Veri velvoittaa

 

Tiedollinen epäsointu ja Ukrainan rauha

 

Tiedollinen epäsointu eli kognitiivinen dissonanssi on tila, jota ihmisen on vaikea sietää. Niinpä hän pyrkii selittämään sen pois tavalla tai toisella. Ihminen haluaa, että hänen tietonsa ja uskomuksensa olisivat keskenään harmonisia eivätkä nyt ainakaan räikeässä keskinäisessä ristiriidassa. Jose sellainen syntyy, se on tavalla tai toisella hoidettava pois.

Juuri tämän vuoksi voimme havaita muuten normaalijärkisten ihmisten toisinaan esittävän aivan järjettömiä väitteitä ja vieläpä aivan ilmeisesti uskovan niihin. Kukapa ei olisi havainnut jopa dosenttitasoisten henkilöiden puhuvan kuin mielipuolet.

Sangen kiinnostava persoona, teoreettisen filosofian, psykologian, matematiikan, yhteiskuntatieteiden metodologian ja ties minkä aineiden professorinakin toiminut Yrjö Ahmavaara oli myös Yleisradion Pitkän tähtäimen suunnittelukunnan jäsen ja ideologi.

Hän esitti ajatuksiaan kirjassa nimeltä Informaatio. Muuan sen perusväittämistä oli, että ihmisen, rationaalisen olentona tulee saada käyttöönsä mahdollisimman paljon mahdollisimman relevanttia informaatiota elämänsä ja maailmankuvansa pohjaksi.

Tältä pohjalta oli myös suunniteltava Yleisradion ohjelmapolitiikka ja sitä harjoitettava. Kaikenkarvainen hömppä ja informaatioarvoltaan vähäiset tai olemattomat huvitukset olivat myrkkyä massoille. Sen sijaan oli annettava niille sellaista tietoa, joka pystyy läpäisemään myös valheessa elävien ja siitä kiinni pitävien ihmisten defenssit.

Sillä ihmisellä oli tuo taipumus pönkittää maailmankuvaansa myös silloin, kun se perustui väärään tietoon. Se kävi päinsä pakenemalla sitä oikeaa tietoa ja myös heittäytymällä uskomaan aivan mielettömiä asioita.

Kun Ahmavaara tuossa vaiheessa oli itse äärivasemmistolaisten katsomusten lumoissa, hän tulkitsi sosialistisia näkemyksiä vastustavan kritiikin informaation torjunnaksi ja jopa käytti sanontaa fasistinen informaation torjunta.

Muutaman vuoden kuluttua ääni muuttui kellossa ja Ahmavaara alkoi terävästi arvostella koko sitä reaalisosialismia, jonka hän aiemmin oli olettanut olevan nimenomaan järkeen ja todenmukaiseen informaation perustuva kyberneettinen järjestelmä, jolla oli kyky rationaaliseen itseohjaukseen.

Tarkemmin katsoenhan se oli nimenomaan kaikkea kritiikkiä vastaan aggressiivisesti suojautuva uskomusjärjestelmä, joka viimein keikahti omaan tasapainottomuuteensa.

Se lankeemus oli sitten suuri ja monelle paljastui, että heidän elinikäinen uskonsa aatteeseen oli ollut pelkkää itsepetosta. Muuankin Lapin mies kirjoitti, että kun hän nyt neljäkymmentä vuotta on kulkenut ympäri maakuntaa kehumassa sosialismia, niin pitääkö hänen nyt kiertää yhtä paljon perumassa puheensa?

Juuri näinhän se logiikka vaati tekemään. Neuvostoliitossa, jossa sosialismin rakentamiseksi oli uhrattu miljoonittain ihmishenkiä, tilanne oli tietenkin vielä pahempi. Nyt muisteltiin sitä, mitä Bismarck oli sanonut: sosialismi on aate, jota olisi kiinnostavaa kokeilla käytännössä, jos vaon löytäisi kansan, jota ei käy sääliksi. No, venäläisethän olivat löytyneet.

Kokonaisen suuren kansakunnan ja sen alistaman imperiumin uhrausten arviointi nollan arvoisiksi tai pahemmiksi oli tietenkin enemmän, kuin ihminen kohtuudella voi sietää. Niinpä syntyi uskomusmaailma, jossa Venäjä sosialismin ansiosta säilytti sielunsa ja itse asiassa paradoksaalisesti kristillisen minänsä, kun läntinen hedonismi ja liberalismi eivät päässeet sitä pilaamaan.

Venäjän suuri maailmanhistoriallinen tehtävä olikin vasta edessä ja sosialismin kausi oli olut van historia viekkauden valmistelema esinäytös sen suurta nousu varten. Izborskin klubina tunnetun lunatic fringen piirissä uskottiin Venäjän todellisen suuruudenkin olevan vasta edessä: pelkästään sen väkiluvuksi hahmoteltiin miljardia…

Usko on merkillinen asia ja kognitiivisen dissonanssin välttämiseksi hyvinkin älykkäät henkilöt pakottavat itsensä uskomaan aivan järkyttäviin mielettömyyksiin. Izborskin klubiin kuului myös nobelisti, fyysikko Alfjorov.

Sääntönä näyttää olevan, että mitä suurempia uhrauksia on tehty, sitä vahvemmin tarraudutaan mielettömänkin selitykseen, kunhan se vain osoittaa, ettei mitään ole tehty turhaan.

Ihmisuhreilla on aina ollut erityisen suuri rooli uskontojen todisteina. Jos uhraa ihmisen, on aivan ilmeisesti vakuuttunut asian suuruudesta. Jos uhraa tuhat ihmistä, alkavat vastaväitteet jo käydä psykologisesti mahdottomiksi.

 Kun sadat tuhannet on tapettu (siis antaneet henkensä…), on kyseessä jo sen luokan argumentti, ettei sen torjuminen rationaalisin argumentein ole mahdollista. Viimeistään silloin, kun määrä nousee miljooniin, olemme uuden uskonnon lähteillä. Asian välttämättömyys ja moraalinen suuruus on pakko uskoa.

Nyt näemme Ukrainan aroilla syntyneen uuden veritodistajien sukukunnan. Uskonnollista symboliikkaa käytetään ahkerasti molemmin puolin. Kiovan mellakoissa vuonna 2014 tapettujen kuvat ovat viereisen kadun varressa valtavan kokoisina ja heistä käytetään yhteisnimitystä Taivaallinen sotnia.

Erään Kiovalaisen luostarin seinässä oli tuhansittain lisää kuvia jo ennen niin sanotun erikoisoperaation alkua. Ne olivat Itä-Ukrainassa kaatuneiden kuvia. Moskovassa ja koko Venäjällähän kirkko on mobilisoitu siunaamaan kaiken, mitä Kremlin tyranni tekee, aina ydinaseiden käyttöä myöten…

Venäjän ja Ukrainan konflikti on jo alun pitäen julistettu Putinin toimesta eksistentiaaliseksi -Ukrainaa ei saa olla, koska Venäjän Suuri Johtaja ei voi sitä hyväksyä eikä sitä hänen nerokkaiden aivojensa tuottamassa historiakuvassakaan ole.

Ellei venäläinen muuten usko tähän, on hänen ainakin uskominen veritodistajien satatuhantiseen joukkoon, joka ei ole turhaan kärsinyt ja kaatunut. Jos tämäkään ei vakuuta, ollaan tekemisissä maanpetturuuden kanssa.

On todettavissa, että Ukrainan sodan suosio on huimasti kasvanut sitä mukaa, kun uhrit ovat lisääntyneet. Itse asiassa ennen sotaa venäläiset suhtautuivat hyvin kielteisesti siihen, että Venäjä suorittaisi jonkinlaisen aseellisen intervention Ukrainaan (vrt. Vihavainen: Haun ukraina tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt, kun tuhoa on tehty jo valtavasti, on sen oikeuttaminen mitä keskeisin kysymys. Kansan psykologia ei missään tapauksessa hyväksy sitä ajatusta, että uhrit olisivat olleet turhia ja koko politiikka siis itse asiassa vain latteaa rikollisuutta.

Rauhan tekeminen on tässä vaiheessa psykologisesti hyvin vaikeaa molemmin puolin ja asiaa voidaan verrata maailmansotiin. Kun hekatombeittain verta oli vuodatettu ei voitu kuvitellakaan palaamista status quohon tai mihinkään sitä muistuttavaan.

Näemme tässä käytännössä sen tekijän vaikutuksen, jota Ahmavaara nimitti fasistiseksi informaation torjunnaksi. Rikokseen ei voida uskoa, koska koko toiminnasta ei ole saatu mitään hyötyä, vaan sen sijaan pelkkää kärsimystä.

Kyse ei missään tapauksessa ole vain herkkäuskoisuudesta. Tällaiset asiat menevät aina paljon syvemmälle. Rauha on nyt psykologisesti kaikkein vaikein asia hyväksyä.