, eikä toinen ole primitiivisempi toista.

Tästähän tietenkin seuraa, ettei ole mielekästä pyrkiä kehittämään mitään kulttuurin osa-aluetta tai sen kokonaisuutta, koska paremman ja huonomman välillä ei voida tehdä eroa, mutta jääköön tämä postmodernin filosofian hedelmä tällä kertaa tähän. Kulttuurien erilaisuus on joka tapauksessa kiistatta mahdollista.

Mikäli kulttuurilla ei viitata erityisesti korkeakulttuuriin, vaan elämänmuotoon kokonaisuutena, ollaan epäilemättä tekemisissä aika vaikeasti operationalisoitavan käsitteen kanssa.  Silti sellaisesta on aikojen kuluessa filosofoitu paljonkin ja sille on usein annettu suuri poliittinen merkitys.

Viittaan tässä vain Samuel Huntingtoniin, jonka teorioita kulttuurisista alueista yritettiin takavuosina kovasti hyökätä sekä tieteellisillä että etenkin ideologisilla perusteilla. Sieltä ne vain ovat nousseet yhä selkeämmin esille.

Venäläinen kulttuuri erityispiirteineen ja sen historia ovat nyt tulleet innokkaiden spekulaatioiden kohteeksi. Venäläistä erityisyyttä esimerkiksi läntiseen Eurooppaan, saati Aasian kulttuureihin verrattuna ei voikaan kiistää. Tilanne ei suinkaan ole uusi.

Nikolai I:n ajan Venäjällä venäläisestä kulttuurista tuli byrokraattisen määrittelyn ja määräilynkin kohde, vaikka tuohon aikaan oltiin vielä kaukana nykyaikaisen valtion keinoista puuttua kansalaisten elämään. Julistuksia toki on aina voitu antaa.

Tässä on aina silloin tällöin tuota keskustelua tai pikemminkin julistelua katsoessa tuntenut tarvetta nostaa historian hämäristä esille sellainenkin käsite kuin Virallinen kansallisuusoppi (теория официальной народности), joka yleisenä periaatteena oli voimassa vuodesta 1833 aina hamaan vuoteen 1917 saakka.

Sitä nimitetään Nikolain ajan opetusministerin mukaan myös Uvarovin kolminaisuudeksi (triada Uvarova).

Teoria lähti kolmen tekijän erottamattomasta yhteydestä Venäjällä: itsevaltius, ortodoksia ja kansanomaisuus (narodnost). Suurin niistä oli itsevaltius. Sellainen yhdistelmä oli venäläisen kulttuurin perusta ja se oli Venäjän vastaus läntisille valistusarvoille Vapaus, tasa-arvo ja veljeys.

Venäläinen kulttuuri toisi sanoen torjui valistuksen rationalismin ja liberalismin korostamalla sen sijaan autokratiaa, uskontoa ja hierarkkisuutta. Läntiseen elämänmuotoon verrattuna venäläinen oli joka suhteessa toisenlainen ja moraaliselta tasoltaan korkeampi, kertoivat sananselittäjät, joiden ajatuksenjuoksuja Nicholas Riasanovsky on eräässä tutkimuksessaan esitellyt.

Nythän tämä kaikki tuntuu taas kovin tutulta ja jälleen kerran on niin sanottu kaikkeinkorkein (высочайшая) taho halunnut määrätä, mitä venäläisten rauhaan kuuluu.

Oireita tähän suuntaan menevistä määräyksistä on ollut jo kauan, mutta vuosi 2014 näyttää olleen jonkinlainen merkkivuosi tässäkin suhteessa.

Seuraavassa uusinta tuolta vuodelta, jolloin tarkkailijat jo saattoivat panna merkille uuden pyrkimyksen rakentaa kulttuurista muuria lännen suuntaan. Viime aikoinahan länsimaat itse ovat lyöneet lisää löylyä ja katkaisseet kaikki mahdolliset yhteydet Venäjään.

Mutta tässä siis blogi vuodelta 2014, kirjoitettu hieman Krimin miehtyksen jälkeen:

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kulttuurin itsenäisyysjulistus Venäjällä?

 

Kulttuurinen itsenäisyysjulistus?

 

Huhtikuussa Venäjän intelligentsija sai taas kerran hätkähtää, kun uuden kulttuuripolitiikan projektista tuli  julkisuuteen ”materiaalia ja ehdotuksia”. Teesi, jonka mukaan Venäjä ei ole Eurooppaa näytti olevan dokumentin kulmakivenä. Puhuttiin myös siitä, että dokumentissa irtisanouduttiin niin multikulturalismista kuin suvaitsevaisuudesta. Puheet internetin ”saastumisesta” herättivät pahoja aavistuksia.

Mihail Jampolski New Times-lehdessä oli hyvin pessimistinen ja ironisoi, että dokumentista tuli sellainen vaikutelma, että sen tekijät olivat yrittäneet kaikkeensa pystyäkseen hahmottelemaan venäläisen kulttuurin erikoispiirteet, mutta eivät saaneet aikaan mitään: ”Niin, olemme kristittyjä, olemme hyviä, olemme konservatiivisia ja erilaisia kuin kaikki muut. Ja siinä se oikeastaan onkin. (Tyhjyyttä) ei pysty täyttämään millään paitsi mielettömillä fraaseilla yhteisyydestä (sobornost), rakkaudesta vallanpitäjiä kohtaan ja korkeasta moraalista. Kyse on itse asiassa vanhasta Uvarovin kolminaisuudesta, ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus.”

Novaja Gazetan Dmitri Bykov oli optimistisempi ja totesi, että projektin lopullista kehittelyä johtaa Vladimir Iljitsh Tolstoi, joka on miltei yhtä viisas kuin esi-isänsä ja yhtä viekas kuin kaimansa… Hän ei tulisi sallimaan mitään ilmeistä idiotismia.

Toukokuun 16. päivänä Venäjän presidentin kotisivulle ilmestynyt dokumentti ”Valtion kulttuuripolitiikan perusteet” onkin itse asiassa ilmaisuiltaan melko maltillinen. Sekään ei ole vielä lopullinen kulttuurin koodeksi, vaan vielä avoin yhteiskunnalliselle keskustelulle. Siinä ei enää sanota, että Venäjä ei olisi Eurooppaa, sen sijaan siinä kyllä puhutaan useaan otteeseen Venäjän kulttuurisesta itsenäisyydestä. Lisäksi luetellaan perusarvot, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan täysiarvoiselle elämälle. Näitä ovat ennen muuta rehellisyys, totuudellisuus, lainkuuliaisuus, isänmaanrakkaus, epäitsekkyys, väkivallan, varastamisen, panettelun ja kateuden tuomitseminen, perhearvot, puhtaus, hyvyys ja armeliaisuus, sanansa pitäminen, vanhempien kunnioittaminen ja rehellisen työn kunnioitus.

Täyttä tavaraa siis ja kauniita asioita. Se, joka haluaa nämä arvot kiistää, saattaa kansan syvien rivien keskuudessa leimautua juuri sellaiseksi, kuin liberaalit on Venäjällä perestroikasta lähtien opittukin tuntemaan.

Vaikka projektissa ei enää ole kovinkaan raflaavia, asioita retoriikkaa lukuun ottamatta, huomiota herättävät kohdat sellaiset kuin julistus, jonka mukaan kulttuuri vaikuttaa kaikkiin valtion politiikan aspekteihin ja yhteiskunnallisiin elämänpiireihin. Myös internetin ”saastuneisuus” ja ihmisten rajoitettu medialukutaito todetaan ongelmiksi.

Koska kyseessä siis yhä on vain luonnos, ei siitä kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, miten havaitut ongelmat on määrä ratkaista. Edellä mainitun Mihail Jampolskin mielestä yksi asia kuitenkin on vakava ja vaarallinen. Kyse on siitä, että ensimmäisten kymmenen presidenttivuotensa aikana Putin kunnioitti sitä ajatusta, että on olemassa elämänpiirejä, jotka ovat politiikan kannalta neutraaleja. Tämähän onkin perinteinen liberalismin perusoletus. Nyt tilanne näyttää tämän dokumentin perusteella muuttuneen.

Silloin kun politiikkaa aletaan tunkea kaikille yhteiskunnallisille tasoille, vaikkapa ihmisten seksuaalielämään tai perheeseen, ylitetään se raja, joka erottaa liberaalin ja totalitaarisen yhteiskunnan. Jampolski ottaa esimerkiksi Carl Schmittin, jonka teoriat miellyttivät aikoinaan myös natseja. Nyt Putin näyttää hänen mielestään menevän samaan suuntaan kuin aikoinaan natsit, joita innosti ajatus kaiken poliittisuudesta.

Tässä voi tietenkin todeta, että tuo kaiken politisoiminen on ollut erityisen suosittua vasemmiston piirissä, kukapa ei tuntisi tokaisua henkilökohtaisen poliittisuudesta. Suomessakin se taitaa olla juuri Tutkijaliitto, joka on julkaissut Schmittin tekstejä.

Tiedä nyt sitten, millainen tämä Venäjän uusi kulttuuripolitiikan peruskirja tulee olemaan, joka tapauksessa tuntuu siltä, että rinnastus kreivi Uvarovin ”viralliseen kansallisuusoppiin” vuodelta 1833 on melko osuva. Tuohon aikaan näet Nikolai I:n suhde Länsi-Eurooppaan muistutti melko lailla Putinin asemaa Euroopan unioniin nähden. Samat moitteet väkivaltaisesta tai muutoin sopimattomasta politiikasta, sama ylenkatse arvoihin nähden ja sama neuvottomuus kummallisen ja uhkaavan Venäjän edessä ovat taas ilmielävinä Putinia vastassa.

Uvarovin ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus olivat venäläinen vastaisku lännen vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä vaativalle julistukselle, jota pidettiin Venäjälle vieraana. ”Virallinen kansallisuusoppi” julisti Venäjän itsenäisyyttä Eurooppa nähden ja lähti tietenkin siitä, että Venäjä itse oli parempi. Slavofiileistä viralliset nationalistit kuitenkin erosivat siinä, etteivät he yleensä perustelleet näkemyksiään saksalaisella romanttisella filosofialla. Lisäksi he kunnioittivat keisareita ja siinä luvussa myös Pietari Suurta. Tässä suhteessahan slavofiilit olivat aivan eri linjoilla.

Putinia ja hänen hallintoaan on nykyään yhä useammin pidetty uusslavofiilisenä. Tälle on tiettyjä perusteita, sillä viime aikoina jopa pahamaineisimmat slavofiilit ovat alkaneet innostua Putinista, joka myös on ojentanut heille kätensä. Mutta entäpä jos kyseessä onkin vain uusi virallinen kansallisuusoppi, komea ja juhlallinen, mutta samalla byrokraattinen ja tylsä? Parisataa vuotta sitten Nikolain ahdasmielisyys ei pystynyt estämään Venäjän kirjallisuuden kultakauden syntyä ja kukoistusta. On syytä uskoa, ettei kulttuurin kahlitseminen nytkään onnistu ja byrokraattien mahdolliset yritykset siihen suuntaan saattavat olla vain piristysruiske.