Tori kutsui

 

Turpiin vaan?

 

Lakko ja nimenomaan yleislakko on historian kuluessa mielletty aina taisteluksi. Vähäväkiset siinä ovat keränneet yhteen solidaarisuutensa ja kieltäytyneet niin töistä kuin samalla tietysti palkastakin.

Aikoinaan ei ollut harvinaista vastata lakkoon työsululla. Mikäli lakkolaiset ovelasti hoitivat asiat niin, ettei kannattavaa tuotantoa voinut jatkaa, vaikka palkka koko ajan juoksi kovin monelle, saatettiin tehtaan portit sulkea ja lopettaa saman tein koko toiminta siihen asti, kunnes työhaluisia ilmaantuisi.

Kuten sosialismin klassikot ymmärsivät, taistelun korkein muoto on sentään fyysinen väkivalta ja monella taholla se liittyykin kiinteästi lakkoiluun. Georges Sorelin tunnettu Réflexions sur la violence on myös fasismin perusteoksia ja siinä ihaillaan väkivallan elähdyttävää voimaa ja yleislakon myyttiä.

 Ay-liike on tämän ajattelun keskiössä ja Etelä-Euroopassa syntykin suorastaan syndikalistinen ideologia, joka perustuu ay-liikkeen ja sen vallanoton ympärille.

Meillä ei vastaavaa romantiikkaa ole ollut. Ay-liike on jo vuosikymmenet ollut valtiovallan lempilapsi, jota on kaikin tavoin tuettu ja joka tosiasiassa on alkanut jo muodostua julkisen vallan osaksi.

Kansalaissovun kannalta tilanne on ollut ihanteellinen ja mitä jokin toinen vaihtoehto voisi merkitä selviää, kun katsoo, mitä näinä päivinä on tapahtunut Brysselissä ja mitä koko ajan tapahtuu Euroopassa, tuossa suuressa esikuvayhteisössämme.

Pohjoismainen vaihtoehto kaikessa tylsyydessään on loistanut nimenomaan järkevyydellään ja väkivallattomuudellaan. Asioista on sovittu ja osapuolet on aina palkittu kukin tavallaan.

Eilen oli ilmeisesti kaikki maan ratsupoliisit koottu Senaatintorille, mutta eihän niitä hevosvoimia tarvittu minkään joukkorynnistyksen hillitsemiseksi. Valtioneuvoston linna sai olla aivan rauhassa, sikäli kuin ymmärrän. Lapsellista huutoa vain osoitettiin siihen suuntaan.

Nyt olivat kuitenkin vaakalaudalla suuret asiat, kaiketi suurimmat, mitä ay-liikkeellä saattaa olla, nimittäin sen oma valta. Korporaatioiden valta valtion hallinnossa yhdistetään tietenkin yleensä fasismiin, mutta olisi väärin sanoa, että systeemimme olisi ollut ainakaan voittopuolisesti korporatiivinen/fasistinen tai syndikalistinen. Siinä vain on olut niiden aineksia.

Tasapainoa työmarkkinoilla on pidetty valtion myötävaikutuksella ja aikoinaan saatiin tosiaankin Suomi nousuun Korpilammen hengessä tehdyllä yhteistyöllä, taistolaiskommunistien suureksi suruksi. Moni muistanee vielä kaikki nuo puheet tulopolitiikan (kaiken sellaisen) vastustamisesta, sosialidemokraattien selkärangattomuudesta ja niin edelleen. Kyllä harmitti.

Nyt tuo systeemi näyttää vanhanaikaiselta. Se on kuin ylensyönyt käenpoika pesässä, jossa se vie tilan muiden kasvulta. Muissa pohjoismaissa siitä on jo päästy irti. Meillä sen sijaan on käännytty takaisin atavistiseen torikokousdemokratiaan, jossa pelkästään vaaditaan lisää rahaa ja oikeuksia ja ruikutetaan ”huononnuksista”.

Hallitus on aivan oikeassa siinä, että kyseessä ovat nyt poliittisen vallan rooteliin kuuluvat asiat, joista on päätetty hallitusohjelmassa ja että demokratiaa kunnioittavien on syytä kunnioittaa kansan vaaleissa ilmaisemaa tahtoa eikä nousta sitä vastaan yhtä laittomalla kuin mielettömällä lakolla.

Jo Sorel ymmärsi kuitenkin, ettei ihminen ole rationaalinen olento vaan jopa hallitsevassa määrin irrationaalinen. Ei tuo torikokousväki mistään ajattelijoista koostunut eikä myöskään edes rationaalisista oman edun vaalijoista. Se, mikä sitä liikutti, oli myytti.

Itse asiassa hallituksen takana on ollut valtaosa ns. työläisäänestäjistä, joten tässä ei kannata puhua työläisten ja kapitalistien eturistiriidasta. Huomionarvoista on, että ns. valkokaulusammatit olivat huomattavan suuresti edustettuina torirahvaassa, naisten ja heidän liittojensa rooli oli aivan silmiinpistävä.

Nuo ryhmät kuuluvat enimmäkseen valtion budjetista ruokittaviin, eikä niiden lakko hetkauta aineellista tuotantoa sinne eikä tänne. Oikeudenmukaisen palkkasumman määrääminen niille muihin aloihin verrattuna lienee tässä tapauksessa tavallistakin mahdottomampaa. Käytettävissä olevat verorahathan ne muodostavat sen potin, jolla pelataan.

Onhan se ymmärrettävää, että kun rahat eivät riitä, ihmiset tulevat turhautuneiksi ja vihaisiksi. Monilla vasemmiston älyköillä näyttää olleen asiaa n elegantti ratkaisu: otetaan lisää lainaa eikä makseta takaisin.

Se toimi kyllä edellisen hallituksen kaudella, mutta kun ne lainan antajat tarkkailevat niiden pyytäjien taloudenpitoa ja jossakin vaiheessa käy väistämättä samoin kuin Kreikan: rahaa ei enää tule ja hallitus pannaan kansainväliseen holhoukseen. Silloin on turha potkia tutkainta vastaan.

Sehän on tätä nykyä se todennäköinen tie, jolla asiat saadaan kuntoon. Kreikkakin on ryhdistäytynyt ja sitä on jo suositeltu meille esikuvaksi Economist-lehdessä. Kun ei enää voida devalvoida, käydään sitten konkurssissa ja jatketaan alemmalta ja realistisemmalta tasolta.

Sorel oivalsi hyvin lakkoilupsykologian: kyseessä on intuitiivinen vastakkainasettelun kokemus, jota parhaiten lietsotaan väkivallalla.

Suomessa ei niin pitkälle ole menty, vain sen uhka väikkyy ilmassa ja joidenkin naiivien lakkoromantikkojen mielikuvituksessa. Annetaan tästä sentään pisteet sille porukan enemmistölle.

Hallitus taas on ollut ilmeisen sinisilmäinen ja luottanut siihen, että tässä maassa toimitaan ilman muuta demokraattisesti. Kyllä täällä osataan toimia myös aivan irrationaalisesti omaksi vahningoksikin, kun massoja vähän innostetaan. Järkevän laskelmoinnin sijasta tuntuu hyvältä ja voimaannuttamalta vain huutaa ja melskata niin sanotulla apinan raivolla.

Tosiasia näyttää olevan, että tällainen vaihtoehto innostaa suuresti nykyistä pikkuporvaristoa ja erityisesti ns.  akateemisen koulutuksen saaneita.

Jotakin uutta kohti tässä ollaan menossa. Toivottavasti ei kuitenkaan niin sanotusti Eurooppaan.