Postuumi sovinto

 

Kiltin tytön kärsimykset

 

36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023, 267 s.

 

Sirpa Kähkönen on tunnettu historiallisista romaaneistaan ja historiallinen tämäkin kirja on. Siitä pisteet.

Meikäläinen, joka on syntynyt vuonna 1947, muistaa yhä hyvin sen hevosvetoisen 50-luvun Suomen, jossa oli säilynyt paljon niitä asioita, jotka tunnemme 1800-luvun historiasta.

 Tuota vuosisataa edustivatkin vielä elävästi isovanhemmat, jotka olivat arjessa yhä voimakkaasti läsnä, vaikka oli helppo ymmärtää, että he henkisesti kuuluivat toiselle vuosisadalle. Mutta eihän aikakausi pelkästään sen nuorisolle kuulu. Päin vastoin, hehän ne ovat tulokkaita, joiden sopii kyttäytyä sen mukaisesti.

Sirpa Kähkönen on syntynyt vasta vuonna 1964, joten sellainenkin historian suuri murros kuin 1960-luvun kulttuurivallankumous tapahtui itse asiassa jo ennen hänen tulemistaan ns. tietoiseen ikään. Hän syntyi jo niin sanoakseni uuteen maailmaan, joka oli toisenlainen ja halusi ottaa eron vanhasta.

Silti historia on voimakkaasti läsnä tässä kirjassa ja ilmeisesti myös hänen lapsuuden kokemuksissaan. Perheen ja suvun tarina on aina myös paikkakunnan ja maan historiaa, miksei yksin tein maailmanhistoriaakin. Asia on vain tajuttava.

1920-luvulla Kuopio tunnettiin Suomen Moskovana ja siellä myös tapahtui muuan murha, jonka tuon ajan SKP:tä tutkinut Ilkka Hakalehto toteaa puolueen määräämäksi. Tämän kirjan perusteella näyttää siltä, että asialla olisi tavalla tai toisella ollut kirjoittajan isoisä.

Joka tapauksessa vuoden 1918 varjo lepäsi maailmansotien välisenä aikana yhä raskaana Kuopion yllä, vaikka kaupungissa ei itse asiassa ollut tapahtunut kovinkaan paljon erinäisiin muihin seutuihin verrattuna. Tosin Varkaus ja siellä pidetyt kuuluisat Huruslahden arpajaiset olivat lähellä ja niiden muisto ylläpiti tiettyä asennetta.

Kirjoittajakin oli Tammisaaressa istuneen punikin lapsenlapsi. Suvun kaksi miestä oli monien muiden tavoin ennen sotia siirtynyt rajan yli Neuvostoliittoon, jonne he sitten olivat hävinneet. Vasta 1970-luvulla ymmärrettiin, mistä oli kyse, kun Solženitsynin Vankileirien saaristo tuli lukijoiden ulottuville.

Siitä ei aatteen vuoksi paljon kärsinyt mies halunnut syyttää Neuvostoliittoa. Ihmisen psykologia on sellainen. Periksi ei annettu eikä saanut antaa, sanottiinpa tai todistettiinpa mitä tahansa.

Syytöksiä ja syyllisyyttä kyllä kertyi perheen piirissä ja paljon siitä näyttää kasaantuneen kiltin tytön niskoille. Tuohon aikaan (nyt me elämme jo toista aikakautta) oli naiseksi kasvaminen vielä monelle tytölle kovin vaikea asia, kuten näyttää olevan usein vieläkin.

Asiaa koetetaan välttää kieltäytymällä naisellisista muodoista ja sehän onnistuu vaikkapa lakkaamalla syömästä. Toinen tapa on kehon rakentaminen lihaksikkaaksi, joka tuottaa hermafrodiitin näköisen tuloksen. Vastaavia luonnottomia rumiluksiahan tuottaa myös miehinen kehonrakennus, joka on kokonaan uuden massakulttuurin luomus.

Yhtä kaikki, elämä kävi vaikeaksi noina muinaisina 1970-luvun vuosina, kun lääketeollisuus tarjosi joka vaivaan uusia ihmerohtoja. Yksi sellainen oli laihdutuslääkkeenä käytetty amfetamiini, jota kertojan äiti alkoi käyttää yhdessä alkoholin kanssa.

Seurauksena oli raivokohtauksia ja psykoottisia tiloja, joissa kiltti tyttö sai syystäkin jo pelätä henkensä edestä.

Elämän epäreiluus löi vastaan kaikkialta. Ihana isoisä oli valtion vainoama vanki, joka oli saanut istua eristyssellissä. Venäjälle lähteneet sukulaiset oli teloitettu syyttöminä ja omat vilpittömät ponnistelut ja pyrkimykset tulla hyväksi ihmiseksi saivat kiitokseksi vihaa ja jopa tappouhkauksia.

Kirjan aihe on hyvin intiimi ja tuntuu siltä, että se olisi voinut syntyä unettomina öitä, jolloin vainajien kuvitellut ja miltei näkyvät hahmot olisivat saapuneet pöydän ääreen vastaamaan elävän kysymyksiin ja pyytämään osakseen ymmärrystä.

Kirjan osat ovat hieman erilaisia ja jopa eri tyylillä kirjoitettuja. Jonkin verran on tajunnanvirtaa, mikä minusta on aina tuntunut falskilta tavalta välttää sanomasta selvästi, mitä ajattelee. Tässä tapauksessa en epäile kokonaisuutta, se tuntuu itse eletyltä ja aidolta ja tyyli on taitavan kirjoittajan työtä.

Aikaamme moititaan usein syystä historiattomaksi, mutta tässä kirjassa on tavoitettu myös henkilökohtaisiin ongelmiin historiallinen perspektiivi, joka ainakin minun mielestäni lisää suuresti kirjan arvoa ja kiinnostavuutta.

Kustantajalle tämä kirja oli onnenpotku ja painokset kasvoivat suuriksi. Onnittelut asianomaisille. Kyllä meillä on huonommillakin kirjoilla menestytty.