Kun henki oli halpaa

 

Kovaa peliä Kannaksella

 

Antti Rämänen, Rikottu rajamaa. Atena 2023, 427 s.

 

Kuten tunnettua, pietarilaiset kesäasukkaat valloittivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Karjalan kannaksen rajapitäjät Suomenlahden rannikon tuntumassa.

Paremman ja helpomman toimeentulon toivossa kanta-asukkaat myivät maatilkkunsa venäläisille ja siirtyivät palveluammatteihin, vossikoiksi, rahdinajajiksi, salakuljettajiksi, pihamiehiksi ja palvelijoiksi.

Isänmaallisissa piireissä maansa myyjiä ei hyvällä katsottu ja vuoden 1912 yhdenvertaisuuslain perusteella saapuneet uudet asukkaatkin yrittivät sitten vallata myös kunnallishallinnon. Konflikti syveni.

Satatuhatta kesäasukasta muodostivat sesongin aikaan jo selvän enemmistön Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjissä ja niiden liittämisestä emämaahan tehtiin ennen maailmansotaa jo päätöskin, jota ei ehditty toimeenpanna.

Liitos aiheutti valtavan reaktion, jonka merkeissä koottiin paikallisten asukkaiden adressi ja joka muuallakin Suomessa nähtiin aivan poikkeuksellisen törkeänä väkivaltana Suomea kohtaan. Eino Leinon tunnettu runo Karjalan kannas on vaikein paikka, Karjalan kannas on kunniapaikka, liittyy juuri tähän asiaan.

Keisarin ja venäläisen eliitin päätöksiin tuollaiset adressit eivät kaiketi sinänsä mitään vaikuttaneet, mutta päätöksen toimeenpanon lykkääntyminen sodan aikana viittaa siihen, ettei suomalaisten pelättyä kapinallisuutta haluttu juuri silloin kärjistää.

Muuten Kannas oli sosiaaliselta koostumukseltaan poikkeuksellisen homogeeninen alue Suomessa. Suurtiloja oli vain nimeksi, eivätkä maanvuokra-asiat nousseet polttaviksi. Teollisuuskin oli rannikon tuntumassa vähäistä, vaikka Viipurin lääniin kyllä kuuluivat niin Vuoksenlaakson kuin Kymenlaakson suuret teollisuuskeskittymät. Myös alueen työväenliike oli ”heikko ja säyseä”.

Siitä huolimatta seutu oli väkivaltaista ja veti tässä suhteessa vertoja Pohjanmaalle. Etnistä kirjavuutta ei kannata liioitella, mutta muuhun Suomeen verrattuna sitäkin löytyi. Venäläisasutuksella oli pari keskittymää, Kyyrölässä ja Raivolassa ja Viipuri oli tunnetusti vanhastaan ollut neljän kielen kaupunki, vaikka nyttemmin jo lähes täysin suomenkielinen.

Verrattuna muuhun Suomeen tuon sata vuotta Venäjään kuuluneen entisen Vanhan Suomen tietty kosmopolitismi liittyi Pietarin läheisyyteen. Sinne myytiin kaikkea mahdollista ja sieltä tulevat huviloitsijat kansoittivat kesäisin rannikkoa.

Etnistä jännitettä venäläisten ja suomalaisten välillä ei näytä olleen ennen yhdenvertaisuuslain säätämistä ja ns. venäläistämiskoulujen perustamista. Mitä erityisesti huviloitsijoihin tulee, he olivat kanta-asukkaiden keskuudessa suosittuja erilaisten palvelujen asiakkaina ja osallistuivat paikallisiin juhliinkin.

Antti Rämänen on varsin perusteellisesti tutkinut vuoden 1918 tapahtumia ja erityisesti terroria Kannaksen raja-alueilla. Se on karua kertomaa ja sen tekee vakuuttavaksi tiukka pitäytyminen lähdeaineistossa ja sen huolellinen kritiikki.

Tuloksena on melkoinen eepos kansalaissodasta, jossa tuttuun tapaan nousevat keskeisesti esille joukkoteloitukset, joille yleensä pyritään panemaan jonkinlainen laillisuuden viikunanlehti, vaikka on täysin selvää, että kyse on summittaisesta kostosta.

Kiinnostavaa on, etteivät ylimmän tason teloituksiin nähden esittämät kiellot ja rajoitukset suinkaan hillinneet tappajia, vaan päinvastoin, jokainen kielto aiheuttaa suorastaan uuden teloitusten ryöpyn.

Tässä oli selvää suunnitelmallisuutta ja pyrkimystä tehdä mahdollisimman paljon niin kauan kuin vielä ehtii. Kysymys sinänsä on, miksi ihmisten tappaminen oli niin tärkeäksi koettu asia niin sodan häviäjälle kuin voittajallekin.

Vankien pitäminen ja ruokkiminen yleisen nälän aikana ei ollut sellaisenaan houkuttelevaa, mutta normaalin inhimillisyyden puitteissa sitä toki olisi pitänyt edellyttää. Terrorin avulla myös yritettiin molemmin puolin hallita. Vallanpitäjiä ei olisi pelätty, ellei olisi osoitettu, että he saattavat tehdä mitä tahansa.

Sekään ei selitä sitä suunnitelmallista puhdistusta, mitä Karjalassa ja muuallakin tehtiin. Karjalassa ainakin oli sellaisia henkilöitä, joilla oli myös selkeä pyrkimys tehdä puhdistuksia. Yksi ja ehkä merkittävin heistä oli saksalainen eversti Eduard Ausfeld, jääkärien kouluttaja, jonka olen ymmärtänyt olleet heidän keskuudessaan jopa suosittu.

Ausfeld oli toiminut maailmansodan aikana myös Belgiassa, jossa saksalaisten toimet herättivät kansainvälisen skandaalin ja joiden takia heitä alettiin Englannissa nimittää hunneiksi.

Suomessa Ausfeld oli yksi valkoisen puolen merkittävä sotilasjohtaja, joka sodan päätyttyä vielä jäi joksikin aikaa Suomen armeijan palvelukseen ja meni namisiin jääkärien mukana Saksassa olleen Ruth Munckin ,”Schwester Ruthin”, kanssa. Liitto tosin purkautui hyvin pian.

Toinen merkillinen mies oli Venäjän armeijassa palvellut ratsumestari, myöhemmin eversti Georg (Yrjö) Elfvengren, joka oli aikoinaan joutunut tsaarin hallinnon vangitsemaksi epäiltynä vehkeilystä keisarinnaan vastaan. Hän oli sodassa kunnostautunut ja toimi jopa Yrjönristin ritarien liitto-nimisen venäläis-isänmaallisen yhdistyksen sihteerinä.

Sittemmin Elfvengren johti inkeriläisarmeijaa, joka toimi Kirjasalon kylästä käsin. 1920-luvulla hän ryhtyi Boris Savikovin emigranttijärjestön kätyriksi, joutui kiinni Neuvostoliitossa ja teloitettiin Lubjankalla. Vuonna 1918 Elfvengren tunnettiin kovana teloittajana myös venäläisellä rajaseudulla.

Muista nimistä voidaan ostaa esille kaikille ikäihmisille tuttu Eemil Luukka, josta tuli moninkertainen ministeri. Vuonna 1918 hän ei vielä ollut sovitteluhenkinen keskustalainen.

Teloitettujen kokonaismäärä Karjalassa ja erityisesti ns. rajamaalla kasvoi hyvin suureksi ja edusti koko Suomen kärkeä, mikä siis oli yllättävää ottaen huomioon alueen sosiaaliset suhteet. Etnisellä perusteella tapahtuneina voi pitää paitsi Viipurin tunnettuja venäläissurmia, myös joitakin muita venäläisalueilla tapahtuneita joukkoteloituksia. Ylivoimaisesti suurin osa tapetuista toki oli etnisiä suomalaisia.

Raivolan ja Terijoen komendanttipiirien alueella valkoiset murhasivat runsaat 700 ihmistä ja lisäksi kansallisuudeltaan venäläisiä samalla alueella noin 50-100. Pelkästään Etelä- ja Länsi Kannaksen alueella tapettiin yhteensä jopa yli 900 henkeä.

Kirjassa esitetään paljon konkreettisia esimerkkejä siitä, miten kaikki kävi. Henkilökohtaiset kaunat, taistelun jälkeinen katkeruus ja verihumala, kosto ovat ymmärrettäviä motiiveja. Koko vallankumouksellinen asetelma, jossa kapinalliset käänsivät yhteiskunnallisen järjestyksen päälaelleen aiheutti tietenkin myös vihaa ja kostonhalua. Silti puhdistusten määrätietoisuus, joka tässä on havaittavissa, yllättää ja hämmästyttää.

Toki punainen terrori oli se, mikä kaiken aloitti ja myös itse sotatoimet aiheuttivat katkeruutta. Kyllä näitäkin asioita kirjassa huolellisesti kuvataan.

Espanjan sisällissodassa muuan voittajien vihaa lietsonut asia oli uskonnon ja kirkon häpäisy. Kannaksella siitä ei ainakaan tämän kirjan perusteella ollut merkkejä, ellei paria kirkon polttamista pidetä sellaisina. Espanjassa harrastettiin myös massateloituksia ja puhdistuksia, joille yritettiin antaa jonkinlaista oikeudellista verhoa, kuten Suomessakin tehtiin. Näinhän Jukka Kekkonen on tutkimuksessaan osoittanut.

Espanjan sisällissota oli hyvin julma ja säälimätön, kuten Suomenkin. Jotakin merkittävää eroa niissä on sentään nähtävissä. Madridin rintamalla sovittiin jossakin vaiheessa ruumiiden hakemisesta ei-kenenkään maalta ja samassa yhteydessä vaihdettiin myös lahjoja: viiniä, konjakkia ja tupakkaa. En oikein voisi kuvitella samaa tapahtuneen Suomessa vuonna 1918.

Sodan jälkeen vuonna 1939 alkoi Espanjassa yleinen veljeily, kun osapuolet kohtasivat toisensa rauhanomaisesti yli rintamalinojen. Siinä juotiin, laulettiin, soitettiin kitaraa ja ryypättiin yhdessä.

Suomessa saatettiin syksyllä 1944 vihollisuuksien loputtua vaihtaa entisten vihollisten kanssa tupakkaa, mutta veljeily taisi jäädä aika valjuksi vihollisen tarjoaman ylimääräisen kranaattikeskityksen jälkeen.

 Luulen, että syitä sotien jälkeisten kohtaamisten tiettyyn erilaisuuteen, nin paljon yhtäläisyyksiä kuin niissä onkin, kannattaa myös etsiä itse sotien kestosta. Kun konflikti on ollut lyhyt, on katkeruuskin tuoreena erityisen suurta. Kun se on kestänyt vuosia, on rauhan kaipuu kasvanut jopa kaikkea muuta suuremmaksi.

Olipa tämän asian kanssa miten tahansa, on terveellistä muistaa, mitä sodissa ja sisällissodissa oikein on tapahtunut. Ehkäpä se varoittaa yrittämästä samaa uudelleen.