Suuria tarinoita

 

Runebergiläinen tarina

 

Kun Venäjä hyökkäsi Suomeen helmikuussa 1808, aloitti Suomen armeija strategisen perääntymisen.

Se oli sangen terve idea sen ajan oloissa. Vastustajan näännyttäminen vetäytymällä yhä syvemmälle maan sydämeen vaaransi vihollisen huollon ja kun se olisi saatu houkuteltua tarpeeksi kauas, olisi voitu panna se pussiin ja pakottaa antautumaan.

Tähän oli periaatteessa sodan alkaessa hyvät mahdollisuudet. Viaporin linnoitukseen jäi venäläisten selustaan 6000 miestä vahvoine tykistöineen ja luvassa oli myös Englannin laivaston apu ja 10000 sotilasta. Kun näitä olisi vielä voitu tarpeen tullen täydentää Ruotsista tulevilla joukoilla, olisi nälkäisten ja kurjien venäläisten tilanne pian ollut kahden armeijan välissä mahdoton.

Itse asiassa venäläiset itse käyttivät juuri tällaista vetäytymistaktiikkaa Ranskan Suurta armeijaa vastaan vuonna 1812 ja on esitetty ajatus, että venäläiset olisivat oppineet perusidean juuri Suomen sodasta, siis Klingsporilta.

Suomessahan homma ei toiminut, minkä sai aikaan jo Viaporin antautuminen. Päälle päätteeksi kuningas Kustaa IV Adolf onnistui suututtamaan englantilaiset, jotka luopuivat avustamasta tuittupäistä ja turhamaista Kustaata.

Suomen armeijalle talvinen perääntymismarssi joka tapauksessa oli moraalisesti hyvin raskas ja Suomen joukkojen komentajaa Klingsporia onkin arvosteltu heikosta asian hoitamisesta. Tiedustella olisi pitänyt paljon paremmin ja myös koko ajan kuluttaa vihollisen voimia ja häiritä sen huoltoa.

Kun Runeberg sodan jälkeen ryhtyi luomaan sankarieepostaan, hän joka tapauksessa saattoi todeta, että joukot taistelivat hämmästyttävän sitkeästi ja pysyivät ruodussa kaikesta huolimatta. Olihan niitä karkureitakin, tietysti, mutta kaiken kaikkiaan löytyi perusteita myös sanoa, ettei kansa pettänyt -ainakaan rintamalla.

Kun se ei ollut kansa, täytyi sen olla joku muu. Runeberg valitsi pettureiksi ruotsalaiset. Pahin petturi oli kylläkin kotimainen mies, Puotilassa syntynyt C.O. Cronstedt, mutta hänen nimeäänkään ei kehdannut sanoa ja itse asiassa sellainen lurjus olikin jo suvuton ja lapseton, kuten runoilija riimitteli.

Mutta nimeltä mainitut konnat olivat nimenomaan ruotsalaisia ja siis ei-suomalaisia, kuten mm. Matti Klinge on korostanut. Kuningas Kustaa IV Adolf oli Runebergin kuvaamana puolihullu ja eleli omassa mielikuvitusmaailmassaan. Kun hän juhlallisesti neuvonantajiensa läsnä ollessa puki päälleen Kaarle XII:n puvun, riitti se hänen mielestään innostamaan koko kansaa voittoisaan taisteluun.

Runeberg kuvaa asiaa ironisesti:

Ei tiedä aikakirjat

hän saiko muuttumaan

teollaan uljahalla

asiat Suomenmaan

vaan hämmästyipä kyllä

läheinen maailmans’

Karl Lagerbring, Toll marski

ja Piper keivi kanss’

 

Suuri kelmi ja pelkuri oli siis myös tuo Suomen joukkojen ylipäällikkö, kreivi Klingspor. Hän määräsi aina vain perääntymään, mikä raivostutti joukkoja, jotka olisivat halunneet taistella. Kun ensimmäiset voitot sitten saatiin Siikajoella, sai Klingspor siitäkin kunniaa, joka ei lainkaan kuuluut hänelle.

Runeberg panee vänrikeissään luutnantti Reiherin kommentoimaan asiaa. Runoa voi pitää solvauksen mestarinäytteenä:

Cronstedtinpa ajutantti,

Reiher Luutnantt' tuohon tiesi:

"Lemmon valhe, että Klingspor

seisahtunut on kuin miesi;

Adlercreutz ja Hertzen poisti

häpeämme kunnollansa;

marski, hitto vieköön, matkall'

oli vanhaan tapahansa."

 

Mainittakoon, että Reiher oli Tiittalan kartanon isäntä Sulkavalta.

Upseerit pohdiskelivat joka tapauksessa Klingsporin asiaa ja esille tuotiin muun muassa se, ettei tämä ollut suomalainen:

Tigerstedt, tuo Suomen poika,

joka niinkuin Aflecht raukes,

kiristeli hampaitansa,

kiukust' kieli laukes:

"Totta, hän on muukalainen,

kasvanut ei laaksoissamme,

hän ei taida meidän kieltä

eikä tunne tapojamme."

 

Ruotsiahan Suomen upseerit itsekin keskenään puhuivat, mutta aikalaisten todistuksen mukaan ainakin Itä-Suomessa he osasivat myös suomea ja usein paremmin kuin ruotsia. Tietty suomalainen identiteetti oli myös tosiasia, vaikka Ruotsin valtakunnan ja kuninkaan puolesta taisteltiinkin.

 Tämä muuten on asia, joka näyttää viime vuosikymmeninä kummallisesti hämärtyneen. Asia saattaa liittyä siihen, että tuo aikakausi on tullut yhä epämuodikkaammaksi. Harva tietää siitä oikeastaan yhtään mitään.

Murskaavimman lausunnon koko herrasta, siis tuosta sotamarskista antaa viimein ukko Lode:

"Pois ma joukostanne lähden,

pitäkäätte riemujanne;

Klingsporista moitett' aina

saapi kuulla seurassanne.

Sotamarski, sotamarski,

muut' ei ole haastamista;

häpeä ett' urhomiehet

kehtaa haastaa tuommoisista."

 

Loden, ”jäykän herran” mielestä oli siis alentavaa noin ”urhomiesten” kesken ottaa koko tuota makasiinihallinnossa eikä taisteluissa uransa luonutta sybariittia edes puheeksi.

Mainittakoon, että venäläisillä oli samoihin aikoihin samanlaisia ongelmia. Venäjän armeijahan vuonna 1812 perääntyi perääntymistään ja antoi ranskalaisten hävittää maataan. Jopa pyhä Moskova poltettiin ja jätettiin ranskalaiselle.

Mihail Lermontovin runon Borodino tuntee jokainen venäläinen ja siinä pelastetaan Venäjän armeijan kunnia. Ensin kysytään, annettiinko Moskova tosiaan ihan taistelutta ranskalaisille ja sen jälkeen kuvaillaan ihannoivasti venäläisen taistelun ja etenkin käsikähmän (rukopašnyi boi) verratonta uljuutta. Toki taistelu hävittiin.

Borodinosta tuli sittemmin venäläisen sotamaineen symboli ja perääntymistä johtaneesta Kutuzovista tehtiin sotilasnero, joka voitti Napoleonin aidolla venäläisellä viisaudellaan. Leo Tolstoi antaa Sodassa ja rauhassa Kutuzovin aina silloin tällöin huokaista, että vielä joutuvat ranskalaiset syömään hevosensa.

Niinhän siinä sitten kävikin. Vuoden 1812 Isänmaallinen sota ja Borodinon taistelu ovat yhäkin venäläisen nationalismin suuria tukipylväitä, mutta kyllä suuri perääntyminen herätti aikoinaan masentuneen ja vihaisen reaktion.

Vastaava ja itse asiassa paljon suurempikin kansallinen rooli on Suomen historiassa vuosien 1808-1809 Suomen sodalla Runebergin kuvaamana. Siinä maalattiin ensi kertaa ihanteellinen kuva sekä Suomen herrasväestä, joka oli isänmaallisuuden elähdyttämä, että urhoollisesta ja kärsivällisestä kansasta, joka ylsi sankaritekoihin.

Itse asiassa Suomella ei 1800-luvun alussa ollut vielä omaa historiaa. Porthanin kuivakkaat kronikat eivät muodostaneet sellaista populaaria kertomusta, jonka kansakunta tarvitsi.

Historian Suomelle loi kaksi kaunokirjailijaa, Runeberg ja Topelius. Nyt kun jo monet tutkijapolvet ovat ahertaneet Suomen kansallisen historian parissa, on tilanne jo tyystin muuttunut ja unohdamme helposti, miten ratkaisevasti uuden luomuksen nuo kaksi kaunokirjailijaa toivat tähän maahan ja maailmaan.

Tuskinpa paljon erehdyn, jos sanon, että nykyisen kansallisen tarinamme on luonut ennen muuta yksi mies: Väinö Linna, joka muuten sanoi Tuntemattomalla kirjoittaneensa anti-Runebergin. Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla eivätkä suinkaan Topeliuksen ja Runebergin teokset ovat joka tapauksessa nyt se perustarina, joka meistä kertoo ja johon lukemattomat akateemiset tutkimukset ovat lähinnä alaviitteitä.

Linna saattoi rakentaa Runebergin luomalle perustalle ja sen myös teki, mutta onko meillä nyt vielä olemassa sellaista suurta uutta tarinaa, joka jatkaisi siitä mihin Linna jäi.

Mikäli kansakunta on yhä olemassa ja onhan se, jos niin halutaan, täytyy tarinan vielä jatkua. Kuka kertoisi meille Kekkosesta, kuka Koivistosta ja näistä kaikista muista? Onko tarina jo saanut muodon jossakin?

Postmodernin käsite taitaa jo olla siirtynyt historian roskakoriin, mutta totta saattaa olla, että suurilla tarinoilla on nykyään ongelmia. Yhteiskunta on yhä heterogeenisempi ja kansa yhä suuremmalta osin lukutaidotonta ja kykenemätöntä ymmärtämään historiaansa tai edes sitä yrittämään.

 Sen sijaan meilläkin on yhä suuremman joukon mielestä pakollista hengen ravintoa kaikki se kulttuurinen sälpä, mikä kulloinkin syntyy Amerikassa, BLM:stä wokeen…

Vai lienenkö erehtynyt?