Vindicatio librorum

 

Kirjojen kohtalo

 

Habent sua fata libelli, sanovat latinistit. Kirjoilla on kohtalonsa sekä ideoiden kantajina että pahvi- ja paperikasoina kuten ihmisillä persoonallisuuksina ja toimijoina ja toisaalta myös lähinnä orgaanisia aineksia sisältävinä paketteina.

Molempia on ryhdytty nykyään yleensä polttamaan, vakka vanha viisaus sanoo, etteivät kirjat pala. Itse asiassa tietenkin molemmissa tapauksissa palaakin vain ruumis, ideoiden kantaja, jota latinaksi kutsutaan nimellä corpus. Sehän on myös suurten kirjakokoelmien nimi.

Sanan corpus ohella on myös erityisesti kuollutta ruumista tarkoittava sana cadaver, kaiketi samaa kantaa kuin ranskan carcasse, kehikko ja myös raato, josta henki puuttuu. Sellaisiksi muuttuvat sivut, joita ei enää tai vielä lueta eikä ymmärretä.

Mitä sanoikaan Nietzsche:

Dies’ ist kein Buch, was liegt in Büchern?

In diesen Särgen und Leichentüchern?

Joka tapauksessa kirjalla esineenä on arvonsa myös energiajätteenä, kuten ihmiselläkin. Toisin, kuin yleisesti kuvitellaan, myös ihmisen polttaminen on eksoterminen prosessi, jossa suuri määrä rasvaa antaa takaisin huomattavan määrän niistä kaloreista, joilla sitä on aikoinaan rakennettu (vrt. body building).

Kirjojen, kuten ihmisten kohdalla näyttää tapahtuneen samanlaatuinen prosessi, jota voitaisiin kutsua ylikansoitukseksi. Monessa talossa alkaa kirjahyllyjen paino ullakolla olla liikaa välikaton vasoille ja kamarissa lattioille.

Kun sivilisaatiomme samaan aikaan on erkaantumassa kirjoitetun sanan piiristä ja painumassa takaisin kuuntelun ja katselun lapsekkaalle tasolle, ovat kirjat tulleet monelle tarpeettomiksi samoin kuin lukutaito, joka koko ajan surkastuu.

Väistämättömänä seurauksena näyttää tapauksessa olevan, että se osa populaatiosta, joka on liian tyhmää ymmärtääkseen lukemisen arvoa ja joka ei itse asiassa edes pysty siihen, luopuu kirjoistaan ja käytännössä antaa ne tuhottaviksi erityisiin polttolaitoksiin. Tässä kannattaisi muistaa, että piiritetyissä kaupungeissa kirjat energiavarastoina pelastivat monta ihmishenkeä.

On sääli katsoa, miten kymmenen hyllymetrien laajuisia, korkeatasoista kirjallisuutta sisältäviä kotikirjastoja hävitetään. Divarit, jotka aikoinaan olivat kirjallisuudenystävien aarreaittoja ja pyhiinvaelluskohteita, alkavat hävitä tästä maailmasta, koska niiden välittämällä tuotteella ei enää ole kysyntää eikä siis rahallista arvoa.

Jos jollakin sattuu olemaan tilaa tuhansien niteiden kirjastolle, on todennäköistä, että sen vaihtoarvo osoittautuu vähäiseksi tai jopa negatiiviseksi. Bibliofiilit, jotka suhtautuvat kirjoihin kuin postimerkkeihin, eivät välttämättä ole niistä lainkaan kiinnostuneita.

Ne, jotka mielestään ovat jo täysinoppineita, eivät katso hyvällä silmällä kirjojen haalimista ja hävittävät itseltäänkin sellaiset kirjat, joita eivät tietyn ajan kuluessa ole tunteneet tarvitsevansa lukea uudelleen tai muuten palata niihin.

Kuitenkin jokainen kirja, kuten ihminenkin, on myös aikakautensa tuote, jota on aina kiehtovaa lukea myös uudelleen ja uusin silmin, ainutkertaisen aikakautensa autenttisena lapsena, jollaisia ei synny enää uudelleen.

Mutta se edellyttää jo historian tajua, jota ei osteta eikä myydä, vaan joka voidaan hankkia vain lukemalla, ei katselemalla eikä kuuntelemalla. Niin vakuuttavat viisaat, joihin voimme uskoa tai olla uskomatta.

Muodikkaaksi asiaksi näyttää tulleen kuolinsiivous, joka tuo mieleen Veikko Huovisen satiirin kelpo virkamiehestä, jolle lähetettiin määräys hoitaa oma eliminoimisensa asianmukaisessa järjestyksessä ja joka ei tietenkään voinut asiaa mennä arvostelemaankaan virkansa puitteissa.

Kirjojen kuolinkamppailu koko sivilisaation mitassa näyttää olevan tosiasia. Kaikkia kirjoja se ei koske ja aivan varmasti säilyy salaisia ja puolijulkisiakin vastarinnan pesäkkeitä, joissa kirjat vain lisääntyvät sukupolvesta toiseen.

On mahdollista, että viranomaiset hankkivat oikeuden takavarikoida sellaiset kirjat, joilla ei ole ollut aktiivikäyttöä pitkään aikaan. Näinhän periaatteessa voidaan tehdä luvallisille aseille, ellei henkilö pysty osoittamaan paukuttelevansa niillä harva se viikko, osuipa tai ei. Miksipä hänen annettaisiin omistaa mitään muutakaan sellaista, jota hän ei tarvitse. Kompetentti viranomaistaho ymmärtää asian hänen puolestaan.

Ehkäpä tässä maailmassa vielä nähdään suuria kirjojen polttajaisia. Heinrich Heine ennusti jo sata vuotta ennakolta ne polttajaiset, joita Saksassa sitten järjestettiin. Heinen omat kirjat paloivat mukana, mutta nyt hän virnuilee entiselle roviopaikalle päin pronssipatsaana Berliinissä yliopiston puistossa. Muuan typeryyden diktatuuri torjuttiin aikanaan, mutta eihän itse hydraa ole tuhottu eikä voidakaan.

 Jostakin syystä dystopioiden vakiokamaa on ajatus poliiseista, jotka kiertävät etsimässä kirjoja tuhottaviksi. Juuri tällä hetkellä ollaan niin röyhkeästi kieltämässä normaalia ajatteluakin, että henkinen välimatka tuollaiseen toimintaan tuntuu hyvin lyhyeltä.

Olisiko kaiken varalta hyvä piilottaa kirjoja esimerkiksi vedenpitäviin säiliöihin, joita voisi haudata maahan? Tai voisiko kirjat latoa seinien sisään, jossa ne myös toimisivat eristeinä, mutta voitaisiin ottaa tarvittaessa luettaviksi?

Mutta eivätkös kirjastot ole niitä paikkoja, joissa kirjat ovat todellisessa hyötykäytössä ja säilyvät asianomaisessa kunnossa vaikka ikuisesti?

Olepa viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana nähnyt sellaista kirjastovandalismia, että tämä ajatus on menettänyt kaiken uskottavuutensa.

Epäilemättä kansalliskirjastossa on kappale hyvin monia kirjoja, mutta entäs, jos niitä tarvitsijoita onkin enemmän kuin yksi? Entäpä, jos tarvitsijoita olisi muuallakin kuin Kruununhaassa tai Suur-Helsigissä?

Elektronisessa muodossa klassikot ovat toki kaikkien saatavilla netissä, mutta kun niihin pitäisi tehdä niitä ikiomia merkintöjä ja koirankorvia.

Ja kun ne hölmöläiset, tarkoitan kulttuurityöntekijät, näyttävät puhdistavan kirjastoista, ainakin monista, ensimmäisinä ne parhaat kirjat. Poistohyllyillä on klassikoita, joita ei ole pitkään aikaan luettu ja siellä on myös monen aikakauden tyypillisimpiä tuotteita, jotka ovat avain niiden tuntemiseen.

Mutta kun ne byrokraatit metsästävät hengessään niitä klikkauksia, jotka vain ja ainoastaan antavat elämisen oikeuden kaikille hengentuotteille, olipa kyseessä veronmaksajien kustantama yleisradio tai kunnan kirjasto.

 Niinpä kirjojen kohtalo yhä useammin on kolkko ja karu: hyllyt notkuvat sensaationhakuista idiotismia, joka kertoo ajan pintajulkkiksista ja klassikot kärrätään polttouuniin viemästä tilaa hyötykäytössä olevilta.

Kuitenkaan klassikot eivät koskaan ole kuin korkeintaan valekuolleita ja ellei niitä lueta, ei vika ole niissä, vaan siinä lainaajassa.

Mutta tämä on van uksi suuren tarinamme ilmentymä. Uusi keskiaika on tehnyt tuloaan jo kauan ja sen estäminen ei taida olla vallassamme.