Ylpeä sana

 

Solidaarisuus

 

Mieleeni jäi elävästi, mitä SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen vastasi, kun joskus 1970-luvun alussa historianopettajien tilaisuudessa kysyin viattomasti, mikä se on se solidaarisuuden todellinen merkitys työmarkkinapolitiikassa. Tuohon aikaanhan solidaarinen palkkapolitiikka oli suuri iskusana, en muista kenen.

Hämäläinen kiteytti asian sanomalla, että se on juhlapuhe. Kun arki alkaa, sitä ei enää ole. Jossakin neuvottelussa oli hiljattain vaadittu matalapalkka-alalla jotakin ja niin monen prosentin korotusta. Siihen vedoten muistaakseni lentäjät olivat vaatineet yhtä monta prosenttia ja Hämäläinen oli tuhahtanut, että rahassa mitaten he siis vaativat noin kymmenkertaista summaa…

Mutta laulussa tuo sana tosiaan kelpasi luomaan ihmeellistä hartautta kuvatessaan uudenaikaista hyvettä, jonka piiriin moni halusi lukea myös sen, että luovuttiin omasta ajattelusta siinä kuin omista eduistakin, ja mentiin mukaan kaikkeen, mitä riistetyn luokan johtajat eli sen kollektiivinen järki määräsi.

Tämä jatkui siihen saakka, kunnes Puolassa kansallinen (ennen muuta kansallinen!) vastarintaliike keksi ottaa nimekseen Solidaarisuus ja aloittaa poliittiset lakot. Muistan, miten joskus (1981?) bussissa Petroskoista palatessa viritimme jonkun kollegan kanssa Karjalan kannaksella tuon Laulun solidaarisuudesta (Solidaarisuudesta). Monien edistyksellisinä tunnettujen henkilöiden ilme näytti happamalta, eivätkä he yhtyneet lauluun.

Niin saattaa muuttua sanojen kaiku. Kyllähän työmarkkinoillakin varmaan tehtiin yhtä ja toista tuon solidaarisuuden nimissä ja tietysti myös odottaen vastavuoroisia palveluksia tulevaisuudessa. Kansainvälisellä tasolla sana joka tapauksessa edusti jo niin sakeaa valheellisuutta, että se siirrettiin vaihteeksi kansallisia tunnuksia palvelemaan.

Solidaarisuus, mikäli sillä tarkoitetaan vapaaehtoista omista eduista tinkimistä jonkin toisen hyväksi (solidus tarkoittaa kiinteää, yhtä jakamatonta möhkälettä, ilman irtonaisia osia), muuttuu aina jollakin tasolla vaikeaksi. Kyllä ihmisellä on myös altruistisia taipumuksia, joiden toteuttamisesta hän saa moraalista tyydytystä, mutta jossakin vaiheessa niiden teho loppuu.

Se saattaa loppua siksi, että moraalisen sankaruuden edustajat huomaavat yllättäen, että heitä pidetään narreina ja että narutuksen onnistuminen innostaa vain lyömään lisää löylyä ja aiheuttaa kunnioituksen sijasta lähinnä hihaan nauramista. Myös olosuhteet saattavat muuttua sietämättömiksi ja tulee hetki, jolloin on pakko kysyä: ”Mutta kukas se sitten ajaa meidän etuamme ja milloin”?

Solidaarisuus ei tietenkään ole pelkkä palkkapolitiikkaa. Kansainvälisissä suhteissa ollaan yleensä tekemisissä sellaisen joukon kanssa, jonka tarkoituksena on aina ajaa kunkin omaa etuaan. Mikäli sen toteutumiseen vaaditaan yhteistyötä, voi siitä kohtuullisesti maksaakin. Mikäli tuo yhteistyö käy pelkäksi taakaksi, se saa luvan loppua. Yhteistyö kukoistaa aina aikansa ja sillä on omat ehtonsa.

Silloin kun vielä olimme Venäjän suuren ja mahtavan imperiumin osana, syytettiin maatamme yhä uudelleen yleisvaltakunnallisen ajattelutavan eli siis toisin sanoen solidaarisuuden puutteesta. Mikä oikeus meillä olisi poimia rusinoita pullasta ja täysipainoisen sotapalveluksen sijasta vain varustaa jokin vähäpätöinen jalkaväkireservi?

Miksi me emme ylipäätään maksaneet edes verojamme Imperiumille, vaan jaoimme ne härskisti itse keskuudessamme? Miksei emämaan kansalaisilla ollut meidän alueellamme mitään oikeuksia? Miksi jopa täältä maata ostaneiden huvila-asukkaiden viinipullotkin tullattiin rajalla? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kriitikot puhuivat ihan totta. Ei meillä ollut nimeksikään solidaarisuutta emämaata kohtaan, kun tosipaikka tuli. Kyllähän nyt yksi pataljoona lähetettiin Puolaa rauhoittamaan ja Turkkia ja tattaria kukistamaan, mutta hyvin vähänhän se suhteessa oli. Herraspojat kyllä keekoilivat upseereina Kaukasiaa hävittämässä, mutta he saivat siitä makson. Pieniä ne ovat silakat joulukaloiksi pohti pitkäpartainen patriootti Moskovassa ja kireä pietarilainen kollega nyökytteli.

EU:hun liityttäessä kuultiin jo monen suusta, että siellä nyt sitten ollaan ennen muuta solidaarisia. Bryssel ei ole mikään suomalaisuuden sponsoroinnin keskus, siellä on ajettava kokonaisuuden etua. Repiköhän joku jo passinsakin? Miksei olisi, ei hän sitä ainakaan enää Schengen-alueella tarvinnut.

Solidaarisuus EU:n tasolla on tarkoittanut muun muassa sitä, että annetaan hövelisti rahaa niille, jotka hoitavat asiansa huonosti ja vastoin yhteisön sääntöjä. Se on viisasta solidaarisuutta, sillä sokea Reettakin näkee, että sitä apua tarvitaan vielä täälläkin. Toivotaan vain, ettei sääntöjä nyt sitten ruvettaisi noudattamaan.

Solidaarisuus tarkoittaa nyt myös taakanjakoa. Ikäviltä alueilta tänne muuttavat aikaansaavat kolme kertaa enemmän tuloa, kuin aiheuttavat kuluja. Siitä huolimatta he tietenkin muodostavat taakan ja olisi kohtuutonta, mikäli jotkut alueet saisivat kohtuuttomasti nauttia heistä. Siksi heitä on lähetettävä myös esimerkiksi meille.

Eihän tämä solidaarisuus pelkkää altruismia ole. Yksin me olisimme juuri tällä hetkellä aivan onnettomassa asemassa, ellei meillä olisi taustatukea Brysselin suuressa sirkuksessa (Circus maximus). Minne sitä paitsi Euroopan maat lähettäisivät käytetyt poliitikkonsa, ellei sitä instituutiota olisi?

EU:ta, kuten kaikkia byrokraattisia instituutioita (vrt. Parkinson’s Law: The Pursuit of Progress, 1958) elähdyttää ennen muuta yksi obsessio: on kasvettava suuremmaksi. EU:hun pääseminen on eräänlainen luonnollinen perusoikeus ja skandaalina onkin syystä pidetty sitä, että Turkki jäi sen ulkopuolelle, vaikka suomalainen komisaari teki parhaansa sen saamiseksi mukaan.

Nyt on Ukraina joka tapauksessa hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa yhteisön jäseneksi. Ukrainan sodassa osoittaman urhoollisuuden takia olisi asian vastustaminen jo rikosluontoista ja sitä paitsi vain auttaisi sitä roistovatiota, joka on hyökännyt sen kimppuun.

Solidaarisuutta tämä joka tapauksessa taas kerran tulee koettelemaan. Suomalaisten viljelijöiden toiminnan kannattavuus on jo globaalisen solidaarisuuden nimissä laskettu aivan minimiin. Vähittäiskauppa on osaltaan innostunut tämän lajin solidaarisuudesta ja ulosmitannut tuottajahinnoista niin paljon kuin on pystynyt.

Siinä samalla se on osoittanut aivan ihastuttavaa solidaarisuutta palkannauttijalle, tuolle pyhälle oliolle, joka ei kylvä eikä kynnä, mutta sen sijaan kyllä äänestää ja yhä useammin syö valtion tai kunnan leipää ja on ärhäkkä puolustamaan etujaan niitä vastaan.

Ukraina on maa, joka todella herättää ihailua ja myös innostaa todelliseen solidaarisuuteen. EU:n maatalouspolitiikassa se joka tapauksessa tulee olemaan jättiläinen, jonka koko merkitystä emme vielä tiedä, mutta jonka suuruusluokan voimme aavistaa.

Tuntuu todennäköiseltä ja itse asiassa väistämättömältä, että EU:n sisäinen työnjako siirtää suuren osan maataloustuotannosta Ukrainaan, sinne, missä se parhaiten kannattaa. Sitä vartenhan koko yhteisö on olemassa.

Palkannauttijan kannalta tämä merkitsee halvempia hintoja ja siis -muiden tekijöiden vaikutus poisluettuna- ainakin potentiaalisesti parempaa elintasoa.

Mitä muuta voimme toivoa? Mitä muuta meidän on edes luvallista tavoitella? Tämähän on sellaista altruismia, josta itse asiassa jopa maksetaan. Mitä parempaa voisimme toivoa?

Itse tykönäni päättelin joskus, että solidaarisuudella tarkoitetaan käytännössä sitä, että ihminen lakkaa ajattelemasta paitsi omaa etuaan, myös mieluummin aivan tykkänään. Sitä vartenhan ne hänen luokkansa instituutiot ovat olemassa, että ne hoitavat asian hänen puolestaan.

Eikö solidaarisuus parhaimmillaan olekin ennen muuta tunne? Ihana tunne siitä, että inhimillistä hyvyyttä on vielä olemassa, eikä sitä tarvitse edes kaukaa etsiä?

Sitä lajia meillä on luvassa vielä paljon. Verojen rakastaminen on ollut vasta harjoittelua tulevaisuuden kehittyneempää yhteiskuntaa varten, noita hengellisiä harjoituksia, joita myös modernin hurskauden (devotio moderna) sisäistäminen edellyttää. (vrt. Vihavainen: Haun loyola tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Itse olen näissä asioissa maallikko, mutta luulen, että juuri ammattilaisen eli kansankirkkomme piispat voisivat kertoa tästä enemmänkin. Onhan tämä nyt heidän alaansa, jos kenen.

Ulostuloon olisi myös tarvetta heidän instituutionsa arvostuksen nostamiseksi. Nythän se on uusimman tutkimuksen mukaan (SK4/2024) sijalla 259., juuri ennen teurastajaa ja paljon parturia (238.), tarjoilijaa (213.) tai koulunkäyntiavustajaa (82.) jäljessä, sairaanhoitajasta (5.) tai lastentarhanopettajasta (24.) nyt puhumattakaan.

Vai olisiko meidän pyydettävä hengellisessä hädässämme mieluummin apua ja valistusta niiltä, joita enemmän arvostamme?