Vuosisadat vierivät

 

Kolmas tasavalta

 

Ranskassa eletään nyt viidennessä tasavallassa. On ollut kuningaskuntia, vallankumouksia ja restauraatiota, kaksi keisarikuntaakin ja nykyinen tasavalta on halunnut kovasti erottautua ainakin Vichyn Ranskasta, jolloin se oli Saksa suuntaan niin sanoakseni kovin ranskattunut.

Valtiomuoto ei aina ole vaihtunut siirryttäessä tasavallasta toiseen, mutta perustuslaeissa on kyllä tehty muutoksia ja kaiken kaikkiaan on aina siirrytty johonkin selvästi uuteen silloin kun kirjanpitoa tasavaltojen määrästä on lisätty.

Teatterissa taitaa nytkin pyöriä näytelmä tai itse asiassa historiallis-pedagoginen kuvaelma Ensimmäinen tasavalta. Aika hyviä kritiikkejä se on saanutkin.

Muistan kyllä sen ajan, kun nimitys toinen tasavalta tuli meillä käyttöön ja siis alettiin puhua myös tuosta ensimmäisestä, jotta siitä erottauduttaisiin.

Ensimmäisestä tasavallasta haluttiin sodan jälkeen irrottautua ja se leimattiin taantumukselliseksi, jotenkin kypsymättömäksi aikakaudeksi, jonka suurin harharetki oli se, että se salli ja hyväksyi antikommunismin, tuon aikamme suurimman järjettömyyden, johon tietenkin liittyi myös neuvostovastaisuus.

Asioita kylliksi yksinkertaistettaessa, kuten tehtiin ns. Pirkkalan monisteessa, asia kiteytettiin: ”Koska Suomikin oli fasistinen valtio…” se ryhtyi yhteistyöhön Hitlerin Saksan kanssa, minkä vuoksi turvallisuudestaan huolestuneen Neuvostoliiton oli pakko ryhtyä valvomaan legitiimejä intressejään.

Tällähän ei ollut mitään tekemistä todella tapahtuneiden asioiden kanssa, mutta lievemmässä tai karkeammassa muodossa siinä kiteytyi koko aikakauden poliittis-historiallinen uskontunnustus.

Toisesta ja ensimmäisestä tasavallasta puhumista yrittivät jotkut hillitä huomauttamalla, että Suomessa ei todellakaan tapahtunut mitään merkittävää perustuslakien muuttumista eipä edes vähemmän merkittävää. Sama parlamentaarinen systeemi jatkui, joskin kommunistit olivat olleet eduskuntatyöstä välillä tauolla 1930- ja 1940-luvuilla. Ainakaan omalla nimellään he eivät silloin toimineet. Nyt he olivat tulleet ylpeästi takaisin.

Murros Svinhufvudin ja Kallionkin Suomesta Paasikiven ja Kekkosen Suomeen oli kyllä suuri ja se kannattaa ilman muuta huomioida, kun maamme historiaa periodisoidaan. Nyt onkin sitten jo aika ruveta vakavissaan puhumaan kolmannesta tasavallasta. Kyllä mullistus on samaa luokkaa kuin edellinenkin.

Ehkäpä voitaisiinkin Suomen historia jakaa esimerkiksi seuraavalla tavalla:

1.      Esihistoria ja varhaishistoria

2.      Ruotsalaisen ekspansion aika 1100-1500-l.

3.      Ensimmäinen suuriruhtinaskunta 1577-1809

4.      Toinen suuriruhtinaskunta 1809-1917

5.      Ensimmäinen tasavalta 1917-1944

6.      Toinen tasavalta 1944-2022

7.      Kolmas tasavalta 2022-

 

Jopa kirjoittajakin on perillä siitä, että tällainen jako on mielivaltainen, ellei nyt suorastaan mielipuolinen. Mutta kun yksinkertaistusta haetaan, päädytään aina näihin ongelmiin.

Puhumatta nyt lainkaan aiemmista rajakohdista, herää kysymys tästä kolmannesta tasavallasta, joka on vilahdellut puheessa jo silloin tällöin Kekkosen syrjäytymisen jälkeen. Milloin ja miksi meillä siirryttiin uuteen aikakauteen, mikäli siirryttiin?

”Toisen tasavallan” poliittiseen kulttuuriin kuului muutamia perustavia asioita, metodisia lähtökohtia, joiden mukaan koko historiaa ja maailmaa yleensäkin arvioitiin. Niiden keskipisteessä oli usko siihen, että tiettyjen tosiasioiden tunnustaminen, mukaan lukien Suomen ja supervalta Venäjän intressien sovittamisen välttämättömyys merkitsi ikuista viisautta.

Kekkosen jälkeen asia jäi taka-alalle ja Neuvostoliiton romahdettua se suorastaan näytti menettävän mielekkyytensä. Nyt Venäjältä sen sijaan etsittiin jopa strategista kumppanuutta, kuten muuan Sitran merkittävä raportti jo nimessään edellytti.

Puheita kolmannesta tasavallasta oli ollut jo Koiviston aikana, mutta todellinen mullistus tapahtui tällä kertaa hyvin nopeasti ja se on aika helppo ajoittaa. Se, mitä oli pidetty kaiken viisauden alkuna, tuomittiin nyt lähes yksimielisesti tuhon tieksi tai vähintäänkin häpeälliseksi ja typeräksi orjailuksi, joka sitä paitsi oli ollut tarpeetonta.

Tie on nyt auki uudelle maailmanselitykselle ja historiakuvalle. Tulemme saamaan yhä uusia teoksia, joissa seikkailevat aivan uudet sankarit ja joissa vanhat patsaat kaadetaan ja uusia pystytetään ainakin kuvaannollisesti.

Suomi-Amerikka-seuralla oli merkittävä rooli jo jatkosodan loppuvaiheessa. Kun emme olleet setä Samulin kanssa sodassa, oli mahdollista nostaa sitä jonkinlaiseksi turvaksi ajan ahdingossa, aivan kuten oli tehty Saksan kanssa vuonna 1940.

Itämeren piiri -niminen seura edisti vuosina 1940-1941 tietoa ja ymmärrystä kotoisen meremme rantavaltioista, erityisesti Neuvostoliitosta ja vielä enemmän sen läheisestä ystävästä, Saksasta. Niiden poliittinen järjestelmä oli meille ehkä vieras, mutta se kuului suuriin realiteetteihin ja oli syytä tuntea.

Nyt Yhdysvallat on peräti strateginen kumppanimme, mikä aikamme niin sanoakseni pirkkalalaisessa tarkastelussa merkitsee sitä, ettei meidän enää tarvitse huolehtia omasta ulkopolitiikastamme, kunhan tarkkailemme mitä meiltä odotetaan ja myös täytämme sen nurkumatta ja viimeistä piirtoa myöten.

What is good for the USA is good for Finland. Siinäpä uuden viisauden ydin.

Kuitenkaan kansainväliset konstellaatiot eivät ole ikuisia. Kansainliitto, joka toimi ensimmäisen tasavallan aikaan meillä politiikan viitekehyksenä, vaipui nopeasti omaan voimattomuuteensa ja samaa voitiin sanoa myös siitä pohjoismaisesta blokista, jota yritettiin rakentaa.

Saksan ja Neuvostoliiton ystävyys romahti kerralla perusteellisesti, vaikka se oli ”verellä sinetöity”, kuten Molotov oli vain puolitoista vuotta aiemmin vakuuttanut. Myöskään Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton liittolaisuus ei kestänyt lainkaan aikaa, vaikka se oli vahvistettu miljardien ja taas miljardien arvoisilla ase- ja ruokalähetyksillä.

Näin muuttuu maailma ja sen mukana muutumme myös me ja meidän viisautemme. Meidän ja henkisesti läheisimmän naapurimme USA:n välillä on nyt myös kolmas pyörä, joka on EU.

Se muistuttaa yhä enemmän liittovaltiota ja monen mielestä sen pitääkin olla sellainen, jotta mekin voisimme puhua suurvallan rintaäänellä. Liittovaltioiden, kuten valtioliittojen taipumus on kuitenkin hajota sisäisiin intressiriitoihinsa ennemmin tai myöhemmin.

EU:n onnettomuutena on sen yhteinen verettömyys, joka ilmenee väkiluvun laskuna ja muuttumisena ns. kolmannen (nyt kai jo pikemmin toisen) maailman siirtomaaksi, kolonisaation kohteeksi. Johtajuuden sijasta sen suurimmat maat sairastavat jotakin merkillistä sielunsairautta, joka estää rationaalisen toiminnan ja rasittaa kohtuuttomasti ympäristöä sekä fyysisesti että poliittisesti.

Mutta tällaisiin asioihin on erilaisia näkökulmia ja siis myös mielipiteitä. On todennäköistä, että näkökulmillakin on oma elinkaarensa ja että ne vielä kyseenalaistetaan ja sitten hylätään joidenkin vuosikymmenien kuluttua.

Uutta aikaa tässä joka tapauksessa nyt eletään. Kun vertaamme tätä kolmatta tasavaltaamme noihin entisiin, voimme oman uuden asemamme pohjalta nähdä paljon muutoksia monella alalla.

Mielestäni varsin mielenkiintoinen on myös tuo siirtymäkausi Neuvostoliiton romahduksesta vuoteen 2022. Politiikassa ne nykyään jo aksiomaattiset viisaudet, jotka tulivat kertaheitolla voimaan vuonna 2022 olivat silloin vasta aikansa friikkien huulilla ja yleisen ylenkatseen kohteena.

Kulttuurin eturivin toimihenkilöt olivat 2010-luvulle saavuttaessa jo täysin sisäistäneet amerikkalaisen sisäpolitiikan luomat käsitteet ja siirtäneet ne muuttamattomina meille, postkolonialismista BLM:ään. Englannin kieli oli luontevasti omaksuttu työelämän kieleksi ja sitä puuhattiin viralliseksi jopa kunnallistasolla.

Siinä oli kyllä jo aika lailla edistytty 1990-luvun alusta lähtien. Nyt tuntuu kummalliselta ajatella, että vielä Hitler ja Chamberlain vuonna 1938 neuvottelivat ranskaksi, edellinen puhui sitä karkeasti ja kankeasti, mutta jälkimmäinen varmaankin sangen hyvin.

1990-luvun alussa saattoi tapahtua, että suomalainen yliopiston rehtori ei vielä osannut puhua englantia ja joutui ulkomaalaisen vieraan kanssa puhumaan saksaa, jota hän myös osasi kurjasti. Mitään tällaista emme voisi enää edes kuvitella.

Niin ne aikakaudet muuttuvat. On selvää, että kolmannen tasavallan aikana suureksi maailmankieleksi tulee myös kiina, jota luultavasti käytetään hyvin laajasti käännöskoneiden avulla, mutta myös osataan. Pakkohan se on.

Ajat muuttuvat ja niiden mukana meidän käsityksemme. Kolmannen tasavallan poliittisen kulttuurin instituutiot ovat vasta kehittymässä. Tänään äänestämme presidentinlinnaan miesoletetun, jolla on ulkomaista syntyperää oleva puoliso.

Kansainvälistyminen tuli 1960-luvulla opiskelijapiirien iskusanaksi ja muistan sen hyvin. Silloin oli tärkeää opiskella eri kieliä, mieluummin 5-10 eri kieltä kuin vain nuo pakolliset 3-4.

Nyt kyseessä on lyhyesti sanoen puhtaasti englanninkielinen kulttuurinen invaasio, joka suuntautuu tänne nimenomaan amerikkalais-monikansalliselta kulttuurialueelta.

Kuuluuko Kolmannen tasavallan erityispiirteisiin, kun niitä joskus 2100-luvulta käsin katsotaan, myös paikallisten kielten ja kulttuurien näivettyminen? Trendihän on selvä, mutta ei välttämättä ikuinen.